- Elämän kulku, kuten historia kertoo:

                        Miehet kutsuttiin jälleen sotatoimiin, niin meidänkin veljekset. - Sitten se ilouutinen, karjalaiset saavat palata kotiseuduilleen. Ensin menivät siivousjoukot Humalaisiinkin. Myöhäissyyskesällä meidänkin veljesten perheet. Kansanhuoltotoimistosta annettiin ” eväät ”. 3 kk:n ostoluvat ruokatarvikkeiden ostoon, koska Karjalassa ei ollut vielä silloin avattu kauppoja.

                        Äiti: ” Siin Lammil oltii vähä yli vuos ja sit lokakuus -41 päästii Karjalaa. Mie käin siel talolois töis Lammil olles. Työ olitta mummo kans koton. Tää isä joutu Tiituval vankileiril ryssii vahtimaa ja hää käi koton. Hää kirotti sit, jot kyl tän voip tulla. Myö lähettii, mummo ja työ pojat. Siint Sairala asemalt taksil kulettiit, ilmast kyyvvit annettii”.

                        Kun olin Kansanhuoltotoimistossa, sain monesti kuulla iloisen virkahduksen; ” vieläks` sie jäät` tän`, myö lähetää Karjalaa ”. - Sinne he sitten pitkään kestäneen matkan jälkeen pääsivät Humalaisten kylän Joenmäelle. Talo seisoi uljaana paikallaan. Vieraat asukkaat olivat lyöneet oman leimansa moneen paikkaan. Repineet ja kuljettaneet ikkunoita ja ovia mielensä mukaan. - Ei se haitannut. Kyllä kaikki ehyeksi saadaan.

                        Ensimmäinen muistikuvani koko evakkotaipaleesta on, kun mielestäni mustalla pikkuautolla meidät tuotiin Joenmäen rappujen eteen. Välittömästi riensin tuvan sillan alle, jossa näin venäläiset sukset. Niillä venäläisen lapsen suksilla minä aloittelin hiihtämisen.

                        Äiti: ” Isä tul Juonekse kujasil vastaa, mihi hää olt mänös, mut pyöräht takasii mei kans. Kyl ne rakennukset ol siivottu, mut mittää ommii huonekaluloi ei olt. Jottai ol, mut ne ei olleet ommii. Ikkunat ol ehjät ja uunit ”.

                        ” Miko Jussilt saatii maituu, ko ei meil olt lehmääkää, eikä siel olt kauppaakaa. Miko Jussi ja Laina olliit tulleet ennempää. Kyl siel ol siel kyläs sakkii, mut ei olt Kaasalaise talos kettää. Siint joest otettii vettä. Kaivost ei otettu, enneko puhastettii. Sin ol mätetty asteita, asia roijjuu ja joku ol sanont, jot sinne ol mätetty kissoi. Sit ko viel haastoit, jot metsis ol niitä desanttilloi, ni ne pelottiit. Jot ol vähä outo olla siel iltasel. No, sit tulliit jo Kaasalaistkii enne jouluu. Mauri ol syntynt sinä joulukuus ja mei Sirkka-vainaa maaliskuus. Heiät on samal veel ristitty. Meil ei olt saunaakaa, ko ryssät olliit polttaneet. Sit semmone Inkeri Antti ( inkeriläinen sotavanki ) tek uuve saunan, ko sie viel sanoit, ko mäntii, et vaikha se ryssä saunan poltti, ko Karjalaa ei polttant. Tupa ol siu mielest Karjala”.

                        Kotiin pääsy on ylikaiken tärkeä. Kun pojat äitinsä kanssa ja Katri-mummo aikansa tarkastelivat paikkoja, löytyi heiniä. He kirjoittivat Peräseinäjoelle. Tule pois ja tuo lehmä tullessasi. En kovin paljon tuumaillut, kun ilmoitin johtaja Kaarlo Hiipakalle, lähden Karjalaan. Johtaja sanoi: ” Älä mene sinne miinoja laukomaan, odota kevättä” En tätä kieltoa totellut. Ostin Lammin talosta lehmän, jonka nimi oli Soilikki. Matkustin Soilikin kanssa Sydänmaan asemalta Sairalan asemalle, josta kävelimme, välillä vähän juoksimmekin. Jouduimme yöksi Hildan ja Eeva-tädin luo Tiuriin. Lepo oli tarpeen pitkän härkävaunussa matkustamisen jälkeen. Hildalla oli yksi lehmä, navetta oli lämmin, samoin siisti tupa. Aamuhämärissä matka jatkui 11 km Joenmäelle. Se hetki oli liikuttava, kun näin talon seisovan mäellä. Joutuisasti pääsimme kujasia pitkin mäelle. Tyyne vei Soilikin navettaan. Oli lauantai. Tuvassa oli perunapiiraiden tuoksua. Äiti-Katri levähti uunin kupeessa, pojat ihmettelivät ympärillä. - Se oli ihmeellinen ja unohtumaton hetki elämässäni.

                        Vajaan kuukauden olin Joenmäen kodissa, josta lähdin tammikuun 2 pnä 1942 Vuokselan Osuuskauppaan töihin. Pääliike oli komeassa Uudessakylässä. Sieltä minut siirrettiin keväällä Alholan myymälänhoitajaksi. Alholassa oli myymälä pystyssä ja ihmiset palailivat koteihinsa evakkotieltä.

                      Jatkosodan aikana isäni Eemil oli Pyhäjärven Tiitualla vanginvartijana.” Itä on Tiitual lyssii vahis”, niinkuin tapasin sanoa, kun kysyttiin, missä isä on. Isä oli saanut komennuksen ko. tehtävään, kun hänen hermonsa eivät kestäneet sodan ankaruutta. Isä toi vankeja myös Humalaisiin Joenmäelle maatalon erilaisiin töihin. Vangit pitivät isästä. He saivat syödä yhdessä muiden kanssa talon pöydässä jne. Isä ei myöskään käyttänyt ohjeiden vastaisesti kivääriä vankien kanssa ollessaan. Luottamus oli täydellinen. Itse muistan tapauksen, kun ruokailun jälkeen Joenmäen suuressa tuvassa vangit innostuivat tanssimaan ripaskaa mandolinin säestyksellä. Minä pääsin erään kaljupää-vangin hartioille ja taputtelin tahtia päälaelle. Eräs vanki teki pelkällä viilalla ja puukolla isälle mandolinin kiitokseksi ja muistoksi. Sodan loputtua vangit jouduttiin lähettämään tietenkin takaisin. Takaisin meno oli vangeille väkinäistä, koska arvasivat kohtalonsa.

                      Mandolini oli vielä Koskella Uutelassa, jossa isä sitä silloin tällöin soitteli.

                        Meillä asuivat Hilma Lindberg lastensa Irjan ja Oivan kanssa. Irja ja Oiva olivat jo pitkällä toisellakymmenellä. Irja vanhempana pyysi Oivaa kysymään minulta: ” Kysy Aimolt, mis häne issääse on”, johon minä tomerasti kädet pussihousujeni taskussa, välillä selkääni käännellen, vihellen, kippurakärkiset lapikkaat jalassani sanoin : ” Itä on sotaväes Soltavalas”. Sehän tässä kuulemma oli huvittavinta, että vaikka tätä samaa kysyttiin kuinka monta kertaa, niin vastaus oli aina sama. Taisin olla ylpeä, kun isä oli sodassa.

                        Toivo-setä kertoi: ” A mie ko näin une sota-aikan, jot uitii Hirsaarest siihe Yllöläisii lietteel, Antäti pojat kaik ja mei pojat. Toist pääsiit puhtail jaloi, mut Uunol ol jalka musta”.

                        Tyyne-äitini kertoi: ” Näkhä mummoki une, jot Vanhamäe pellol ol viis heinäseivästä ja kaik pystys ”.

                        Mummo näki toisenkin unen: ” Kaik pojat olliit uimas, mut Uunol ol jalka musta” Kaikki viisi poikaa olivat sodassa ja selviytyivät, mutta Uuno haavottui jalkaa.

                        Anni-tädilläni kävin useasti yksin, koska sinne oli matkaa vain vähän yli kilometri. Tuvan eteläpäädystä suuntasin matkani jyrkkää rinnettä Kaasalaisen Toivolle vievälle tielle. Alkupäässä tie oli hyvin märkää ja tienvierukset kasvoivat keväisin rentukoita. Kaasalaisen siistin pihapiirin ohitettuani tie puikkelehti ”Esko Anti” kautta Vaetojan myllylle. Myllyllä oli myös saha ja työtä paikka antoi muutamalle kylän miehelle. Toivo ja Tyyne Vaetojalla oli minua muutama vuosi vanhempi Pauli-poika. Hän oli jonkinverran ilkikurinen, kiusasi ja peloitteli ohi kulkevaa pikkupoikaa. Muistan erittäin hyvin, kun hän pyysi minua Myllylammen rannalla olevaan veneeseen. Minä istuin perätuhdolle ja Pauli seisomaan hajareisin veneen laidoille ja sitten alkoi ankara heiluttelu puolelta toiselle. ( Pauli oli ansiokas ja taitava kanttori ja kuoronjohtaja Kokemäellä ). Tädille ei enää ollut pitkää matkaa. Losikoffin talo korkealla mäen päällä jäi mäen alla olevan tien oikealle puolelle. Anni-tädin ja Arvo-sedän talo, Ojjiihaara, oli edessäni, saman joen rannalla kuin meidän Joenmäki.

                        Arvo-setä oli rakennusurakoitsija ja uskoisin hänen Karjalassa urakoidessaan löytäneen Joenmäen vanhimman tyttären Annin. Heillä oli Arvon rakentama pienehkö talo ja läävä muine tiloineen, jossa tietenkin lehmä, muutama kana ja tietenkin sika. Arvon mieliherkkua oli vehnäjauhovelli ja sitä minäkin sain syödä, taisi juuri minua varten keittääkin. Minä pyysin myös ”keittämään” lettuja, jotka olivat minun erikoisherkkua. Arvo ja Anni olivat lapsettomia ja sainkin olla ikään kuin korvikkeena, josta pitivät hyvää huolta myöhemminkin. Arvo oli myös rakentanut joen törmälle Losikoffin ”tervatehtaan” vanhasta tynnyristä saunan, jonka mielihyvän tunnen ja muistan ikuisesti. Joen ”vonkasa” oli mahdollisuus vilvoitella ja haistella rantakasvien aromikasta tuoksua. Saunan rippeitä on näkyvissä vieläkin. Piironkini päällä on sieltä tuotu musta kiuaskivi.

                        Äiti ja Isä: ” Sillo, ko Limperit ( Limberg ) Hilma, Irja ja Oiva assuit toises tuvas, Oiva ol joulupukkin. Tahvonapäivän käytii usjast Hirsaares ( muistan hyvin, kun laskin mäkeä Hirsaaren jyrkähköllä tiellä ). Kesäl mäntii usjast Topila kautta venneel yli Torhojärve. Meikii venelato ol siel Sikopääsaare ja Mustanieme välis, mis ol se Yllö louheikko. Hevosil kärrilöi kans mäntii ens Toistalo ohi ja Rapanieme kautta”

                        Ulko-ovelta tuvan vasemmassa peränurkassa oli mummon sänky. Minä sain nukkua hänen selkänsä takana ja muistan, että minulla oli puusta tehty nukke vierelläni. En muista, mutta toiset ovat kertoneet, että mummo kävi yölläkin, muksahduksen kuultuaan, hakemassa omenan talteen, ettei se mustuisi ja menisi huonoksi. Mummo oli Joenmäelle muutettuaan istuttanut mm. puita, jotka olivat hänen erityissuojeluksesaan.

                        Pääsiäisenä muistan keinuneeni tuvassa, jonka katto-orsiin oli köytetty paksulla narulla ovi. Sen päällä sain huimia kaaria ja silmissäni vilisti vaälillä jykevä lattia ja välillä musta katto.

                        Karjalaiset rakensivat aineellisesti ja henkisesti uskossa: Karjala nousee ja elää taas. Täältä riemun suuri soitto kajahtaa. - Taas vainon synkkä pilvi kasvoi keväällä 1944. - Taas evakkojonot tiellä.

edellinen   - Sivu 4 -   seuraava