Paimenpoika Leonid oli monessa mukana

Teksti ja kuvat: Sami Suviranta

Leonid Kannin oli räisäläinen, joka koki monenlaisia vaiheita jo lapsena ja nuorena Karjalassa, upseerina rintamalla ja sodan jälkeen työssään metsänhoitajana ulkomaankauppayrityksessä.

Sukujuuret ulottuivat Venäjälle

Kuten nimenkin perusteella voi arvella, Leonid oli nykytermein maahanmuuttajataustainen räisäläinen. Hän syntyi 24.7.1915 Helsingissä, mutta asui pienestä lähtien Räisälässä. Äiti Aleksandra oli Leonidin mukaan ”venäläine alu peri”, Moskovan takaa, ja oli tullut kotiopettajaksi Käkisalmeen Poljakoffille.
Isän venäläislähtöistä kauppiassukua oli ollut Käkisalmessa jo pitempään. Räisälän historia kertoo Räisälän pohjoisosassa sijainneesta suuresta maatilasta Sutkenhovista, että 1800-luvulla ”käkisalmelainen jauhokauppias Kannin sai sen omistukseensa”. Saman vuosisadan lopulla Leonidin isä Demetrius Kannin peri Sutkenhovin.
Isä kuitenkin joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja menetti tilan jo ennen kuin Leonid syntyi. En tiedä tarkkaan Demetrius Kanninin ongelmien syitä, mutta Leonidin kertoman mukaan isä oli hyväntahtoinen ja takasi jonkun toisen velkoja ja joutui maksamaan siitä. Joka tapauksessa lopulta kävi niin, että Sutkenhovi meni pakkohuutokauppaan.
Kannineille jäi hovin sijaan vain naapurissa ollut pientila nimeltä Kankuri ja myöhemmin ei sitäkään. Tiedossani ei ole, mitä vanhemmille kävi ja kuinka pitkään he elivät, mutta pian Leonid joutui kuitenkin elämään ilman vanhempiaan.

Paimenpoika yöpyi kuusen oksalla

Leonid päätyi asumaan toisiin perheisiin Räisälässä. Työtä oli tehtävä jo lapsena, ainakin paimenpoikana ja renkinä. Asuinpaikkoja oli useita, muun muassa ”Peko Heikkilä” ja ”Lallukkalaist”. Yhdessä vaiheessa hän oli myös uusilla omistajilla olleessa Sutkenhovissa, jossa hänen tehtäviinsä kuului ainakin lattioiden pesua ja muuta siivoamista: ”navettahommat paitsi lypsy oli miu kontollai”. Tiedossani ei ole, missä järjestyksessä hän oli näissä eri paikoissa.
Ollessaan vasta seitsemän- tai kahdeksanvuotias nallikka Leonid eksyi kerran paimenessa 3–4 kilometrin päähän salolle. Hän ei löytänyt lehmiäkään ja joutui olemaan yksin yötä metsässä. Pelotti. Hänellä oli ohjeena: ”Jos susi tullee ni puuhu sitte.” Niinpä hän nousi kuuseen, köytti itsensä oksalle vyöllä ja nukkui siellä. Aamulla kaikki päättyi hyvin, kun”kellot rupes kilkattammaa”, ”lehmät piru vieköö tuli etsimää minuu, niil ol tissit täynnä maitoo”. ”Mie heräsi, huusi vaa et kottii.”
”Sallise Jussil” Leonid oli jonkin aikaa noin 12-vuotiaana. Sallisten tila oli kilometrin päässä Sutkenhovista pohjoiseen, Unnunkoskelle päin. Paikkaa kutsuttiin myös Kivikon Heikkiläksi aiemman omistajan mukaan, ja mahdollisesti kyseessä onkin sama talo kuin Leonidin mainitsema ”Peko Heikkilä”. Sallisen Jussin kanssa tuli kuitenkin riita, jonka jälkeen Leonid vaihtoi paikkaa.

Tienristin tienoilla

Lähempänä Kirkonkylää oli Lallukkalaisten talo, vajaat puoli kilometriä Tienrististä Siirlahteen päin. Leonid oli talossa ”kaks kessää paimenpoikan”, ”ensimäisen kesän mie oli leipäpalkal”.
Asukkaat olivat Pelkosia, mutta menneitten aikojen perua oli, että taloa sanottiin yhä Lallukaksi tai Lallukkalaisiksi. Vanhat isäntä ja emäntä olivat keskenään avioituessaan olleet leskiä, joilla molemmilla oli Matti-niminen poika. Lisäksi oli yhteinen Toivo. Matit tunnettiin kutsumanimillä ”Isä Matti” ja ”Mamma Matti”.
Lallukkalaisten tilukset rajautuivat peltoaukealla Pikkupappilan maihin. Valtaoja oli rajana. Pappilan lehmät pantiin kytkyyn, ”vitjat kaulassa”, mutta ne kiskoivat aina itsensä irti ja tulivat Lallukan kaurapeltoon. Eräänä sunnuntaiaamuna niin oli taas käynyt, ja ”Mamma Matti” suuttui. Pian kuului Pikkupappilan pihasta pellon yli kuului hänen huutonsa: ”Jos tullee vielä kerra ni mie tapan joka sorka!” Pappilan väki kuulemma rauhoitteli, että älä nyt. Tuloksena oli kuitenkin, että lehmät eivät enää sen jälkeen tulleet naapurin kauroja syömään.
Pikkupappilan asukkaina oli tuolloin pappani isä Robert Rainio perheineen ja työväkineen. Leonid oli uskonnoltaan ortodoksi, mutta ”Rainio kyl tuns miut, aina morjenstettii”, ”aina se pysähty ja jutteli”. Naapuruuden lisäksi he tunsivat sitäkin kautta, että Rainio oli Räisälän holhouslautakunnan puheenjohtaja. ”Se ol se vanha ukko Rainio.”
Talvet Leonid oli noina vuosina Lallukkalaisten sijaan lähitalossa Sipiläisessä. Siellä veljeksistä toinen eli haitarin soittamisella, toinen oli työmyyrä ja teki kaikki työt. ”Miekii opi lypsämää siel”, ”se ol hyvää oppiaikaa miul”.
Lähellä asui myös Väinö Nikki, joka urakoi kuorma-autoineen ja tiehöylineen valtiolle maanteiden kunnossapitoa laajalla alueella Kannaksella. ”Mamma Matti ol Niki Väinöl töis”, ja ”kolmantena kesän Mamma Matti järjesti miul paikan”. Leonid kertoi, että Nikin Väinöllä ”mie pääsi sem paimepoika- aja ohi”. Myös ansiot paranivat: ”Enne muinoi mie sai neljäkymppii kuussa, sit mie sai sama päiväs.” Niissä hommissa hän oppi tuntemaan ”joka torpan” Räisälän seudulla.

Kotona Hilkkalassa

Unnunkoskella Tiittalan kylässä oli talo nimeltä Hilkkala. Unnunkosken kyläkartta ja siihen liittyvä sotaa edeltänyttä aikaa kuvaava asukasluettelo kertovat, että talon omisti Nikolai Olkkosen perikunta. Räisälän historian mukaan Olkkoset olivat Tiittalan kylän vanhaa ortodoksista väestöä. 30-luvun lopun tilanteessa Hilkkalan asukkaita olivat Anna, Aino, Lempi ja Ahti Olkkonen, ja asukkaiksi on merkitty myös Rostislav ja Leonid Kannin. En kysynyt Leonidilta, mutta Rostislav oli arvattavasti hänen veljensä.
Hilkkalaa Leonid tuntui pitävän tärkeimpänä ja omimpana Räisälän kotinaan, ja hän kehui miten kivoja ihmisiä Olkkoset olivat. Hän kutsui taloa myös nimellä ”Hilkkalaist”. Nimiarkiston paikannimikokoelmassa Viljo Nissilä selittää, että nimi Hilkkala tulee 1800-luvun isännästä Filip Olkkosesta. Karjalassa Filipin kutsumanimi saattoi olla Hilkka.
Hilkkalasta vietiin joka päivä 50 litran tonkka maitoa soutuveneellä laivalle Unnunkoskelle. Matkalla laivarantaan oli kuitenkin esteenä vuolas koski. ”Hurrautettii joka päivä koski alas”, ”vene monta kertaa kaatu, tonkka meni, myö uitii”.

Vaikeuksien kautta ylioppilaaksi

Leonidilla oli selvästikin lahjoja koulunkäyntiin, vaikka vähävaraisuus ja joskus äkkipikainen luonne mutkistivatkin opintietä. Hän oli ensin Kivipellon kansakoulussa, mutta ”siellä tais tulla joku riita ja mie löi hanskat tiskii ja sanoi haistakaa paska ja lähi kävelemmää”.
Kansakoulu jäi kai vuosiksi kesken, kunnes Leonid sai sovittua asiat ja suoritti tarvittavat oppimäärät Unnunkosken kansakoulussa. Oppikoulun hän kävi sitten Viipurissa iltakoulussa, kolmessa vuodessa viisi luokkaa, ja pääsi viimein ylioppilaaksi Elisenvaaran yhteiskoulusta 1938.

Omenavarkaita ja pontikankeittäjiä

Leonid kertoi myös nuoruuden kurittomuuksista, laittomuuksistakin. Siihen aikaan kun hän asui Lallukkalaisilla, kerran lauantai-iltana kaverien kesken päätettin, että ”männää Putuksel katsomaa omenii”. Putus oli kansakoulunopettaja Makkolassa. ”Meil ol kaikil vaik kui paljo omenii koton”, omenavarkaisiin mentiin vain jännityksen vuoksi.
Putus huomasi varkaat puutarhassaan. ”Se ampu”, ei kylläkään kohti vaan vain ilmaan. ”Myö juostii.” Leonidia harmitti, että kun hän sukelsi piikkilangan ali, uuden ja hänen niukissa rahoissaan kalliin puvun selkä repesi.
Myöhemmiltä Unnunkosken ajoilta Leonid tunnusti myös: ”Ja sitte mei puolel keitettii pontikkaa, ja myö tehtii niit tulia ja organisoitii.” Puuha suunniteltiin niin ettei jääty kiinni. ”Kaikki kuuluu ihmise kasvamissee”, hän summasi.

Upseerina kolmessa sodassa

Leonid oli armeijassa 30-luvulla Käkisalmessa. Siellä oli komentajana eversti Blick, jota Leonid sanoi kunnioittavansa: ”Mie oli helveti hyvä koulutukse saanu.” Näitä oppeja hän tarvitsi sitten sodan aikana upseerina. Hänen nimensä esiintyy Kansa taisteli -lehden talvisota-aiheisissa kirjoituksissakin 1967 ja 1968: ensin kerrotaan, että Läskelässä oli kouluttajana Leo Kannin Räisälästä, ja Impilahdella olleen Siiran motin yhteydessä mainitaan ”asemissa olevan joukkueen johtaja, vänrikki Leonid Kannin”.
Jatkosotaakin Leonid kävi pitkään Laatokan pohjoispuolella, mutta kesän 1944 alussa hänen joukkonsa siirrettiin Kivennavalle, missä pian alkoikin venäläisten suurhyökkäys. Hän osallistui Hiirelän kylässä rajuun vastahyökkäykseen, jossa venäläiset lyötiin joksikin aikaa takaisin.
Kivennavalla hän kohtasi uudelleen Aarne Blickin, silloisen kenraalin, joka kysyi: ”Ollaanks myö nähty jossai?” Leonid vastasi: ”Kyllä mie olen palvellu herra kenraalin alaisuudessa Käkisalmessa”. Arvelun mukaan Blick tunnisti hänet vuosien jälkeen siiitä syystä, että ”miul o vissii naama sellane ettei oo tavallise maatiaise näköne”.
Sodan tapahtumissa Leonid kuvaili olleensa melkein aina se, joka joukkoa veti. Hänet lähetettiin vielä Lapin sotaankin, missä hän marssi Käsivarteen asti: ”Kaikki o kävelty.” Sodan päättyessä hän oli arvoltaan kapteeni.

Metsätaloutta ja idänkauppaa

Sodan jälkeen Leonid Kannin oli ensin pari vuotta töissä muun muassa työnjohtajana Tampereen Teollisuuden Polttopuu Oy:ssä ja lähti sitten Helsingin yliopistoon opiskelemaan metsäalaa. Hän valmistui metsänhoitajaksi puukaupalliselta linjalta 1952 ja työskenteli sen jälkeen Halkoyhtymä Oy:ssä kunnes siirtyi Thomén Metsätoimiston palvelukseen 1958. Tässä yhtiössä, jonka nimi lyheni 70-luvun vaihteessa Thomestoksi, hän oli työuransa loppuun asti.
Ajan mittaan Thomesto suuntautui voimakkaasti puun tuontiin Neuvostoliitosta ja sitten muuhunkin idänkauppaan. Tässä suuntauksessa Kanninin venäjäntaidolle oli varmasti käyttöä. Jo 1958 hän teki opintomatkan Neuvostoliittoon.
Jossain vaiheessa hän oleskeli Ruotsissakin. Mamman veli oli insinööri ja keisarivallan aikaan Tukholmassa Venäjän lähetystössä töissä. Vallankumouksen jälkeen eno jäi perheineen Ruotsiin. Enon tytär eli Leonidin serkku oli kaikesta kiinnostunut, ja Leonid sanoi oppineensa Tukholmassa paljon.

Räisälä säilyi mielessä

Metsänhoitajamatrikkelissa 60-luvulla Leonid Kannin mainitsee harrastuksekseen kansantalous- ja liiketaloustieteellisen kirjallisuuden. Hän oli kuitenkin kiinnostunut myös Räisälä-tietoudesta. Räisälä- verkkosivustolla (raisala.fi) kerrotaan, että Leonid Kannin laati nykyisin Euraan kuuluvassa Honkilahdessa asuneen Mauri Räsäsen kanssa ”Unnunkosken koulupiirin mielenkiintoisen perinnekartan”.
Eläkkeellä ollessaan Leonid asui Keravalla ja harrasti edelleen Räisälän asioita. Hän kävi Pääkaupungin Räisäläisten tapahtumissa ja 90-luvulla useita kertoja Räisälässä.
Pääkaupungin Räisäläisten puheenjohtaja Kalevi Paavilainen kehotti minua kirjaamaan Leonidin muistoja talteen. Teinkin niin, ja helmikuussa 2001 kävin Keravalla silloin 85-vuotiasta Leonid Kanninia jututtamassa. Muistan, että minun ei paljonkaan tarvinnut haastatella häntä, esitin vain joitain kysymyksiä ja annoin hänen kertoa.
Nuoruuden kotitienoitaan hän kaipaili: ”mut se ol kaunista se seutu”, ”Unnukoske seutu”. Erityisesti hän muisteli Kanasaarta, joka on Unnunkoskella vajaan kilometrin päässä laivarannasta. Saaressa oli urheilukenttä, jonka toisessa laidassa kallio muodosti luonnon tekemän katsomon. Rantojen koivut estivät tuulen. Urheiluseura teki sillan saareen kapean salmen yli. ”Mie oo joka kerta käynt, voi p-le ku ei tätä saa siirrettyy meiä puolel.”
Leonid oli sukujuuriltaan venäläinen, mutta hänen kaikki elämänvaiheensa osoittavat, että hän tunsi itsensä täysin suomalaiseksi, karjalaiseksi ja räisäläiseksi.

Takaisin joulukuun 2024 lehteen