Räisälän murre – katoava kielimuoto

Maisa Gröndahl:

Esittelin Räisälä-juhlissa murrekirjaa, johon olen koonnut Räisälän murteen sanastoa ja kansanperinnettä. Siinä on myös kirjoittamiani murrepakinoita, joista useimmissa kerrotaan Kokemäellä viettämästäni lapsuudesta ja nuoruudesta. Kirjan alkuosassa on tietoa Karjalankannaksen kielioloista ja kaakkoismurteiden ominaispiirteistä. Tässä muutamia näkökulmia kirjan sisällöstä.

Opiskelin 1960-luvun lopulla suomen kieltä, kirjallisuutta ja folkloristiikkaa yliopistossa. Haastattelin tuolloin opintojen kenttätyönä äitiäni sekä muutamia melko iäkkäitä räisäläisiä. Minulla oli tallessa nuo opiskeluaikaiset muistiinpanot, ja lisäksi olin haastatellut äitiäni nauhalle silloin, kun hän vielä muisti kaiken. Kokemäen Peipohjassa ja Tuomaalassa asusti vahva räisäläisten yhteisö 1960-luvulla, niin että murre oli siellä melko hyvin säilynyt, ja äitini puhui hyvää Räisälän murretta kuolemaansa asti. Työn loppuvaiheessa käytin myös kirjallisia lähteitä ja etsin niistä ennen muuta sanojen alkuperää.

Kannaksen kieliolot

Rajat siirtyivät Karjalankannaksella vuosisatojen aikana moneen kertaan, ja nämä muutokset vaikuttivat ihmisten puheenparteen. Pähkinäsaaren rauhan raja halkaisi 1323 Kannaksen kaakosta luoteeseen, ja itäpuolelle jäivät muun muassa Räisälä ja Käkisalmi. Itäpuolella pitkät vokaalit alkoivat vuosisatojen aikana avartua, lännessä eivät. Esimerkiksi maata – moata, pää – peä, Eeva - Ieva. Savolaismurteissa tämä ilmiö esiintyy vielä paljon selvemmin.
Muitakin eroavuuksia Itä- ja Länsi-Kannaksen murteisiin ilmaantui. Itäosan pitäjissä venäjän kielen vaikutus oli voimakkaampaa kuin lännessä. Esim. kirassi, selti, taasa, metla, kapusta, maasla, juska, lahantka, remeli, kul´ehka, kal´enat, tol´matsu ja holotna ovat esimerkkejä näistä lainasanoista.
Myös uskonto vaikutti jonkin verran puheenparteen. Räisälässä asui ennen toista maailmansotaa sekä luterilaisia että ortodoksiperheitä, ja avioliittoja solmittiin eri uskontokuntiin kuuluvien kesken. Itselläni on toinen sukuhaara luterilaisia, toinen ortodokseja, joten olen lapsena kuullut monenlaista sanastoa. Ortodoksisukuinen Outi- mummoni käytti joistain asioista eri nimityksiä kuin luterilainen Iita-mummo. Räisälän sisällä on ollut kyläkohtaisiakin eroja sanastossa, ja minun kirjaani on päätynyt ennen muuta Härskeinsaaren ja Näpinlahden suunnalla puhuttua kieltä.

Sanasto muuttuu elämätavan muuttuessa

Kieli muuttuu koko ajan, sanasto paljon nopeammin kuin muoto-oppi. Edelleen osataan karjalaisten kesken sanoa mie ja sie, kohvi ja männä, mutta aika harva taitaa tietää, mitä ovat papin aprakat, uhvatta, lesantka, kolpitsa, lamuskat tai neulomakökät. Kirjassa oleva sanasto kuvaa tilannetta 1920-luvun lopulta 1950-luvulle. Iso murros tapahtui heti sodan jälkeen ja kiihtyi 1950-luvun loppua kohti. Siellä, missä karjalaisia oli asutettu lähekkäin samoille kylille, vanha yhteisöllinen tapakulttuuri jatkui, ja murre saattoi säilyä. Elinkeinot, asumisen tavat ja vapaa-ajan vietto kuitenkin muuttuivat ja sanasto sen mukana. Maatalouteen tulivat monenlaiset koneet. Nuorten seurustelutavat sekä rakentamistyyli muuttuivat. Pojat eivät enää luetelleet pyrkimälukuja huoneiden eli aittojen takana eikä tupiin rakennettu kolpitsoja tai lesantkoja. Entiseen elämänmuotoon liittyneitä sanoja jäi tarpeettomina pois käytöstä ja unohtui, ja uusia sanoja tuli tilalle.

Kuvailevia sanoja on runsaasti

Kaikille kaakkoismurteille on tyypillistä kuvailevien sanojen runsaus. Esim. liikkumista ilmaistiin usein verbillä, joka kertoi myös liikkumisen tavan: lehestää, hantuta, marhata, häkkerehtää, hukalehtaa, hyngertää, häilää, höntyillä, kekkulehtaa, kepsutella, keksahtaa, kukahella, otveltaa, lähätäijä, työnäijä, rännäijä, kipelehtää, kippurehtaa, lipehtiä, teperrellä, vätkähtää, (männä) jaaritella, löntytä, poarustaa, vahlustaa, hahittaa. Myös puhumiselle ja muullekin ihmisen ääntelylle oli lukuisia ilmaisuja: hoastamisen lisäksi saatettiin kalkattaa, tarattaa, lovehtia, lätäjää, läkättää, leventeerata, tinajaa, parhuta, menota, holkuta, konahella, risahtaa, rähähtää, juntuta, äsähtää, voikelehtaa, höperehtää, hörpöttää, iukkaa, sipittää tai sopottaa. Lohkominen, velkuttelu, tanajaminen, marmattaminen ja kaarittaminen kertoivat jotain puheen sisällöstäkin.

Omaperäinen intonaatio

Lausemelodia eli intonaatio on kaakkoismurteissa varsin erilainen kuin länsimurteissa. Loppukahdennusta ei käytetä, ja juttu etenee solkenaan, juohevasti lauseen alusta loppuun, eli sanat sidotaan toisiinsa ilman taukoja: ”Mie ko näin jot heä siel aija takan hölmäil, ni mie huusi hänel jot tule tän! Mie keitä siul kohvii!” Ilman oikeaa lausemelodiaa murre ei kuulosta aidolta – asia, jonka huomaa, kun jotkut näyttelijät yrittävät esittää karjalaisia. Syntyperäisten puhujien Räisälän murre kuulosti useimmiten pirteältä ja energiseltä – silloinkin, kun puhuttiin vakavista asioista. Erityisesti naiset puhuivat sitä korkeahkolla pää-äänellä (eli pään yläonteloita käyttäen), työnsivät ilman nenään päin, jolloin syntyi kauas kantava, kailottava ääni. Sellaista tarvittiin, kun lehmät piti kutsua metsästä kotiin lypsylle.

Sutkaukset ja vertaukset

Äitini puhe vilisi sutkauksia, sanontoja ja vertauksia. Ne olivat usein aika ronskeja, ja useimmiten niissä oli huumoria kahdella kierteellä. Niin kuin on tiedossa, karjalaiset ottivat kiperät elämäntilanteet vastaan laskemalla niistä leikkiä, eikä mikään ollut pyhää. Ehä sil mitä vällii, mite minnuu hautaa viijää, koha ei huolis kävellä!
Hyvvää yötä, sano mummo ko silmä puhkes.
Heila petti, hevone jätti, kässii palentaa ja paskattaa!
Palo tupa, mut kuoliit ne torakatki!
Ihmisten ulkonäköä ja muita ominaisuuksia saatettiin selän takana kommentoida hyvinkin suorasukaisesti:
Nii on surkia näköne ko hauvakaivaja käsist karant.
Nii on isot tissit, jot soap panna toise peittieks ja toise peäalaseks.
Nii on hupsu, jot vessatties pöllyveä!
Ja kun jonkun mieli teki jotain aivan mahdotonta, sanottiin: Kaikkii se männie miel tekköö ko kuollee pieruu!

Räisälän murre on kuoleva kielimuoto

Räisälän murteen väistämätön kohtalo on lakata olemasta elävä ja arkipäiväinen puhekieli. Murre on toki taltioitu Kotimaisten kielten keskuksen arkistoihin (www.kotus.fi), sekä sanalippuina että äänitteinä, mutta elävänä käyttökielenä Räisälän murre on tuomittu katoamaan. Sen taitajat ovat jo melko iäkkäitä ja lähtevät ennen pitkää tuonilmaisiin. Uusissa sijoituspaikoissa syntynyt ja laajalti maailmalla liikkuva nuoriso ei ole enää tätä murretta omaksunut, vaikka vanhemmat ja isovanhemmat olisivat sitä puhuneet. Kun ympäröivä kieliyhteisö ei tätä murretta ole puhunut, niin se ei ole siirtynyt eteenpäin. Monesti jo toinen sukupolvi, jota itse edustan, on vaihtanut kieltään viimeistään opintielle lähdettyään. Aviopuolisot ovat olleet muualta Suomesta, eikä Räisälän murre ole enää ollut kotikieli monessakaan toisen sukupolven perheessä. Murteen säilyttäminen on vaatinut erityistä tahtotilaa ja tietoisuutta, jota onneksi muutamilla sukulaisillani on ollut, niin että minäkin olen saattanut oppia Räisälän murteen kunnolla. Yliopisto-opinnot prof. Pertti Virtarannan johdolla toki terästivät haluani säilyttää vanhempieni kotikieli. Puhekieli on viime vuosikymmeninä jonkin verran yhtenäistynyt koko Suomessa sähköisen viestinnän vaikutuksesta, eli muutkin murteet ovat sanastoltaan köyhtymään päin. Murrekirjoilla on kuitenkin suosiota, esim. Heli Laaksosen lounaismurteiset runokirjat ovat herättäneet laajaa mielenkiintoa.

Murrekirjani Peräniity Elsa opetuksii on yritys säilyttää jotakin siitä katoavasta kansankulttuurista, josta on enää rippeitä jäljellä. Ennen muuta tämä kirja on kunnianosoitus äidilleni Elsa Raja-aholle (o.s. Matikka), jonka kielellinen lahjakkuus oli hersyvää ja ilmiselvää siitä huolimatta, että hän oli saanut käydä koulua vain neljä luokkaa.

Takaisin syyskuun 2022 lehteen