Tyttö evakossa

Aseman odotushuoneessa vietetyn ankean yön jälkeen aamu valkeni tapansa mukaan. Ja noutajat saapuivat. Meidät vietiin taloon, kauas asemalta. Pienessä huoneessa asui viisi henkeä. Muutimme pian toiseen taloon, lähemmäksi kauppoja ja asemaa. Miksi se aseman l äheisyys tuntui tärkeältä? Siksikö, että sen kautta olimme tänne tulleet, ehkä pääsisimme pian asemalta junaan, joka veisi meidät takaisin kotiin?
Kamari, ovi aukeni kylmään porstuvaan: veti. Veti ikkunasta, josta näki umpipihan. Veti seinistä. Talo oli vanha. Omistaja oli vanha nainen, jolla oli reuman runtelemat koukeroiset sormet. Vanhemmat nukkuivat sängyssä. Huoneeseen ei olisi mahtunut minun sänkyni, jos sellainen olisi ollut. Uunin viereen lattialle levitettiin matrossi, siinä minä nukuin. Oli mukava lämmin paikka, mutta lattia oli kauttaaltaan kylmä. Kuin pohjoistuuli olisi henkäillyt lattian raoista.
Haisi palaneelta turpeelta. Sitä oli pakko polttaa. Se paloi kituen. Puut olivat kiven takana niillä lakeuksilla. Usein tulivat mieleen kotona liiteriin jääneet koivuiset pienet hellapuut, uunipuut ja saunapuut. Muistin miten tarkkaa oli ollut ottaa oikeanlaisia puita, kun oli käsketty hakemaan niitä. Siinä sitä oli ollut oppimista, silmämääräisesti erottamaan puut käyttötarkoituksen mukaan. Isä oli saanut turvesuolta koneenkäyttäjän homman. Kun kaikki maailman asiat tuntuivat olevan sikin sokin, niin ainakin turpeen saanti oli turvattu.
Käperryin iltaisin matrossilani kokoon kuin siili, tai kuin sikiö äidin kohdussa kerätäkseni lämmön pieneen alaan. Vedin flanelliyöpaitaa varpaitten suojaksi. Onneksi se oli uusi ja ylettyi. En ollut vielä kasvanut ulos siitä. Menin kokonaan peiton alle. Turpeen haju tuli sinnekin. Itkin hiljaa, etteivät vanhemmat kuulisi. Oli ikävä kotiin. Sieltä lähtö oli ollut tavallaan seikkailu, ennenkokematonta. Sitähän se tosin oli vieläkin: outoa maisemat, ihmiset, murre. Toisinaan nousin ja etsin sukat jalkaani.

Karjalaiset syömäköyhiä

Äiti sairastui sinä talvena, siinä huoneessa, nivelreumaan. Makasi eikä pystynyt mihinkään. Yritin laittaa ruokaa. Onneksi talossa oli hella, eikä kuten monissa vain takka. Emäntä neuvoi läskisoosin valmistuksessa. Hän oli ystävällinen ihminen. Talossa, jossa olimme ensin asuneet, oli ollut karjaa, kuten vapaana kulkevia kanoja. Hyvä kun kanat saavat kulkea ja kuopsutella missä haluavat, ajateltiin. Äiti lakkasi ostamasta niitten munia nähtyään kanat ruokailemassa huussin alla.
Karjalaisia ne kutsuivat sielläpäin syömäköyhiksi. Muistan jälkiruokamunakkaan, äidin mukaan se oli omeletti. Sitä tehtiin joskus ja syötiin hillon kera. Luultavasti taivaan manna on maistunut samanlaiselta. Mutta silloin äidin on jo täytynyt olla terveempi. Ehkä se oli kesällä. Kesä on jäänyt muutenkin paremmin mieleeni. Kesät jäävät aina. Lapsena on paljon enemmän kesää ja lämmintä kuin vanhana. Talvi on talvi, mutta kesä on jotain ainutlaatuista ihmisen mielessä.
Talvesta muistan parhaiten uuden ystäväni Helenan kanssa kuljetut koulumatkat joen yli. Ja enkelinkuvat, joita teimme hankeen. Helena oli syntynyt Ambomaalla ja leikkinyt neekerilapsien kanssa; vaalea, pitkälettinen Helena. Isä oli ollut lähetyssaarnaajana siellä. Helena ja enkelinkuvat, ne sopivat luontevasti yhteen.
Koulussa pojat matkivat murrettani: tyttölöitä, taloloita... Annan pitkän nenän niille, ajattelin. Käyn puhumaan niitten murretta, jos se on siitä kiinni. Ei ole konsti eikä mikään täräyttää niitten ärriä. Sen tein ja matkimiset loppuivat.
Silloin oli jo varmaan kevät, kun aloin käydä Kertun kanssa elokuvissa. Tuli jännitystä elämään. Miten ihanasti lauloivatkaan Jeanette MacDonald ja Nelson Eddy, ja mitkä vaatteet heillä! Hurmaavia luomuksia! Alkoi romantiikan kausi pienen tytön elämässä. Ja taisipa aseman kahvilan poika esiintyä unelmissa sankarina, eräänlaisena Nelson Eddyn vastineena. Me saatoimme katsoa filmin uudestaan, jos se meitä miellytti. Jäimme saliin, piilouduimme istuinten taakse. Meitä ei ajettu pois. Luultavasti vahtimestari tiesi meidän olevan siellä.
Tapani, kahvilan omistajan poika, ja minä, emmehän me edes puhuneet keskenämme, kainoja molemmat. Mutta luokkatoverit kiusoittelivat: - Ihastuneita! Nehän on toisiinsa ihastuneita! Tapani oli muka minuun ja minä Tapaniin ihastunut. Olin, olin minä. Tässä se nyt tuli, vuosikymmeniä myöhässä tämä "rakkaudentunnustus".

Toisilla oma huonekin

Kertulla oli oma kamari heidän punaisen talonsa yläkerrassa. Voi, miten kaunis huone! Ja kivoja esineitä, kuten nukkeja. Hän ompeli niille toinen toistaan hienompia asuja. Mietin, missähän minun nukkeni olivat, oliko niitä enää elossa yhtään. Kaksi niitä oli joskus ollut. Tuntui ettei minulla ollut enää mitään, oliko koskaan ollutkaan. Ei ainakaan ikinä omaa huonetta, mitä nyt kesäisin nukkuessani putkassa, kuten isoa komeroa oli nimitetty. Peti lattialla, niin kuin nytkin, pahvilaatikko alassuin pöytänä. Vanha liina sen päällä ja jossain lasissa villikukkia. Koppakuoriaisia pyrkimässä petille. Olin tyrkkinyt niitä pois. En ollut suorastaan pelännyt niitä. Koppakuoriainen paljaalla iholla yöpaidan alla ei ollut tuntunut mukavalta. Ei koppakuoriaisia lie ollut Kertun huoneessa. Eikä hämähäkkejä. Eikä muurahaisia. Jos kesällä joskus kärpänen tai itikka, ei sentään itikka - sehän oli lehmä siellä. Hyttynen.
Helenan kotona oli myös kaunista. Sain joskus istuutua heidän ruokapöytäänsä; liekö Helenan äiti säälinyt evakkotyttö-ressua. Syötiin ruokasalissa pitkän pöydän ääressä. Oli liinat ja serviisit, kauniisti katettu pöytä.
Omat huoneet, ruokasalit, upea kartano puiston keskellä. Kartanon Neidillä salissaan palmut, pehmeät matot, taulut. Hän oli kutsunut äidin ja minut kerran luokseen kahville. Ensin oli istuttu pehmeillä tuoleilla salissa. Taisin istua vain pyllyn puolikkaalla, kun oli niin jännittävää. Siitä oli siirrytty ruokasaliin katetun pöydän ääreen. Äiti oli sanonut myöhemmin neidin olevan tunnettua suomalaista kulttuurisukua. Olin hämmentynyt kaikesta, mitä toisilla oli ja meillä ei.
- Mut eihä ne olekkaa joutuneet evakkoon, äiti sanoi.
- Nii, eivät, mut miks myö?
Olin kuullut sanottavan, että tasan eivät käy onnenlahjat. Tajusin sen nyt. En antanut sen kuitenkaan jäädä jäytäväksi kademadoksi sydämeeni, olihan elämä, kaikesta huolimatta, jännittävää. Ja minulla oli ystäviä, kirjoja ja elokuvat. Se mitä ei ollut, tuli haaveisiin ja korvasi puutteet.

Vaalea hattu siul ol

Kesällä jonain päivänä seisoin Vaaran portinpielessä katsellen keskustaan päin. Näin miten äiti meni ostoksille soraista tietä pitkin. Sellaista leveää tietä, jota kotona olisi sanottu launointieksi. Hänellä oli valkoinen kesämekko, se johon oli ommeltu sinisellä muliinilangalla ornamenttejä, kuten hän sanoi, hihansuihin ja kaulukseen. Se oli kaunis, vehnäjauhosäkeistä tehty mekko. Meille oli ostettu säkeittäin vehnäjauhoja. Äiti oli kerännyt niitä, pessyt, silittänyt ja leikannut kaavojen mukaan. Kaavat oli pitänyt asetella niin, että leimat eivät tulleet näkyviin.

 Vaalea hattu siul ol, mie muistan, kesäne lierhattu. Se ol ostettu Viipurist sillo ko miunkii vaaleepunane hattuin. Sitä mie olin saant käyttää häis ja joskus kyläskäyves. Muun ajan hattu ol pussissaa. Siin luk sen liikkeen nimi ja Viipuri, Wiborg. Et siekää koton olt käyttänt hattuu arkisi, olik siust nyt tult hieno rouva? Hattuu pit mahtuu siu paksu nutturais. Se siul viel sillo nelikymppisen ol. Myöhemmi tukka leikattii, ei olt ennää nutturaa, eikä värikää sama, olekeltane. Tukka muuttu ohkaseks vuosii myötä ja se l eikattii hyvi lyhkäseks. Permanentti siin ei kestänt, papiljotit ei auttaniet. Tukka ol suora ja harmaa.
Jalas siul ol korkokengät, nappaskengät mie sanoin. Mie vartui aikuiseks kasvamista saahaksein nappaskengät. Tie jota pitki sie kulit, män kartano ohi. Ensi siin ol puisto, rakennukset etempän tiest, sen pölyst.
Vasemmalla oli torppa, jossa Milja asui iäkkäitten vanhempiensa kanssa. Olin ystävystynyt myös Miljan kanssa. Hänellä oli aikuisten lehtiä, Nyyrikki, Perjantai, tai jotain sellaista. Sain lainata niitä. Niissä oli ihania rakkauskertomuksia. Tie teki mutkan, kaartoi oikealle, siitä lähti tie Kertun kotiin.
Oikealla oli Kuuselan maitokauppa, maidonvalkeaksi maalattu talo. Tiesin äidin käyvän kaupassa. Toivoin hänen ostavan tahkojuustoa, olin hiljattain oppinut sitä syömään. Kauppiaspari oli ystävällinen, vanhoja ihmisiä. He saattoivat olla tosin keski-ikäisiä, kun näin jälkeenpäin ajattelen. Jos minä olin mukana, he antoivat minulle tikkukaramellin tai nekun. Lähtiessämme takaisin Karjalaan, he lahjoittivat meille puoli tusinaa kahvikuppeja, somia sinisin koristein. Minusta se oli niin kauniisti tehty, että suljin heidät sydämeni parhaaseen muisto-osastoon. Muistimme aina heidät juodessamme niistä kahvia. Alkuun ne olivat vieraskuppeja, kunnes arkipäiväistyivät.

Ennen-sotaa-kangasta

Jossain vaiheessa huoneen ovensuuhun tuotiin ompelukone. Äiti alkoi auttaa naapurissa asuvaa ompelijaa. Katsoin miten ompelukone surrasi ja ommel meni suoraan. Se ei tahtonut minulta onnistua, kun koulussa piti ommella kerrasto.
Ihmisillä oli vielä ennen sotaa ostettuja, hyvälaatuisia kankaita. Alettiin myös tehdä ja teettää vanhasta uutta. Minunkin mekkoni alkoivat vähitellen käydä lyhyiksi säärten pidentyessä. Maikki, jota äiti näin auttoi, oli hyvä ompelija kotipitäjän kirkonkylästä.
Myöhemmin, kotiin palattuamme, hän ompeli minulle elämäni ensimmäisen kävelypuvun, josta olin onnellinen. Mustaa kangasta valkoisin raidoin, hyvää ennen-sotaa-kangasta. Kirkolle oli pitkä matka. Jouduin ajamaan pyörällä metsätietä monta kilometriä käydessäni sovittamassa pukua. Pelkäsin desantteja, niitä oli nähty. Poljin henkeni edestä. Onneksi yksikään ei ilmestynyt tielleni. Silloin olin nuori neiti, ainakin omasta mielestäni. Äiti antoi minulle joskus sen verran rahaa, että pääsin kirjakauppaan ostamaan pehmeäkantisen kirjan.
Kun kartanon Martti-maisteri kuuli lukuinnostani, alkoi hän raahata meille paksuja, etupäässä luonnontieteellisiä kirjojaan. En minä niitä jaksanut lukea, niinpä äiti sanoi hänelle minun olevan liian nuori ymmärtämään sellaista tekstiä. Onneksi maisteri ymmärsi, vai ymmärsikö, vanhapoika. Ei ainakaan näyttänyt loukkaantuvan, vaan pistäytyi myös meidän puolella käydessään Edla-emännän luona.
Oppineisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, hän oli yksinäinen ihminen. Jo vähän harmaa ja kumara, mutta hän kulki ripein, joustavin askelin. Hän varmaan kaipasi luonnontieteellistä tai muuta sellaista, kirjoihin perustuvaa keskustelua. Ehkä hänelle teki hyvää nähdä evakkokamarin ahtaus asuessaan sisarensa, Kartanon Neidin, kanssa väljästi isiltä perittyä kartanoa. Komeasti kalustettuja huoneita, metreittäin kirjoja, piano, tunnettujen maalareitten tauluja. Ja ulkona leveät hiekkakäytävät, vanhat tuuheat puut tuoksuvassa linnunlaulupuistossa. Siellä sai kulkea kaikessa rauhassa, kenenkään häiritsemättä. Sellainen tyylipuhdas, kauniin keltainen rakennus, valkoisin ikkunaraamein ja ovin, oli minulle satulinna metsättömässä peltomaisemassa. Haaveilin millaista olisi asua siinä, kulkea hiekkakäytäviä, kuunnella tuulen suhinaa puissa ja lintuja; nähdä poutapilvet taivaalla puitten lomassa, kukat, sudenkorennot. Osasin kuvitella millaista talossa olisi asua nähtyäni Helenan kodin, he asuivat toista, lähes päärakennuksen kokoista taloa. Olinhan käynyt myös Neidin luona. Mielikuvituksen avulla voi luoda maailmoja, joihin muuten ei ole pääsyä. Haaveilu auttoi poistamaan evakkouden traumaa.

Täälhä haisee kissanpissa

Hiekkakäytäviä oli myös Vaaran talon puutarhassa. Kasvillisuutta vain joitain monivuotisia kukkia ja marjapensaita.
Kun Maiju-tytär tuli joskus sunnuntaisin äitinsä luo, hän meni hiekkakäytäville kävelemään. Minä en tiennyt, olisiko minun sopivaa mennä sinne. Mieleni teki, ihan Maijunkin takia. Kysyin äidiltä.
- Älä mäne, äiti sanoi.
Hiekkakäytävät olivat tehneet minuun vaikutuksen. Se oli uutta, meilläpäin ei laitettu hiekkakäytäviä. Minusta olisi ollut hienoa kulkea niitä pitkin, tekihän Maijukin niin.
Maiju oli hieno nainen, pankin prokuristi. Hänellä oli kauniita vaatteita ja kenkiä, joitten päällisessä pieniä koristereikiä. Luonnonkiharainen ruskea tukka, ja hän tuoksui hyvältä.
Minulle selvisi pian, mikä minusta isona tulee: pankkivirkailija. Olin käynyt äidin kanssa pankissa, kun isä ei ollut vielä tullut sotareissulta. Äiti oli saanut nostaa jotain päivärahaa. Pankkivirkailijat olivat olleet hienoja naisia, kiiltävin kynsin laskeneet rahat asiakkaan eteen. Pankki oli samassa talossa kuin kirjakauppa, jossa kävin silloin tällöin ostamassa pehmeäkantisen kirjan. Kirjakaupanmyyjän ammattikin tuntui houkuttelevalta. Maijun olemus sai minut sittenkin vakuuttuneeksi, että minusta tulisi pankkivirkailija.
Koska Maiju tuoksui hyvältä, päätin kerran jättää kirjan ostamatta ja ostaakin hajuvettä. Ostin pienen pullon kielolta tuoksuvaa. Laitoin sitä korvan taakse. Ja silloin äiti sanoi:
- Täälhä haisee kissanpissa.
Arvasin hänen tarkoittavan hajuvettäni, en kuitenkaan ymmärtänyt, miten kielo voi haista kissanpissalta. Korkeintaan jos kissa pissaa kielon päälle.
Iltaisin mentiin tyttöjen kanssa junille. Seistiin hyvissä ajoin asemalaiturilla odottamassa saksalaisia sotilaita pohjoiseen kuljettavaa junaa. Ja kun juna pyyhälsi ohi, vilkutettiin. Se tuntui hyvin merkittävältä, erikoiselta. Eihän meistä kukaan ollut ennen nähnyt yhtään ulkomaanelävää.
Joskus tulivat kauppias Lindströmin tyttäret (kotoisin Uuraasta) ojentamaan jollekin ikkunassa roikkuvalle sakemannille suklaalevyn tai jotain. Siinä he saivat käyttää koulussa oppimaansa saksan kieltä, sanoa jotain äkkiä. He ikään kuin heittivät sanat ilmaan junassa olevien siepattavaksi.
Isä ei oikein pitänyt siitä, että menin junille. Tapansa mukaan hän motkotti äidille. Äiti ei kuitenkaan kieltänyt minua menemästä.
Asemalle tie vei kahvilan ohi. Jännitti hirveästi, näkyisikö Tapania. En uskaltanut kunnolla katsoa kahvilaan päin. Tapania ei näkynyt. Toisaalta se oli helpotus, toisaalta pettymys. Jos Tapani olisi nähnyt vilahduksenkaan minusta, olisi hän varmasti äkkiä häippäissyt pois.
Anna-Liisa Lössner

Takaisin maaliskuun 2007 lehteen