Tähän joukkoon yhtyivät Joenmäeltä Tyyne, Eemelin emäntä ja Saima, sekä naapurimme Ester Kaasalainen-Karonen ja Ilmi Teperi. Mukaan otettiin lehmät molemmista taloista. Pieni karja jäi navetoihin, sekä kotiahoille. Sotilaat avustivat meitä lähtemään. Virkeäliikkeinen Sirkka-hevonen valjastettiin suurten kärryjen eteen. Kärryille pakattiin evästä, vaatteita ja vähän astioita. Lehmät päästettiin irralleen ja ohjattiin kulkemaan perässä. Hevosta ohjastimme vuorotellen. Istuminen oli vähän lepoa jaloille. Tähän kulkueeseen yhtyivät keskikylältä Lempi Henttinen ja Hilda Puukka hevosineen ja lehmineen. Tällöin ryhmäämme kuului kolme hevosta kuormineen, 18 lehmää ja kuusi naista. Yritimme tehdä matkaa yhteisenä joukkona, sekaantumatta loputtomina tulviviin evakkojoukkoihin. Lehmätkin tottuivat tällä vaikealla tiellä turvautumaan tuttuihin ihmisiin eivätkä pahemmin karkailleet tutusta karjasta. Helpompi oli ottaa askelta tutussa joukossa.

                        Äiti kertoi evakkomatkastaan: ” Sillo kesäl ol hyvä lehmii kans tulla, ko ol kesä ja lämmi. Lehmät söivät välil tiepuoles ja oltii talolois yötä. Ens mäntii sin Kontsaa ja sit pit männä Myllypello asemal, mut eihä ne päästäneet sinne likkeekkää, vaa ohjasiit etteepäi ja päästii viimisel Kolkotaipalee asemal ja siint päästii junnaa vast. Kaks viikkoo kest, enneko päästii junnaa. Viikko sit viel oltii siin junas, enneko päästii sin Peräseinäjoel. Kyl oltii likasii.

                 Talolois, ko lypsettii, ni siel ol separaattor. Kerma otettii mukkaa ja joppi jätettii talloo. Myö pantii kerma ämpärii ja laitettii ämpäri aisanokkaa, ni se ol iltasel vois. Ne ol niiko kanamunnii. Meil ol monta killoo voita, ko tultii Peräseinäjoel. Myö pestii se voi ja suolattii. Mut sit ko myö oltii siel vaunus, ni ihmiset käivät asemil ostamas sitä maitoo. Myö myötii sitä maitoo siel. Meil ol rahhaa ja voita”.

                 Evakkotie ei maantieteellisessä mielessäkään ollut suorinta ja parhainta tietä. Usein parempikuntoisella tiellä oli kilpi: evakkotie. Tällä tietysti yritettiin hajoittaa ruuhkia ja vältellä pommituksia. Meidän evakkotiemme suunta oli Räisälä, Kaukola, Rautjärvi, Sulkava, Rantasalmi. Kävellen taivaltaessamme, joka hetki toivoimme, että saisimme eläimet junaan, koska lopullinen pysäkkimme oli Etelä-Pohjanmaalla Peräseinäjoki.

                 Jalkapatikassakin matka joutui. Juhannusaattona saavuimme Sulkavan kunnan alueelle. Siellä vesistöisellä alueella jouduimme ylittämään vesistöjä losseilla, jotka liikkuivat kapuloilla vetäen. Kun pitkän odottelun jälkeen pääsimme lehminemme, kuorminemme yli salmien, tuli tiellemme toinen lossi. Siinä jouduimme odottamaan koko juhannusyön kivien koloista suojaa etsien. Oli kylmä yö.

                 Vaikeuksia oli, mutta saimme kuitenkin pelkäävät ja nälkäiset lehmämme yli salmen. Juhannusaamuna tulimme Sulkavan kirkkomäelle. Kirkonkellot soittivat kansaa kirkkoon! Meiltä evakoilta ei kukaan kysynyt: mistä tulette tai minne menette. Outoja oltiin, outoja tiet ja ihmiset. - Tiesimmekö itsekkään, mihin menemme. Mentiin vain karkuun takana raivoavaa sotaa.

                 Päivän matkan taas kuljettuamme, totesimme olevamme Rantasalmen kunnan liepeillä. Paikkojen nimistä saattoi nähdä, että ollaan seuduilla, jossa ”Savon joukko tappeli”. Siellä on taistelupaikkojen muistomerkkejä 1700-luvulta. - On nimiä Parkunmäki, Kolkontaipale. Näillä seuduilla korviimme kiiri kaamea huhu. Junassa evakkomatkaajia kohtasi suuri onnettomuus: Elisenvaaran pommitus 20.kesäkuuta, jossa kuoli lähes sata räisäläläistä. Huhu kertoi siinä kuolleen myöskin Kaleniuksen Katri ja kaksi pientä poikaa. Tämän jälkeen meidän oli vaikea jatkaa matkaa. Päätimme Tyynen, poikien äidin kanssa, että minä lähden henkilöjunassa Peräseinäjoelle ottamaan selvää, ovatko pojat mummonsa kanssa päässeet perille entiseen evakkokotiimme, Aukusti Lammin taloon. Matka kesti ikuisuuden. Henkilöjunat olivat mahdottoman pitkiä ja tupaten täysiä. Ihmisiä roikkui rappusilla, käytävillä, hyllyillä, vieläpä vessassakin. Juna pysähtyi kaikilla seisakkeilla. Hidasta oli matkan teko, mutta vihdoinkin juna pysähtyi Sydänmaan asemalle, josta oli 15 kilometriä Peräseinäjoen Annalan kylään, eikä mitään kyytejä. Juoksin ja kävelin tämän matkan. Helpotti, kun pihalle tultuani näin pienen pojan pään. Turvassa olivat pojat, Aimo ja Hannu mummonsa kanssa.

                 Nähtyään minun kenkien hiertämät jalkani, ystävällinen emäntä Lempi Lammi laittoi saunan lämpiämään päivällä, koska tiesi minut saunan ystäväksi. Hyväilevä löyly ja puhdas vesi oli lääkettä kaksi viikkoa evakkotiellä taivaltaneelle karjapaimenelle.

                 Yön yli nukuttuani sain kyydin Sydänmaan asemalle, josta kävin junaan matkaten tiellä kulkemaan jääneitä vastaan. En tiennyt, ovatko saaneet eläimet junaan näiden päivien aikana, jotka viivyin tiedusteluretkelläni. Kaikilla asemilla juna seisoi kauan. Ehdin tarkastella vastaantulevia härkävaunuja, jotka pysähtelivät usein. Erään oven raosta näin Esterin kärpäsenpaskaisen naaman ja takana kurkisteli veljen emäntä Tyyne. Sain kertoa heille ilouutisen: Katri-mummo ja pojat ovat päässeet tuttuun evakkokotiin, ei hätää. Nousin vaunuun. Pian juna vislasi ja alkoi raskaasti puuskutellen Seinäjoelle päin. Joitakin päiviä jouduimme viettämään lehmien kanssa samassa vaunussa. Vihdoin saavuimme Sydänmaan asemalle. Kuormia alettiin purkaa. Eläimet pääsivät ulos. Rasittavan matkan jälkeen lehmien käveleminen oli kankeaa. Kävellä vain piti, kunnes kukin löysi oman sijaintipaikkansa.

                 Evakot, me kaikki, kuka minnekin oli joutunut, toivuttuaan matkan rasituksista, alkoivat katsella, mistä tie kulkisi eteen päin. Olo tuntui aina tilapäiseltä. - Alettiin kysellä sukulaisia, naapureita, kyläläisiä. ”Meinailtiin miss hyö kukkii lienööt”. Toinen toiseltaan kyseltiin: ”Tiiät sie miss hyö on?” Omassa mielessään kukin kokoili kyläläisiä yhteen. Haettiin tietoja asuinpaikoista. Käytiin mahdollisuuksien mukaan tapaamassa. Juuri kenelläkään ei ollut omaa autoa, ei hevostakaan. Yleisissä kulkuneuvoissa kuljettiin, vaihdettiin risteyspaikoissa autoja, odoteltiin monen tolpan juuressa, kunnes päästiin sukulaisen tai entisen naapurin luo. Oltiin yö tai kaksikin. Tavatessa ei ollut tarinasta puutetta. - Paikalliset ihmiset joskus sanoivat: evakot ovat aina jonnekin menossa.

                 Kuukausien ja vuosien vieriessä saatiin sukulaisten ja kyläläisten asuinpaikat mielissä kartoitetuiksi. - Mietittiin: ”Siell on hyö, siell o hää, tääll ollaa myö”. Hajalle heiteltyinä elettiin, mutta elävä pääjuuri sitoi kaikki kylämme ihmiset yhteen. Se pääjuuri oli yhteinen kaipaus, joka yllytti kokoontumaan. Kokoontukaamme! Onhan meidän lähes satavuotias nuorisoseuramme hengissä. Sen taholta kuuluu: ”Kotisi ja maasi muista, sinne juuresi sitele” (J.H. Erkko). Kutsu alkoi kuulua ympäri Suomen kaikille kyläläisille. Ilokyyneleet silmissä kyläläiset alkoivat tavata toisiaan. Pitkienkin matkojen päästä tultiin kokouksiin ja juhlatilaisuuksiin, joihin tulemisen tärkeimpänä syynä oli naapurien ja ystävien tapaaminen.

                 Suurin joukko meistä, jotka 60 vuotta sitten evakkotaivalta taivalsivat, ovat nukkuneet pois tämän elämän melskeestä. Me, vielä jäljellä olevat, heidän kanssaan kulkeneet, olemme iloksemme nähneet, kuinka nuoremmat sukupolvet kaivavat juuriaan Karjalan mullasta ja tuntevat, että Karjala elää heissä. Karjala ja kotikylämme ei ole vain talo, sauna, joki, ranta, vaan se on mielissämme ja olemuksessamme soinnahtava viritys. Karjalan kansa on vuosisatojen aikana joutunut kokemaan: ”Meidän pirtit ensi kokot, meidän aitat ensi verot, meidän naiset ensi kyynel” (J. Linnankoski).

edellinen   - Sivu 5 -