Antti Honkkila, Räisälän kirkon papin lapsenlapsi

"Se, että kirkossa toimii yökerho, on mielestäni melko outoa. En minä ole sitä vastaan, mutta ei se ole tavallista" - miettii kirkkoa katsomassa käynyt Antti.





Antin isoisä oli Räisälän kirkon pastorina 1941 - 1944, jolloin talvisodan aikana
Suomeen evakuoituja suomalaisia oli palannut lyhyeksi ajaksi taloihinsa.

Toisessa maailmansodassa Suomi oli Saksan liittolaisena. Kärsittyään tappion suomalaiset joutuivat
luovuttamaan Karjalankannaksen Neuvostoliitolle ja asukkaat jättivät uudestaan omat kylänsä.

         Suomalaiset sotilaat Räisälän valtauksessa                         Jumalanpalvelusmessu korjatussa kirkossa
     vaurioituneen kirkon vieressä 18. elokuuta 1941.                                     14. huhtikuuta 1942.
                  Valokuva: SA-kuvan arkistosta                                          Valokuva: SA-kuvan arkistosta

Suomalaisten tilalle tuli tuhansia perheitä Neuvostoliiton eri osista: Ukrainan, Valkovenäjän, mordovalaisten ja tsuvassien sosialistisista neuvostotasavalloista. Nyt pastorin talossa (Pikkupappilassa) asuu ukrainalaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Neuvostoliiton romahdettua ja rajan avauduttua Antin isä oli kirjeenvaihdossa talon uusien asukkaiden kanssa ja jopa vieraili siellä poikansa kanssa. Antti tykkäsi puutarhasta ja siitä, kuinka uudet isännät ylläpitävät taloa.

Sodan jälkeen siitä kirkosta, jossa Antin isoisä oli joskus työskennellyt, tuli viljavarasto. Näin tapahtui monelle suomalaiselle kirkolle. Vuonna 1970 viljamakasiinistä tuli kulttuuritalo. Se tapahtui niin kauan sitten, että paikalliset asukkaat kutsuvat tätä rakennusta pelkästään klubiksi. "Kutsumme rakennusta kirkoksi vain silloin, kun neuvomme jollekulle tietä" - kertovat kulttuuritalon työntekijät.

Räisälän kirkko, 2017
Valokuva: Anna Bernal

Räisälän kirkolle tulee turistiryhmiä isoilla busseilla ja käy myös yksinmatkaajia, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisesta arkkitehtuurista. 1990-luvulta lähtien täällä alkoi käydä myös entisten asukkaiden jälkeläisiä. Tämä on yksi parhaiten säilyneistä kirkoista Karjalankannaksella. Kirkon vieressä on suomalaisen hautausmaan jäännöksiä.

Viimeisen jumalanpalveluksen jälkeen kaikki on muuttunut sisätiloissa. Alttarin paikalle on rakennettu esiintymislava. Urkujen tilalla on miksauslaite. Lisäksi on balettisali, luokkahuoneita, kokoushuoneita ja esiintyjien pukeutumishuone eli kulttuuritalon tarvitsemia tiloja. Kulttuuritalossa toimii muutama kerho, joissa käy sekä lapsia että aikuisia: on baletti-, laulu-, piirustus- ja käsityökerho.

Kuva1: Laulukerho kokoontuneena balettisalissa
Kuva2: Tanssiluokka harjoittelemassa balettisalissa
Kuva3: Askartelua kulttuuritalon juhlasalissa
Valokuvat: Anna Bernal



Tatjana Melnikova, kulttuuritalon entinen johtaja

"Koska kylässä ei ole vapaa-ajanviettopaikkoja, niin kulttuuritaloon kokoontuu väkeä juhliin ynnä muihin tapahtumiin" - selittää Melnikova kirkon nykyistä toimintaa.




Kahdesti kuukaudessa kulttuuritalolla pidetään diskoja lapsille ja samoin kaksi kertaa kuukaudessa tanssiaisia aikuisille. Toisessa on ikäraja 18 v, siellä käy etupäässä vanhempi sukupolvi ja toinen on 16 vuotta täyttäneille, nuoriso käy siellä. Aikaisemmin se oli todella suosittu vapaa-ajanviettopaikka. Se käy ilmi esim. Melnikovon kotisivujen valokuva-albumista vuodelta 2007. Mutta tänä vuonna kylään avattiin kaksi baaria, ja nyt aikuiset haluavat mieluummin istua niissä.

Kulttuuritalon lavalla esiintyy säännöllisesti kerhojen jäseniä, mm. voitonpäivänä 9.toukokuuta, äitienpäivänä ja maataloustyöntekijänpäivänä (Melnikovon ainoa merkittävä yritys on nautojen (?) siitosfarmi). Laskiaisena kirkon vieressä pidetään juhlat, uuden vuoden juhlassa kirkossa on aina iso, kahdeksanmetrinen joulupuu ja silloin pidetään pukujuhlat. Tänä vuonna (2017) kirkossa pidettiin ensimmäisen kerran sadonkorjuun juhla: lapset ja aikuiset leikkasivat kaalia ja suolasivat sitä tynnyreihin talveksi. Joskus kultturitalossa esiintyy vierailevia muusikkoja, taikureita, pieniä teatteri- ja sirkusryhmiä.

Muutama vuosi sitten kulttuuritalossa järjestettiin pieni näyttely rakennuksen ja alueen suomalaisesta menneisyydestä, sellainen on täällä harvinaista. Näyttelyn oppaana on kultturitalon työntekijä Valentina Ivanova. Hän myös vastaa kerhojen toiminnan järjestelystä, on opettajana ja "tiskijukkana".



Valentina Ivanova, kulttuuritalon työntekijä

Meillä ei puhuta talvisodasta. Eikä siitä, miten elimme täällä silloin. Tietenkin koulussamme on museo, siellä on museoesineitä ja valokuvia. Mutta lapsille ei yleensä kerrota talvisodasta, enemmän puhutaan Suuresta Isänmaallisesta sodasta.




Seljanochka-kuoron iäkkäät naiset selittävät, että heille se on herkkä aihe: "Kyllä me tiedämme tämän paikan suomalaisen menneisyyden, mutta emme halua puhua siitä. Ketkä tulivat tänne taas 1941? Kuka otti vankeuteen meidän lapsia, äitejä ja isiä, jotka eivät lähteneet rintamalle? Ne olivat suomalaisia. Siksi emme tykkää tästä aiheesta".

Seljanochka-kuoron harjoitus kulttuuritalossa

Näyttelyn on tehnyt Melnikova, hän harrastaa paikallista historiaa: "Olemme ottaneet jotain suomalaisista nettisivuista, niistä olemme tehneet kopioita tai valokuvia. Me jopa halusimme tarkistaa paikallisen tarun todenperäisyyden. Puhutaan, että kirkosta vie maanalainen käytävä Vuokselle, sen kautta neuvostosotilailta kirkkoon piiloutuneet suomalaiset karkasivat pois. Iäkkäät paikalliset asukkaat kertovat nykyäänkin tätä tarinaa lastenlapsille, jotka tykkäävät sitä kovasti". Melnikova tutki maata perustan ympärillä ja jopa halusi järjestää kaivaukset rakennuksen viereen. Ne kuitenkin aina siirrettiin myöhempään ajankohtaan - eikä ne ole tähän mennessä toteutuneet.

"Saimme todella paljon museoesineitä suomalaisilta, jotka asuivat täällä aikaisemmin, esimerkiksi, vanhoja suomalaisia sanomalehtiä. Helsingissä on Räisälästä evakuoituneiden seura (Räisälä on Melnikovon entinen nimi. Kaikki sodan jälkeen Leningradin alueeseen liittyvät paikkakunnat, joilla oli suomenkielinen nimi, nimettiin uudellen, hyvin usein kaatuneiden sotilaiden kunniaksi - toimittajan huomautus). "Meillä on yhteydet tähän seuraan, he käyvät täällä joka kesä. Yleensä Suomessa muistetaan omaa menneisyyttä: on kyllä selvää, että niitä evakuoituja ihmisiä ei ole enää elossa, mutta heidän lapsensa ja lastenlapsensa tulevat tänne. Ne, joita asia kiinnostaa. Heille on opastuksia kirkossa. Kirkon lähellä seisoo hyvin usein suomalaisia busseja".

Kirkon vieressä oli vanha suomalainen hautausmaa, jossa ei ole enää suomalaisia hautakiviä. Nyt entisen hautausmaan paikalla on puisto, jossa jälleen käy suomalaisia. Jokin aika sitten he toivat ja pystyttivät klubin lähellä sijaitsevan suomalaisen hautausmaan muistomerkin viereiselle alueelle kaksi vanhaa hautakiveä kulttuurihistoriallisina objekteina. Nämä vanhat hautakivet on löydetty lähistöltä. Tämä alue on varattu nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Minä olen sitä vastaan, Ivanova sanoo. - Miksi pitää tuoda ja pystyttää ne uudestaan? Puistossa ulkoilee äitejä lapsineen ja vieressä on hautapatsaita. Kaikki vanhat hautamuistomerkit ovat puiden takana, siellä lapset eivät käy, mutta nämä uudet patsaat näkyvät jo tielle. No, se oli paikallisen hallituksen päämiehen mielipide. Hän antoi luvan pystyttää nämä patsaat. Kuitenkin tiedän, että monet ihmiset eivät tästä tykkää.

Vanha suomalainen hautausmaa alkuperäisine hautapatsaineen kirkon vieressä, 2017
Valokuva: Anna Bernal

Puiston laidalle suomalaiset pystyttivät myös entisen hautausmaan muistoksi ja talvisodassa ja jatkosodassa kaatuneiden kunniaksi muistopatsaan. Suomen itsenäisyyspäivän aattona sitä puhdistaa Ljudmila Averjanova, joka on kylän 1700 asukkaasta ainoa suomea puhuva luterilaisuskossa oleva ihminen.



Ljubov Averjanova, eläkeläinen

"Suomalaisia käy yhä harvemmin, koska heidän mielestä kasvillisuus on valloittanut kaiken ja jäljellä on vain varvikkoa ja tuhkaa".





Suomenkielentaitoisen Averjanovan avulla on keskusteluyhteys entisiin asukkaisiin. Hän myös auttoi Melnokovon historian tutkijoita suomalaisten sanomalehtien, dokumenttien ja kirjojen keräämisessä ja käännöstyössä. "Kun suomalaiset ilmoittavat tulostaan Ljuboville etukäteen, niin hän tulee kulttuuritalolle juttelemaan", kertoo Melnikova Averjanovasta. Suomalaiset ilmoittavat tulostaan enemmänkin kohteliaisuudesta, koska kulttuuritalo on aina valmis ottamaan vieraita vastaan, ja suomalaisilla on tavallisesti oma opas mukana

Kuva 1-2: Ljubov Averjanova ja muistopatsas hautausmaalle ja suomalaisille sotilaille
Kuva 3: Muistopatsas hautausmaalle ja suomalaisille sotilaille
Valokuvat: Anna Bernal

Ivanova on sama mieltä siitä, että 1990-lukuun verrattuna suomalaisten kiinnostus on nyt pienempi: "Aikaisemmin he toivat humanitaarista apua, paljon vaatteita, antoivat lapsille karkkeja ja yleensä olivat ystävällisempiä. Nyt he vaieten ottavat valokuvia muistomerkin ja kirkon lähellä, nousevat bussiin ja jatkavat matkaansa".

Joskus Averjanova jakoi suomalaisilta saatua humanitaarista apua paikallisille asukkaille. "Luulin, että suomalaiset järjestävät tänne luterilaisen seurakunnan, tässähän on niin kaunis kirkko, että he auttavat rahalla, samalla tavalla kuin lähellä sijaitsevassa Sevastjanovassa. Mutta he, todennäkoisesti olivat sitä mieltä, ettei täällä ole ihmisiä, jotka tarvitsisivat seurakuntaa. Minähän pystyn rukoilemaan kotonakin, viihdyn siellä".



Antti Kuisma, Räisäläisten Säätiön kunniajäsen, on syntynyt Räisälässä 1937

Nykyisin tämän paikan entiset asukkaat harrastavat etupäässä muisteluprojekteja.





Suomen Köyliössä sijaitsee Räisälä-museo. Kirkon 100-vuotisjuhlaan, jota vietettiin Melnikovossa, saapui noin 200 suomalaista. Räisälän kylien historiasta kertovia kirjoja on jo julkaistu parikymmentä teosta ja säätiön toiminnasta kertova kirja julkaistaan pian. "Sen lisäksi käymme jatkuvasti isiemme maalla, kesällä, talvella ja itsenäisyyspäivänä - muutaman kerran vuodessa, jos se on mahdollista".

Kuva1: Suomalaista juhlaväkeä kirkon 100-vuotisjuhlassa, 16. kesäkuuta 2012
Kuva2: Viimeinen konfirmaatio ennen evakuointia, 5. toukokuuta 1944
Valokuvat: Räisäläisten Säätiö

Kuisma myöntää, että Melnikovon nykyiset asukkaat ovat antaneet pääpanoksen kirkon entisöintiin ja nyt he vastaavat siitä. Vuodesta 1970 alkaen kirkkoa remontoitiin monta kertaa, viimeinen remontti oli vuonna 2010. Melnikova korostaa: "Suomalaisilla oli toisenlainen tavoite, kun he rakensivat kirkkoa. He eivät edes voineet kuvitella, että jumalanpilkkaa voisi tapahtua pyhässä paikassa. Sehän on kirkko, mutta nyt siellä pidetään tanssiaisia. Saimme kuulla todella paljon vihaisia palautteita uskovaisilta ihmisiltä ja entinen kulttuuritalon johtaja sai kuulla niitä eniten. Mutta jos vuonna 1970 kulttuuritalo olisi järjestetty johonkin toiseen paikkaan, eikä kirkkoon, niin emme tiedä, mitä rakennukselle olisi tapahtunut. Voi olla, että se olisi hävitetty samoin kuin Sevastjanovon kirkko. Sortuminen on ollut monien paikallisten luterilaisten kirkkojen kohtalo".

Jelena Nikolajchik, kulttuuritalon toimiva johtaja

"Me olemme entisöineet kirkkoa jo niin kauan, että voidaan sanoa, että se on rakennettu toiseen kertaan meidän käsillämme. Sen lisäksi oikeinko totta suomalaisia tarvitaan kirkon rakentamiseen Venäjän alueella? Kuinka he ylläpitäisivät sitä, sehän on kallista? Niin, on puhuttu myös siitä, että suomalaiset ottaisivat kirkon itselleen. Me antaisimme sen mielellämme, jos meille rakennettaisiin uusi kulttuuritalo. Tätä rakennusta voisi käyttää kirkkona tai museona. Mutta siinä tapauksessa paikallinen hallitus joutuisi kustantamaan molemmat rakennukset. Onko sillä rahaa? Kylässämme toimii vain yksi yritys - meidän sovhoosimme".

Nikolajchik on syntynyt Melnikovossa: "Tämä maa ei ole enää suomalainen, vaan aito venäläinen. Jos tutkitaan historiaa, niin tiedetään, että alunperin tämä oli Novgorodin perintömaata. Sen jälkeen oli sota ruotsalaisia vastaan, suomalaisia tuli ja lähti ja loppujen lopuksi he jäivät tänne. He asuivat täällä monia vuosisatoja, sotaan asti. Sen jälkeen he lähtivät pois ja jättivät tänne osan omaisuudestaan. Heitä houkuttelee tämä kirkko, haluavat jättää muiston lapsilleen ja lastenlapsilleen. Heitä tulee busseilla tänne kesäisin melkeinpä joka toinen päivä. Luulen, että seuraavia sukupolvia tämä ei enää kiinnosta. Mitä enemmän aikaa menee, sitä vähemmän tätä muistellaan. Siksi minä tunnen, että tämä maa on meidän. Minä olen asunut täällä jo melkein 50 vuotta. Tästä maasta tuli jo oma, eikä suomalainen".

Antti Honkkila pohtii: Minun perheeni on asunut tässä talossa vain kolme vuotta, eli tämä ei ole ollut meidän perheen omaisuutta. En tiedä, mikä olisi reaktioni, jos joku tulisi, ottaisi kotini ja alkaisi asumaan siinä. Ehkä loukkaantuisin. En osaa sanoa. Kuitenkin sellaista tapahtuu. Mitä sille voi tehdä? Kaikenlaista tapahtuu.

Takaisin edelliselle sivulle