Omat evakkotieni

Olin 11 vuoden ikäinen, kun talvisota alkoi ja ensimmäinen evakkotaival. Sodasta oli jo huhuttu pitkän aikaa, mutta vähän ennen joulua tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä, eikä mukaan saa ottaa enempää mitä jaksaa kantaa.
Isä jäi vielä sinne kun me toiset lähdimme. Äidillä oli syli täynnä, kun meidän Onni oli vasta muutaman kuukauden ikäinen. Lisäksi meillä asui sellainen vieras Inkeroisen täti, joka ei ollut meille sukua, mutta halusi asua meillä. Hän oli melkein sokea, ja häntä oli talutettava.

Talo, jossa asuimme ennen talvisotaa. Vasemmalta Aili, Lyyli, Tauno ja isä Martti Kuisma, äiti Eeva Kuisma sylissään Martti, edessä Viljo Puputti, Kaisa Kuronen, Lahja Kuisma ja paimentyttö Ida Pirnes.

Sota alkoi. Meille lapsille laitettiin reppuihin tavaraa sekä vaatetta päälle ja sitten asemalle. Sieltä matka vei meidät Ilmajoelle Koskenkorvalle. Koska meitä oli paljon, ei kukaan olisi halunnut ottaa meitä tiloihinsa.
Pääsimme kuitenkin Salomon Perälään. Sieltä saimme kaksi kamaria jossa asuimme. Ahdasta oli, mutta toimeen tulimme. Siellä olimme noin vuoden verran. Onni täytti siellä ollessa yhden vuoden. Sitten saimme pika-asutustilan Raumalta, Rauman mlk. Tarvolan kylästä.
Muutimme Raumalle v. 1941 keväällä, Tarvolan Yrjölään ja aloitimme rakennustyöt. Aluksi rakennettiin pieni sauna ja siihen tehtiin myös hella. Äiti meinasi, että vaikka se oli pieni, on se kuitenkin oma. Puita kaadettiin rakennusta varten ja kivijalka laskettiin.

Raumalle rakennettu ensimmäinen koti 2x3 m. Vasemmalla Isä Martti ja äiti Eeva sylissään Onni. Oikealla omaa ja kylän väkeä.

Jatkosodan aikaan

V. 1942 keväällä kun pääsimme taas Karjalaan ja kotiseudulle takaisin, lähdimme sinne. Talo oli purettu, mutta saunarakennus oli pystyssä. Asuimme aluksi Tuomas Puputilla. Hänen v aimonsa Milja oli isän sisar. Saunasta tehtiin väliaikainen asunto, jonne pääsimme sitten muuttamaan.
Talo oli purettu ja siirretty kylään, josta hirret löytyivät. Hirret siirrettiin takaisin kotiin ja aloitettiin uuden talon rakentaminen. Uusi koti saatiin osittain valmiiksi ja pääsimme siihen muuttamaan v. 1943. Työtä oli paljon, mutta hauskaa oli kun sai olla tutuilla paikoilla.
Sotatoimista puhuttiin taas ja miehiä kutsuttiin rintamalle. Sisareni Aili ja Lahja menivät lottahommiin. Aili oli Myllypellolla ilmavalvonnassa ja Lahja kirkolla. Myllypellolle perustettiin pikkulotat. Minäkin olin siellä mukana. Silloin tarvittiin kaikkia auttamaan. Autettiin kuka mitenkin pystyi. Meiltä Viljo joutui jo armeijaan ja rintamalle. Hän oli autokomppaniassa. Tauno, vaikka oli nuori, joutui Käkisalmeen IS-joukkoihin. Isä oli liian vanha asepalvelukseen.
Sodan uhka oli jo lähellä. Naapurimme Sallin Anna kysyi että saisiko hän tulla meille asumaan. Häneltä oli mies kuollut eikä uskaltanut olla yksin. Hän siis myi mökkinsä ja muutti meille sekä toi kaksi lehmää tullessaan. Kyllähän sopu sijaa antaa. Anna osallistui talon töihin samoin kuin toisetkin.
Kun sota tuli lähemmäksi, niin serkku Lyyli (o.s. Tuokko) tuli myös meille lastensa Ilkan ja Aimon kanssa. August, hänen miehensä, joutui rintamalle. Lyyli oli äidin sisaren Varpu-tädin tytär. Tuokon lapset olivat kaikki paljon meillä. Heidän äitinsä oli kuollut. Eihän meillä kaikilla ollut omaa huonetta, mutta hyvin siinä sovussa ja rauhassa toimeen tultiin. Serkku Lyylin pojat olivat Onnista vielä nuorempia.

Karjan kuljetukseen

Sitten tuli v. 1944 ja taas uusi lähtö maailmalle. Kaunis kesä oli edessä. Luonto oli auneimmillaan, mutta ei auttanut. Meiltä ei ollut muita lähtemään lehmien kuljetukseen, joten äiti ajatteli, että jos minä lähtisin Sallin Annan kanssa. Ja niin lähdimme 19.6.1944 kohti tuntematonta kotia.

Toiset jäivät vielä kotiin. Minulla oli neljä lehmää ja hiehomullikka, josta oli paljon työtä matkalla, koska se ei pysynyt omassa laumassa. Annalla oli kaksi lehmää. Lehmille pantiin ketjut ja nimilaput kaulaan ja siitä maantielle.
Ei meillä ollut hevosmiestäkään, joka olisi kuljettanut tavaroita joita otettiin mukaan. Kylässä sitten tavattiin toisia. Junttilan Saimilla ja Oivalla oli hevoset ja Oivan kärryyn saatiin tavarat. Aluksi muistan vaan, että kun lehmiä oli paljon, niin minulta hävisi heti alkumatkasta kaksi lehmää ja se hieho. Itkin sitä kovasti, mutta Anna lohdutti ja sanoi, että talutetaan näitä kahta kumpikin, niin eivät ainakaan katoa. Seuraavana aamuna kun saavuimme Unnunkosken sillanpieleen, niin sieltä löytyivät kaikki. Taas oli kaikki hyvin ja kun lehmät tottuivat toisiinsa, niin matkakin jatkui.
Kyllähän siellä oli monenlaista matkalla ennen kuin perille päästiin. Juhannusaaton muistan erikoisesti, koska se oli rankin kävelypäivä. Aamulla olimme taas tavan mukaan lähteneet matkaan ja noin klo 13 mennessä olimme jo tulleet pitkän matkan. Tiepuolessa oli talo ja järvenrantaa, kaunis paikka. Talonväki lupasi, että saisimme olla aaton heillä, mutta huoltomiehet näkivät ja kehottivat lähtemään eteenpäin. Sanoivat, että edessäpäin oli avattu uusi ruokapaikka muuttaville ihmisille sekä eläimille. Niin lähdimme etsimään sitä, mutta ei nähty missään sellaista paikkaa ja niin kävelimme vaan eteenpäin. Lopulta limme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet enää eteenpäin.
Tien vieressä oli haka, jossa oli lehmiä laitumella. Päästimme myös omat lehmämme sinne. Isäntä aluksi vastusti, mutta kun kuuli mistä asti ollaan tultu, sanoi että olimme kävelleet sinä päivänä 50 kilometriä. Hyvä pito meillä sitten olikin. Hevosmies oli hävinnyt, mutta löytyi myöhemmin. Talonväki oli ystävällistä ja antoivat meille ruokaa. Saimme olle vielä juhannuspäivänkin heillä ja saatiin levätä kunnolla. Olin tosi väsynyt. Me kävelimme karjan kanssa Pieksämäen ohi Naarajärven asemalle. Muistaakseni se oli tämä, viisi kilometriä kuitenkin Pieksämäeltä. Siellä odotimme monta päivää ennen kuin saimme junavaunuja. Matkaa oli tultu paljon. Täältä meidät vietiin Kurikkaan. Karja otettiin pois vaunuista ja saimme tietää, että meidän perhe siirrettiin Jalasjärvelle. Kurikasta taas kävelimme karjan kanssa Jalasjärvelle Pontinmäkeen, josta mamme löysimme.
Äiti oli pienempien kanssa tullut sinne. Pääsimme asumaan Eino Kartanon taloon. Isäntä oli vanhapoika ja aika kova juomaan, mutta meillä oli sen puolesta hyvä olla. Eino sanoi kaikille kavereille, että nyt ei heille voi tulla kun heillä on siirtoväkeä ja pieniä lapsia. Talossa oli hiiriä lapsiakin enemmän. Äiti pelkäsi, että yöllä syövät meidät kun lattialla nukuimme.
Neljä viikkoa olimme karjan kanssa matkalla ja sanottiin, että 400 kilometriä tuli käveltyä. Pentinmäessä saimme hyviä ystäviä. Ystävyyttä olemme jatkaneet vieläkin. 16.7.1944 olin tullut Pentinmäkeen. Siellä ollessamme saimme tietää, että Raumalta saadaan entinen paikka takaisin.

Päätepisteenä Rauma

Vuonna 1945 lähdimme Raumalle. Minä lähdin taas Sallin Annan kanssa matkaan. Veljeni Martti lähti nyt myös mukaan. Anna oli asunut Jalasjärvellä, mutta lähti taas mukaamme. Inkeroisen täti jäi Jalasjärvelle. Hän kuoli siellä vanhainkodissa.
Helatorstaina me pääsimme Rauman asemalle. Sieltä lähdimme ajamaan taas lehmiä. Kuljimme kaupungin läpi kohti hautausmaata ja sieltä Vasaraisiin päin. Paronalhossakaan ei ollut vielä yhtään taloa. Alkupäässä oli tienvarressa joku saharakennus.
Pääsimme Anni ja Onni Lohelle asumaan. Kotipaikalle rakensimme pienen rakennuksen (2x3m), lisäksi toisen vähän isomman (3x4m). Muutimme sitten siihen ennen kuin saatiin päärakennus valmiiksi.
Sallin Anna asui myös Lohella. Hän kuoli v. 1946. Meidän isä kuoli ennen kuin saatiin uusi koti valmiiksi. Hän kuoli keväällä 1946. Äiti on kuollut v. 1964.
Näin minun evakkomatkani on päättynyt tänne Raumalle ja hyvä on ollut olla.
Kirjoitti Lyyli

Tämän talon rakensimme Raumalle sodan jälkeen. Vas. Tauno, Martti ja Viljo.

Takaisin maaliskuun 2007 lehteen