Huiveja Elisenvaaran ratapihalla

Teksti ja kuvat:
Seila Hoppendorff ja Timo Karonen

Nuoresta rautatieläisestä Ilmi Kopsasta jäi jäljelle vain huivi Elisenvaaran asemalle suurpommituksessa 20. kesäkuuta 1944. Näin kertoo itsekin rautatieläisenä paikalle sattunut Matti Rapo Lumivaaran Ihalan kylästä muistelmassaan, joka löytyy lumivaara.fi -sivustolta. Hän aikoi muttei ehtinyt suojautua yllättäen ilmestyneiltä pommikoneilta junan vaunujen alle, jotka olivat kohta kääntyneet aseman edessä raiteilta poikittain pommien voimasta. He olivat Ilmin kanssa kotoisin samalta kylältä ja vaihtaneet kuulumisia vain hetkeä aiemmin.
Elisenvaaran aseman pommitus 80 vuotta sitten oli vuosien ajan vaiettu, mutta monia koskettanut sodan viime vaiheiden trauma. Lukuisat räisäläiset ovat sittemmin kertoneet, kuinka tapaus vaikutti omaan elämään.
Matti oli ollut junamiehenä evakkojunassa, joka oli yrittänyt lähteä Myllypellon asemalta vuorokautta aiemmin kohti Elisenvaaraa kyydissään pääasiassa Räisälän vanhainkotien asukkaita sekä naisia ja lapsia. Veturi oli kuitenkin suistunut raiteilta. Oli jouduttu asentamaan uusia ratakiskojakin ennen kuin juna oli päässyt kohti Elisenvaaraa.

Vaiettuja murhenäytelmiä

Yhdeksänvuotias Aila Timoska nousi evakkojunaan Elisenvaaran asemalla. Hän muistaa Räisälästä kauniit kesät ja Vesalaisen Mailan, jonka kanssa kävi uimassa ja leikki vielä ennen jatkosotaa lehmäleikkejä sekä ullakon puruihin piilottamansa koulupiirustukset. Ko- Huiveja Elisenvaaran ratapihalla dissa oli tupa keskellä ja kamarit molemmissa päädyissä.
Elisenvaaran tragediaa hän on muistellut muun muassa Erkki Rahkolan Ylelle tekemään dokumenttifilmiin Vaiettu murhenäytelmä ja sen aineistosta Erkin yhdessä ilmasodan asiantuntijan Carl-Fredrik Geustin kanssa kirjoittamaan kirjaan Vaiettu Elisenvaaran pommitus - Evakkohelvetti 20.6.1944 (Ajatus kirjat, 2008). Aila kävi Elisenvaaran asemalla dokumentin kuvausten aikana. Kurkijokelainen lehti sekä muutamat muut ovat myös kirjoittaneet Ailan raskaista kokemuksista.
Aila menetti pommituksessa seitsemän läheistään yhdeksän hengen suurperheestään mukaan lukien äitinsä Hilja Timoskan. Lentokoneiden, pommien ja konekiväärien melun alkaessa äiti ymmärsi, että saattaa käydä huonosti. Hän sulki härkävaunun oven ja pyysi läheiset luokseen ja sanoi: -Ollaan yhdessä. Jos on sallittua, että kuollaan, niin kuollaan yhdessä.
Niin miltei tapahtui, sillä Ailan lisäksi henkiin jäivät pappa, lehmien kanssa Kokemäelle myöhemmin saapunut isoveli sekä isä, joka ei ollut tällä matkalla. Äiti, Maria-mummo ja isosisko Helvi sekä pikkuveli Pauli kuolivat pommituksessa sekä isän sisko Anna ja hänen lapsensa 14-vuotias Hilkka, 12-vuotias Raili ja alle kaksivuotias Hellä.
Varsinkin Kokemäen suunnalla hänet tunnetaan nykyään nimellä Aila Rusi. Kotinsa pihamaalle hän on istuttanut sinivuokkoja, koska niitä kasvoi myös lapsuuden kodin pihamaalla. Kaipaus Karjalaan on säilynyt koetuista kauheuksista huolimatta.
Ilmi Kopsa ja Matti Rapo eivät olleet ainoat rautatieläiset asemalla vaan tuona lyhyenä traagisena hetkenä siellä oli kahden evakkojunan lisäksi kymmenen sotilasjunaa, kertoo liikuttuneena Räisälä-keskuksen museovastaava Risto Pohjalainen kädessään Rahkolan ja Geustin toimittama kirja ja jatkaa:
-Pommitus oli kesäkuun vaikeiden sotatapahtumien jatkoa. Viipuri oli menetetty samana päivänä. Edellisenä päivänä oli pommitettu kannaksen toisen kriittisen junareitin tärkeää asemaa Simolassa. Siksi junaliikenne painottui Elisenvaaraan. Asemalla oli puoliltapäivin yli 1000 ihmistä, eikä ilmahälytystä ehditty antaa. Ilmatorjuntaa oli vain nimellisesti erään junan vaunun katolla.
Pitkä asemasota oli kesäkuussa murtunut suomalaisten perääntymiseksi Karjalan kannakselta. Noin vartin aikana ratapihalla kuoli tai loukkaantui satoja evakkomatkalla olleita siviilejä, paikallisia asukkaita, eri puolille Suomea matkalla olleita tai sieltä tulleita työntekijöitä, viranomaisia sekä paikalla juuri tuolloin olleita lottia ja sotilaita. Tarkkaa määrää ei tiedetä, koska ihmisiä katosi pommien voimasta. Siviilit olivat pääosin vastasyntyneitä, vauvoja, lapsia ja naisia. Jotkut naisista olivat vielä raskaana. Oli käynyt niinkin, että räjähteen sirpale oli leikannut viimeisillään raskaana olleen naisen vatsan auki ja vauva oli sinkoutunut palavan vaunun nurkkaan ja kuollut.

Tuli niin kiire ettei ehditty edes itkeä

Jatkosodan hyökkäysvaihe päättyi syksyllä 1941 ja rintamatilanne vakiintui pääpiirteittäin niille sijoille, jonne suomalaiset olivat edenneet. Hyökkäysvaiheessa joukkomme vahvuus oli ollut noin 600.000 sotilasta, mutta pieni kansantalous ei olisi kestänyt pitkään niin suuren joukon ylläpitämistä rintamalla. Joukkoja sekä kului että kotiutettiin teollisuuden ja maatalouden palvelukseen niin, että vahvuus oli alimmillaan noin 450.000 sotilasta. Jotakuinkin kolmannes joukoista oli Karjalan kannaksen rintamalla.
Leningradin saartorenkaan murruttua kannaksella alkoi 9. kesäkuuta 1944 Neuvostoliiton suuri vastahyökkäys. Sitä oli kyetty hieman ennakoimaan ja siirtämään joukkoja vahvistukseksi nk. Maaselän kannakselta. Kuusinkertaisen ylivoiman edessä se ei riittänyt. Joukkojemme täytyi perääntyä ja asukkaita täytyi alkaa taas evakuoida taistelujen alta. Rintama siirtyi torjuen ensin niin kutsutulle VT-linjalle, mutta 14. kesäkuuta sieltäkin täytyi peräytyä ja jatkaa väestön evakuointeja yhä taempaa. Rintama siirtyi nk. VKT-linjalle, jonka eteläinen pää tuli lähelle Viipurin kaupunkia. Laatokan puoleinen pää säilyi koko ajan Taipaleen tienoilla, mikä venytti rintamalinjan pituutta ja joukkojen ryhmityksiä. Itä-Karjala menetettiin, koska Aunuksen suunnalta oli tuotava vahvistuksia kannakselle.
Viipurin evakuointi alkoi 15.kesäkuuta ja kesti kolme päivää. Toinen lähtö oli kaoottisuudessaan vaikeampi kuin ensimmäinen ja pahempi kuin evakuointisuunnitelmien pahimmatkin vaihtoehdot. Aikakirjoihin jäi virke: ”Tuli niin kiire, ettei ehditty edes itkeä.”
Yli 250 000 karjalaista jätti kotiseutunsa taakseen kesä– heinäkuussa 1944. Rautateillä kulki paljon materiaalia ja miehistön täydennyksiä rintamalle ja työntekijöitä erilaisiin viranomais- ja siviilitehtäviin kannakselle. Toiseen suuntaan kulki haavoittuneita sotilassairaaloihin sekä evakuoituja kannaksen asukkaita ja muita siviilejä turvaan taistelujen alta. Vakavasti haavoittuneita siirrettiin rintamalta joukkosidontapaikoille, niistä kenttäsairaaloihin ja joitakin lopulta muun muassa Viipurin sotilassairaalaan. Tehohoidon jälkeen sieltä siirrettin edelleen kuntoutumaan esimerkiksi Seinäjoen sotilassairaalaan. Sankarivainajia kuljetettiin viimeisille matkoille kotiseuduilleen. Rintamatilanne paheni ja eteen oli lähetettävä kaikkea mitä löytyy. Myös sodan aikana Elisenvaaran asemaa suojunnutta ilmatorjuntakalustoa ja henkilöstöä. Kymmenessä päivässä 20. kesäkuuta 1944 Viipuri silti menetettin. Samana päivänä kuin Elisenvaaran asemalle kohdistui talvi- ja jatkosodan kaikkein raskain rautatieaseman pommitus Suomessa. Ilmatorjunnan vajausten takia asemalla ei ehditty antaa ilmahälytystä saati suojautua. Talvisodan alusta alkaen asema oli ollut vahvan ilmapuolustuksen ja myös vihollisen pommitusten kohde. Tällä kertaa vihollisen pommikoneet pääsivät yllättämään asemalla olleet ja niitä oli ilmassa paljon, kolmessa aallossa vähintään 55 ja joidenkin lähteiden mukaan jopa 80. Pommituksen tuhot olivat siksi valtavat. Elisenvaaran ratapihalla oli tuolloin 14 läpiajettavaa raidetta, joista tässä pommituksessa meni poikki 13.
Evakot junissa ja Elisenvaaran asemalla olivat pääosin vanhusväestöä ja lapsikatraita saattajineen sekä muista syistä hitaasti liikkuvia henkilöitä, joille nopea suojautuminen pommitukselta olisi ollut vaikeaa vaikka ilmahälytys olisikin ehditty antaa.
Kurkijoen hautausmaahan haudattiin 31 tuntematonta vainajaa. Savonlinnan ja Säämingin hautausmaille Savonlinnan Talvisaloon siunattiin kesällä 1944 yhteensä 73 Elisenvaaran pommituksessa menehtynyttä, joista suurin osa oli räisäläisiä evakkoja.

Räisäläisiä menehtyi pommituksessa tiettävästi 81 henkilöä. Virallisesti menehtyneiksi laskettiin kaikkiaan 134 henkilöä, mutta myöhemmin täydentyneiden tietojen perusteella vähintään 150. Jotkut todella “katosivat”, kuten Ilmi Kopsa. Menehtyneiksi laskettiin myöhemmin myös vastasyntyneitä tai vielä syntymättömiä lapsia, joiden sukupuolta saati nimeä ei milloinkaan saada tietää. Eräät loukkaantuneista kuolivat vammoihin vasta pelastustoimien jälkeen, kuten esimerkiksi Antti Puukka 81-vuotiaana Savonlinnassa 1944 ja nuorukainen Väinö Pökkönen 15-vuotiaana Seinäjoen sotilassairaalassa vasta 1945. Monille räisäläisille ja etenkin “humalaiskyllöisil” oli tullut tutuksi ja läheiseksi 28-vuotias opettaja ja lotta Sirkka Palmu, joka oli työskennellyt ennen sotaa Humalaisten alakoulun opettajana. Hänkin sai surmansa Elisenvaaran asemalla tuona kohtalokkaana tiistaina.
Aselepo astui voimaan 4. marraskuuta1944 noin neljä kuukautta kesäkuun kohtalokkaan tiistain jälkeen. Vihollisen aseet vaikenivat tosin vasta vuorokautta myöhemmin. Savonlinnan hautausmaahan siunattiin vielä 16. marraskuuta ainakin 23 ja Säämingin hautausmaahan ainakin 26 räisäläisvainajaa, joiden ohella kadonneina siunattiin ainakin 12 räisäläistä.
Hautakivet ja muistomerkit joukkohaudoille pystytettiin Räisälän seurakunnan, Kirkon Lahja ry:n ja Savonlinnan Seudun Karjalaiset ry:n toimesta. Räisälän seurakunnan tultua lakkautetuksi hautaoikeuden haltijana on nykyään Savonlinnan seurakunta.

Takaisin kesäkuun 2024 lehteen