Sattuva saarnateksti
”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.”
Ääni kaikui Räisälän kirkon seinistä ja jäi soimaan seurakunnan korviin. Oli sunnuntai 18. kesäkuuta 1944 ja seurakunta vietti viimeistä jumalanpalvelusta omassa kirkossaan. Osa pitäjän asukkaista oli jo lähtenyt, ja jäljelle jääneetkin arvasivat, mitä tuleman piti. Jeesuksen sanat evankeliumista osuivat kuulijoiden tuntoihin. Niitä ei ollut valittu tätä jumalanpalvelusta varten. Ne vain sattuivat olemaan kirkkokäsikirjan määräämä teksti tuolle sunnuntaille. Tai ehkä se ei ollut sattuma.

Talvisodan evakkomatka ja paluu Räisälään

Seurakunta ei lähtenyt vuonna 1944 ensimmäistä kertaa evakkotaipaleelle. Talvisota oli heittänyt räisäläiset Etelä-Pohjanmaalle. Kirkkoherranvirasto sijaitsi ensin Ilmajoella ja elokuusta 1941 Kauhajoella. Kirkkoherranviraston merkitys oli keskeinen, sillä kirkonkirjat toimivat väestörekisterinä.
Kirkkoherranviraston sijoitus Kauhajoelle jäi lyhytaikaiseksi. Loppuvuodesta 1941 räisäläiset alkoivat palata Räisälään, jonka suomalaiset olivat vallanneet jatkosodan alussa. Valtauksessa oli mukana silloinen vt. kirkkoherra Aarne Arjanheimo. Räisälän siirtoseurakunta sai paluuluvan 17. lokakuuta 1941 ja sen asema siirtoseurakuntana lakkasi vuotta myöhemmin.
Olojen normalisoitumista symboloi se, että piispa kävi huhtikuun lopussa 1944 asettamassa virkaansa kirkkoherra Jorma Helasvuon. Helasvuo oli aloittanut Räisälän kirkkoherran virassa edellisenä vuonna. Ajan merkit olivat kuitenkin jo selvät, vaikka niistä ei sopinut puhua ääneen. Kappalaisen virkaa ei koskaan täytetty ennen kuin lähtö Räisälästä tuli. Tehtävää hoiti vt. kappalaisena Onni Honkkila aina kesään 1949 saakka.

Uudestaan evakkoon

Jatkosodan lopulla uudestaan evakkoon lähtenyt kirkkoherranvirasto sijoitettiin ensin Jalasjärvelle ja siirrettiin elokuussa 1946 raumalaisen rouva Rauha Kariniemen huvilaan Eurajoelle.
-Kariniemi ei aluksi ollut innoissaan siitä, että taloon tulee pappi virastoineen. Hyviksi ystäviksi kuitenkin tultiin ja Kariniemi vieraili isän ja äidin luona vuosikymmenienkin päästä, Liisa Huttunen (o.s. Helasvuo) muistelee.
-Yksi huoneista oli kirkkoherranvirastona, missä Honkkila seudulla käydessään yöpyi. Muut nukkuivat yläkerrassa.
-Siellä oli paljon lutikoita, mitä äiti öisin nousi pienen lampun valossa tappamaan. Lutikoista päästiinkin lopulta aika hyvin eroon, Huttunen muistelee.
-Huvilan pihassa sijaitsi rakennus, jossa oli sauna ja toisessa päässä pieni asunto.
Siellä asui kaksi inkeriläisperhettä. Me lapset leikimme keskenämme. Inkeriläisperheet pakenivat sittemmin Ruotsiin, koska pelättiin pakkopalautusta Neuvostoliittoon.
-Talvisin kesähuvilana toimivassa talossa oli kylmää. Juomavettä otettiin joesta ja keitettiin, mutta yön aikana se meni riitteeseen keittiössä

Kohti seurakunnan lakkauttamista

Siirtoseurakuntien taloudellinen ylläpito tuotti ongelmia. Verotus tapahtui paikkakunnittain ja niinpä räisäläisetkin maksoivat veronsa siihen kuntaan ja siihen seurakuntaan, jonka alueella he asuivat. Vasta perustettu kirkkohallitus joutui luomaan rahoitusmallin, jossa seurakuntien keskusrahastolle maksamista varoista siirtoseurakuntien menot kustannettiin.
Taloudelliset ongelmat ajoivat kirkkohallitusta esittämään siirtoseurakuntien lakkauttamista. Karjalaisissa tämä herätti vastustusta. Kun karjalaiset kesällä 1944 lähtivät evakkoon, ei kukaan tiennyt, miten pitkä evakkotaipaleesta tulisi. Olihan talvisodan evakkomatkakin jäänyt lyhyeksi. Vasta Pariisin rauha 1947 löi rajat lopullisesti lukkoon.
Karjalaisten näkökulmasta tarinan konna oli kirkon keskusrahaston johtaja, joka alkoi ajaa siirtoseurakuntien lakkauttamista jo keväällä 1945. Konkreettinen esitys asiasta tuli kirkkohallitukselta kuitenkin vasta syyskuussa 1947. Kuukautta myöhemmin Mikkelin hiippakunnan pappeinkokous otti esitykseen kantaa. Paikalla olivat myös luovutetun Karjalan papit.

Jorma Helasvuo esittää karjalaisille omia pappeja

Paluun mahdottomuus oli valjennut kaikille. Kysymys oli enää siitä, miten ja milloin siirtoseurakuntien lakkautus toteutettaisiin. Mikkelin hiippakunnan pappeinkokouksessa 1947 Jorma Helasvuo teki tätä koskevan esityksen, jota hän oli eräiden kollegoiden kanssa ennalta valmistellut.
Helasvuo esitti, että lakkautet lakkautettavien seurakuntien varoilla tulisi perustaa yhdeksän hiippakuntapapin virkaa hoitamaan siirtoväen hengellisiä tarpeita. Samansuuntaisia ehdotuksia tuli myös Karjalan Liitolta ja Räisälän seurakunnalta.
Kirkolliskokouksessa syksyllä 1948 Helasvuon esitys näytti sulavan vähiin: seurakuntien henkistä perintöä tuli ylläpitää esimerkiksi pitäjänjuhlien muodossa. Tämä oli jo annettujen ohjeiden toistamista. Mikkelin tuomiokapituli oli antanut pitäjänjuhlista varsin seikkaperäisen ohjeen jo toukokuussa 1948.
Tuomiokapitulin mukaan kaksipäiväisillä juhlilla olisi vanhan pitäjän nimi. Ensimmäisenä päivänä olisi aikaa eri piirien ja seurojen tapaamiselle sekä hartaustilaisuus. Toisena päivänä jumalanpalvelus, sankarivainajien muistaminen sekä päiväjuhla. Tällaisena myös Räisälä-juhla pitkään toteutui.

Kirkkoherranvirasto toimi jonkin aikaa
Eurajoella Kariniemen huvilassa.

Elämää siirtoseurakunnassa

Kertomuksessaan tuomiokapitulille Helasvuo sanoo, että räisäläiset oli sijoitettu varsin yhtenäiselle alueelle. Siksi ”papiston oli suhteellisen helppoa päästä kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa”. Tämä taisi olla kaunistelua. Räisäläisiä oli ainakin Jalasjärvellä, Peräseinäjoella, Kauhajoella, Kokemäellä, Harjavallassa, Köyliössä, Säkylässä, Eurassa ja Eurajoella.
Helasvuo ja Honkkila kiersivät junalla, linja-autolla, pyörällä ja jalan. Liisa Huttunen muistelee, että hänen isällään oli jonkinlaista stressin ja huonon ruuan aiheuttamaa vatsatautia. Aivan helppoa ei tainnut olla.
-Sodanjälkeiseen puutteeseen saatiin apua ruotsalaisilta ystävyysseurakunnilta. Erityisen aktiivinen oli Hemmesjön kirkkoherra Ivar Landervik. Landervik halusi tietoja räisäläisten tarpeista ja hankki lahjoitustavaraa kuulemiensa tarpeiden mukaan. Paljon tuli vaatteita. Landervik myös vieraili Eurajoella.
-Hän saarnasi Eurajoen kirkossa. Mummoni Lydia Rainio käänsi saarnan suomeksi ja Landervik luki sen sitten jumalanpalveluksessa, vaikkei suomea osannutkaan, Liisa Huttunen muistelee.
Siirtoväen keskuudessa mielet olivat ajoittain maassa. Erityisesti jatkosodan loppuvaiheissa ja rauhan tultua tilanne vaikutti niin vaikealta, että Viipurin hiippakunnan piispa Ilmari Salomies teki vierailukierroksen siirtoseurakunnissa. Räisäläisiä hän tapasi Jalasjärvellä 21.3.1945.

Räisäläiset siirretään uusiin seurakuntiin

Siirtoseurakuntia koskeva laki oli säädetty olemaan voimassa vuoden 1951 loppuun asti. Uudistettujen kirkonkirjojen käyttöönotto oli kuitenkin määrä tapahtua vuoden 1950 alusta. Siksi näytti tarkoituksenmukaiselta lakkauttaa siirtoseurakunnat vuoden 31.12.1949.
Käytännössä seurakuntalaisten rekisteröiminen uusiin seurakuntiin tapahtui niin, että kaikki ilmoittivat siirtoseurakuntaansa silloisen asuinpaikkansa. Siirtoseurakunnasta lähetettiin siirtokortti uuteen seurakuntaan. Helasvuo postitti kortit uudenvuoden aattona 150 eri seurakuntaan. Syystä tai toisesta 255 räisäläistä jäi siirtämättä.
Kaikki siirtämättä jääneet siirtoseurakuntien jäsenet merkittiin Mikkelissä sijaitsevaan keskusarkiston rekisteriin, ja he olivat muodollisesti Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan jäseniä. Vielä vuonna 1984 tällaisia henkilöitä oli kaikkiaan 7.766 henkeä.
Seurakuntien vakinaisen viran haltijoille taattiin pääsy vastaavaan virkaan. Räisälän papeista tämä koski Helasvuota mutta ei Honkkilaa, joka ei ollut vakinaisessa virassa. Honkkila löysi uuden viran Tampereelta, jonne hän siirtyi kesällä 1949. Helasvuo kieltäytyi hänelle tarjotusta Vihdin kirkkoherran virasta, koska piti vaikeana toimia siellä, missä seurakunta ei olisi itse valinnut pappiaan. Helasvuo haki ja sai kirkkoherran viran Jämsästä.

Seurakunnan omaisuuden siirtäminen

Siirtoseurakuntien omaisuus siirtyi kirkkohallitukselle, josta ohjattiin varoja siirtoväestön hengellisiin tarpeisiin. Toimintaa koordinoi Mikkelin tuomiokapituli, joka asetti tehtävään muutamia pappeja. Helasvuon 1947 esittämä ajatus siirtoväen keskuudessa toimivista papeista siis sittenkin toteutui, vaikka kirkolliskokous ei ollutkaan tehnyt asiasta päätöstä.
Tuomiokapitulin nimeämät papit aloittivat hengellisen toiminnan Karjalan liiton kanssa. Näin saivat alkunsa hengelliset päivät ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkit, joille piispainkokous kehotti antamaan edustavan paikan.
Arvoesineidensä sijoittamisesta siirtoseurakunnat saivat tehdä oman esityksensä. Räisälän seurakunnan alttaritaulu sijoitettiin Kokemäelle, samoin ehtoollisvälineet. Messukasukat siirtyivät Harjavallan seurakunnalle. Kirkonkellot jatkoivat palveluaan siunauskappelissa Kokemäellä ja Panelian rukoushuoneella Kiukaisissa. Kokemäelle sijoitettu kello on nykyään Räisälä-keskuksessa Köyliössä. Sinne on päätynyt myös seurakunnan urkuharmoni.

Päättäjäisjuhla ja kohtalokas yö

Siirtoseurakuntien päättäjäisjuhlia pidettiin eri puolilla 1949–50. Räisälän seurakunnan juhla järjestettiin Kokemäellä 18.12.1949. Paikalle oli kutsuttu seurakuntalaisten lisäksi sellaisia ihmisiä, joilla oli jokin kosketuskohta Räisälään. Helasvuo kuvasi tapahtumaa Mikkelin tuomiokapitulille laatimassaan selostuksessa siirtoseurakunnan vaiheista:
”Sankoin joukoin oli räisäläisiä saapunut koolle. Kirkossa oli yli 2.000 henkeä, joista yli 800 polvistui ehtoollispöytään. Puhujiksi oli saapunut oman kirkkoherran ja Kokemäen pappien lisäksi seurakunnan entisistä papeista tohtori S. Sirenius, rovasti V. Heinikainen, pastorit P. Lehtinen ja O. Honkkila. Kiitollisin mielin siitä perinnöstä, mikä Karjalassa seurakunnan kautta oli saatu, tahdottiin vielä kerran yhdessä nöyrtyä Herran kasvojen eteen anoen voimaa ja siunausta elämälle uusissa seurakuntayhteyksissä.”
Uudenvuoden yön 1949–50 Helasvuo vietti Kiukaisissa. Aattona hän viimeisinä virkatoiminaan siunasi räisäläisen vainajan ja piti illalla aattohartauden. Hän kertoo odottaneensa vuoteessa ”historiallista hetkeä, jossa oli sekä tilinteon että kaipauksen tuntoa. Jo kuuluivat alhaalta kohtalokkaat 12 lyöntiä. Selällään maaten levitti pappi kätensä ylös ja sanoi ääneen: ’Tässä he nyt ovat, ota heidät huomaasi!’ Eräs hänen elämänsä järkyttävimmistä päivistä oli päättynyt.”
Kristinusko ei koskaan ole luvannut, että voisimme välttää kärsimykset tässä maailmassa. Sen sijaan Kristus on luvannut olla jokaisen kastetun kanssa kaikki päivät maailman loppuun asti. Hän on jakanut myös Räisälän seurakunnan kohtalon. Ihmisen Pojallakaan ei ollut paikkaa, mihin hän päänsä kallistaisi.

Lähteet ja kiitokset:
Helasvuo, J. T.: Räisälän seurakunta. Sivut 84–198 teoksessa Räisälän historia. Piirteitä Räisälän vaiheista 1865–1944. Toinen painos. Turku: Tiurinlinnan säätiö, 1952.
Helasvuo, J. T.: Seurakunnalliset olot Räisälässä. Sivut 2–4 lehdessä Karjala 4/1973, Räisälä-liite.
Huppunen, Kullervo (toim.): Räisäläisten säätiö 70 vuotta 1947–2017. Säkylä: Räisäläisten säätiö, 2017.
Häkkinen, Seppo: Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939–1949. Sivut 251– 254 teoksessa Sota ja pakolaisuus. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2017. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 2017
Kansanaho, Erkki: Kirkko Karjalassa. Lappeenranta: Karjalan Kirjapaino, 1985.
Ripatti, Jaakko: Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa. Viipurin-Mikkelin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939–1949. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.
Kiitokset Antti Kuismalle, joka skannasi siirtoseurakuntia koskevaa materiaalia runsaasti käyttööni. Kiitokset myös Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkiselle. Hän skannasi käyttööni Räisälän siirtoseurakuntaa koskevan kertomuksen, jota säilytetään Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin arkistossa.
Kiitän myös äitiäni Liisa Huttusta, joka elävöitti kirjoitusta muistoillaan.

Takaisin syyskuun 2020 lehteen