Veikko Rouhiainen
täytti 15.12.2019 komeat 95 vuotta

Teksti: Pirjo Laitinen
Kuvat: Eva Soininen

Palvelutalo Sagan ruokasali ja talvipuutarha Raumalla täyttyivät lauantaina 14.12.2019 iloiseen puheensorinaan. Veikko Rouhiaisen lapset ja lastenlapset perheineen sekä ystävät ja sukulaiset olivat kokoontuneet juhlistamaan Veikko- papan 95-vuotissyntymäpäivä

15.12.1924 Räisälän Pyhäsalon Suurtalon emäntä Eeva o.s. Kesonen synnytti kolmannen pojan. Kaksi vanhinta poikaa kuolo oli korjannut: vuonna 1916 syntyneen Einarin kolmevuotiaana v. 1919 ja Pentti-nimisen muutaman päivän ikäisenä v. 1921.
Vuonna 1924 syntynyt poika sai kasteessa nimekseen Veikko. Perheeseen syntyi vielä 1926 ja 1928 tyttölapset Milja Maria ja Elin Annikki. Lapset kasvoivat ja varttuivat turvallisessa ympäristössä Pyhäsalossa ja aloittivat koulutiensä Kivipellon koulussa. Alaluokat piti käydä kaukana, koska uusi koulu oli vasta rakenteilla. Neljännestä luokasta lähtien Veikko kävi sitten uudessa koulussa. Talvella koulumatka sujui mukavasti suksilla järven jäätä pitkin.
Hän muistelee koulusta pääsyä 1939, jolloin sai uuden polkupyörän. Sillä sitten koko perhe opetteli ajamaan. Eeva-äiti ajoi kymmenen metriä ja muksahti ojaan. Siihen loppui hänen ajokokeilunsa. Pyörä kulki mukana myös evakkomatkassa ja tuhoutui vasta 60-luvun tulipalossa.

Uusi koti löytyi Kokemäen Villiöstä

Vuonna 1939 maailman ja Suomen olot muuttuivat; syttyi toinen maailmansota, talvisota ja Karjalankannaksen asukkaat joutuivat jättämään kotinsa ja muuttamaan kauas kotiseudulta. Veikko oli silloin 15 v. ja tytöt 13 v. ja 11 v.
Rouhiaisen perheen evakkotie vei Pohjanmaalle Ilmajoelle. Talvisodan päätyttyä 1940 päästiin kuitenkin takaisin kotiseudulle ja aloiteltiin siellä rakentamaan arkea. Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan ja Veikkokin sai kutsun astua armeijaan. Jatkosota alkoi ja Veikko taisteli muiden suomalaisten rinnalla isänmaan puolesta. Kranaatinluoti haavoitti Veikon jalkaa ja sotasairaalassa hän sai avun, jalka pelastui, mutta kipua ja särkyä on riittänyt ja riittää matkan varrelle.
Karjalankannas menetettiin ja evakkokansa sai etsiä uudet kodit ja kotipaikat muualta. Veikon perhekuntaan kuuluivat silloin isä Pekka Rouhiainen, äiti Eeva, isän sisko eli täti Aino Rouhiainen ja sisaret Milja ja Ellen.
Koti löytyi Kokemäen Villiön kylästä Koivusaari -nimiseltä tilalta. Veikko oli oppinut tekemään työtä isänsä rinnalla yhdessä. Isä kuitenkin sairastui ja menehtyi alle 55-vuotiaana. Veikko jäi naisten kanssa hoitamaan maatilaa.

Seitsemän lapsen suurperhe kasvoi Terttu-vaimon kanssa

Naapurista löytyi elämänkumppani Terttu (o.s. Kivenmaa) ja perhe kasvoi suurperheeksi reilussa kymmenessä vuodessa, jolloin syntyivät Irma, Riitta, Erkki, Pirjo, Tarja, Airi ja Jarmo.
Veikon äidin Eevan kuoltua vuonna 1963 Veikko ja Terttu lunastivat tilan itselleen.
Veikko on avoin, ulospäin suuntautunut ja viihtyy ihmisten parissa. Nämä ominaisuudet veivät häntä yhä enemmän kodin ulkopuolelle myyntitöihin. Hän myi ahkerasti sekä Satakunnan Kansaa että Pohja-yhtiön vakuutuksia, sillä pieni tila ei antanut riittäviä mahdollisuuksia toimeentuloon.
Perhettä kohtasi myös onnettomuus vuonna 1964; kuuman juhannuksen jälkeisen kesäillan myötä tilan kaikki ulkorakennukset suulirakennusta lukuun ottamatta tuhoutuivat. Terttu-vaimo loukkaantui myös vakavasti tulipalossa pelastaessaan vasikoita navetasta. Ajatuksena oli kuitenkin jatkaa vielä maatilan pitoa ja uusi navetta- ja talouskeskus rakennettiin.
Veikon työ ja kiinnostus veivät kuitenkin perheen vuonna 1969 Raumalle ja perhe muutti kaupunkioloihin. Omakotitalo löytyi Vaarnapolulta ja siellä pienemmätkin lapset varttuivat aikuisiksi. Veikko työskenteli myyntitöiden jatkona vielä pitkän rupeaman Rauma-Repolan palveluksessa.

Elämä yhdistää ja elämä erottaa

Evakkopoika Veikon koti on vaihtunut moneen kertaan Raumalla. Nyt rauhallinen ja turvallinen koti on Palvelukoti Sagassa kaikkien palveluiden ulottuvilla kauniilla paikalla kanaalin rannalla.
On hieno asia, että Suomi pitää sotainvalideista ja -veteraaneista huolta. He ovat maksaneet kalliin hinnan aikoinaan Suomen itsenäisyydestä.
Veikon läheisistä ihmisistä vanhemmat, tädit, enot, lähes kaikki serkut, sisaret, vaimon ja toiseksi vanhimman tyttären hän on saattanut haudan lepoon.
Yhtenä kesänä isä pyysi minua kuskiksi ja seuralaiseksi matkalle Lahteen, Somerolle ja Oripäähän. Matkasimme ensin Aulangolle ja sieltä jatkoimme kummitätini Eila Vanhasen luokse Hollolaan. Veikon ja Eilan välillä ei niin paljon sanoa löytynyt, mutta ehkä hiljaiset muistot molempien mielessä täyttivät huoneen. Yön vietimme Lahdessa.
Seuraavana päivänä matka jatkui Villähteen hautausmaalle hänen kummienonsa Juho ja Iida Kesosen haudalle, joka löytyi seurakunnan kirkkoherranviraston kautta. Ruohottunut hautakumpu sai kuk kakimppunsa. Isän mielessä liikkuivat varmaan monet muistot lapsuudesta.
Sieltä jatkoimme matkaa Hämeen Härkätietä kohti Someroa. Someron hautausmaalta etsimme Taavi ja Anna Vanhasen ja oman kummisetäni Viljo Karosen haudat.
Oripään hautausmaa oli viimeinen etappimme ja siellä Arvi ja Elsa Karosen hauta löytyi kyselemättä.
Tällä matkalla ei tavattu montaa elossa olevaa sukulaista, mutta ymmärsin, että isä tällä matkalla teki jonkinlaista surutyötä.

Koti, uskonto ja isänmaa ovat Veikolle tärkeitä

Veikko on edelleen herrasmies, iloinen ja seurallinen. Kuulon heikkeneminen vaikeuttaa vähän seurustelua. Liikkuminen on myös rajoitettua, mutta iloinen mieli ja yrittämisen halu eivät ole kadonneet. Hän käy vielä innokkaasti veteraanien juhlissa. Myös Räisälän juhlissa hän on viihtynyt viime vuosiin asti.
Viime elokuussa Loimaan Hirvikoskella sain olla mukana veteraanien Rosvopaistitilaisuudessa. Siellä hänellä oli vuosien varrella syntyneitä ystävyyssuhteita Finnairin henkilökunnassa ja esiintyjissä. Iloinen jälleentapaaminen sai mielen herkäksi. Myös Veteraanien kirkkopäivässä olen saanut olla hänen mukanaan. Nämä ovat antaneet paljon myös itselleni ja miehelleni Arille, joka on saanut hovikuskin tärkeän tehtävän.
Veikolle koti, uskonto ja isänmaa ovat tärkeitä. Sunnuntaisin radiosta tai televisiosta kuuluu kello 10 jumalanpalvelus, se on kodin perintöä ja kuuluu pyhänviettoon.
Lapsenlapsenlapsi Ida syntymäpäiväjuhlassa kertoikin, että hän yhdistää Veikko-papan Isä Meidän rukoukseen.

Kaksi päivää juhlaa rakkaiden parissa

Lauantain syntymäpäiväjuhlassa lapset ja lastenlapset sekä lastenlastenlapset olivat valmistaneet ohjelmaa; Veikko-papan oloista. Hän silmiin nähden nautti iltapäivästä rakkaiden ihmisten ympäröimänä.
Sunnuntaina Veikko halusi vielä kahvittaa palvelutalon henkilökuntaa ja muita asukkaita ja kutsui paikalle myös Rauman seurakunnan johtavan kappalaisen Jukka Purhosen. Jukka on tullut hänelle tutuksi jo vuosia sitten heitä yhdistää myös karjalaiset juuret.
Tilaisuudessa Veikko muisteli omaa jouluaan ja elämää Karjalassa Räisälän Pyhäsalossa. Minä kerroin muistoja joulusta Koivusaaressa.
Palvelukodin vapaa-ajan ohjaaja lauloi Veikolle ”Jo Karjalan kunnailla”, joka nostatti silmiin kyyneleet kuulijoilla.
Seuraava isompi etappi on 100-vuotisjuhla, jo ensi vuonna alkavalla vuosikymmenellä, eli ihan pian.

”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
Muistakaa, heille kallis ol’ maa
Kertokaa lasten lapsille lauluin
Himmetä ei muistot koskaan saa”

Takaisin maaliskuun 2020 lehteen