Lyhyt johdatus Pärssisen sukuun

Ei tästä Pärssisten sukuselvityksestä lopulta tullut kuin vähän yli tuhatsivuinen. Mutta kyllä siitä jo jyvälle pääsee.
-Mitähän tästä nyt pitäisi tai osaisi kertoa, monen vuoden työrupeaman jälkeen. Mitäs myö Pärssiset
– valmis on, meidän sukukirja, sanoo Kyösti Pärssinen.
-Kun on ollut itse kädet savessa tekemässä, niin ei osaa omaa työtään ja lopputulosta arvioida. Lukekaa itse ja muodostakaa mielipiteenne. Toivottavasti joku ulkopuolinen innostuisi kirjoittamaan arviota joskus.
-Sen voi sanoa, että ei kukaan muukaan olisi tähän hulluun urakkaan ryhtynyt eikä paremminkaan osannut tehdä. Niin että ei tässä hävetäkään tarvitse.

Yllätyksiä

Niin, mikä yllätti?
Annetaan kirjoittajan kertoa asioita oman näkemyksensä mukaan:
Ainakin Pärssisen suvun laajuus. Itse olen aina pitänyt sukunimeä suhteellisen harvinaisena, mutta käsitys on osoittautunut vuosien kuluessa ja tietämyksen lisääntyessä harvinaisen vääräksi.
Samaa mieltä lienee Seija Kaarina Pärssinen, joka aloitti sukututkimuksen 1990-luvun alussa vanhempiensa kuoltua. Ja samaa todistavat kirjojen sivumäärät ja sukutaulut: kahteen osaan tuli lopulta sivuja yli tuhat, sukutauluja on pyöreästi 2.300, joissa on mainittu 14.500 ihmistä. Tänä päivänä Pärssinen on nykyisenä nimenä yli tuhannella ja entisenä nimenä reilulla neljälläsadalla ihmisellä Digi- ja väestötietoviraston nimipalvelun mukaan.
Pärssisten lisäksi kirjassa mainitaan ja tauluissa luetellaan paljon muita karjalaisia sukuja: Kaasalaisia ja Kukkoja tietysti, Ijäksiä, Inkisiä ja Javanaisia, Ahvosia ja Haikosia, Karilaisia, Luukkosia, Musakoita, Näriäisiä, Äijöjä.
Kirjaurakan sankareista pitää Seijan jälkeen mainita Matias Eronen, joka arkistoista kaivoi suvun alkuhämäristä ja varsinkin Muolaan vaiheista esiin suurin piirtein kaiken kaivamisen arvoisen. Matias on lankomiehiä, Pärssisen sukuseuran pitkäaikaisen ensimmäisen puheenjohtajan Anteron Seija-vaimon veli.
Ehkä siellä arkistoissa vielä joku kivi jäi löytämättä ja kääntämättä, mutta en menisi vannomaan. Käykää jälkipolvet jossain vaiheessa perkaamassa.

Näköisyydestä

Valmiiksi saadut kirjat ovat tekijöidensä näköisiä, sekä hyvässä että arvattavasti jossain mielessä myös huonossa. Kaikki halukkaat on otettu työhön mukaan eikä ketään ole käännytetty pois. Kaikkia sukuhaaroja ja ihmiskohtaloita ei silti liene käsitelty aivan samalla tieteellisen tarkalla painoarvolla, paljon on jäänyt ja pitänyt jättää pois ja joistain kulmista voisi vielä hyvinkin viritellä uutta tutkimusta. DNA-tutkimus tuonee vielä tulevina vuosina paljon uutta tietoa suomalaisista ja karjalaisista suvuista. Olemme myös kiitollisina ottaneet vastaan valmista ja jonkin verran jo julkaistuakin materiaalia.
Uskallan silti sanoa, että kirjat ovat paitsi tekijöidensä myös suvun näköisiä. Tavoitteena oli yleisesitys Pärssisen suvusta, ja kyllä tästä meidän porukasta kirjojen perusteella aika hyvän kuvan saa. Tutkittavaa silti riittää tulevaisuudessakin: kehotan lämpimästi perheitä ja sukuhaaroja tekemään jatkossa suppeampia, tarkempia ja rajatumpia historiikkeja omasta lähipiiristä ja -historiasta.
Historiaa pöyhiessä tulee tietysti vastaan myös paljon mielenkiintoista nippelitietoa. Kenen omistuksessa oli Pärssisen metsikkö, joka mainittiin Talvisota-elokuvassa? Kuka kävi nukkumassa suurhyökkäyksen aikana linjojen takana keskellä vihollisen leiriä? Ketkä Pärssiset ovat toimineet kansanedustajina, ja kenen talokaupat on lyöty lukkoon eduskunnan puhemiehen nuijalla? Keitä olivat Pien-Juho, Pyörä-Aati, Tiituan Juho, Semenoff-Pärssiset? Tai kuka ministerinäkin toiminut nykyinen poliitikko on Pärssisten lähtökylään Muolaan Kyyrölään asutettujen venäläisten maaorjien jälkeläinen? Näihin voidaan palata vaikka Pärssisten sukukokouksessa Vammalan Seukulla syyskuun alussa.

Joukkuepeliä

Kirjaa koostettiin viime vaiheessa sukuseuran hallituksen voimin. Jokaisella on ollut oma roolinsa. Antero on jaksanut pitää kipinää yllä läpi hiljaisempienkin vuosien ja perehtyä suvun DNA-tutkimukseen, Seija on päivittänyt jatkuvasti tauluja, Eija Herlevi on seuran talousasioiden hoitaja pitänyt tulot ja menot hyppysissään, Olavi toi uutena puheenjohtajana loppuvaiheessa mukaan tarvittavan lisäenergialatauksen ja Tapio Pärssinen ahkeroi Räisälän-sukuhaaran historioitsijana.
Viipurin maalaiskunnan Porlammin sukuhaaran Pärssiset julkaisivat oman sukukirjansa jo vuonna 2000. Taisto Helle on ollut mukana tekemässä myös uutta kirjaa tämän sukuhaaran edustajana.
Loppuvaiheessa varsinkin Suomen sukututkimus-
seuran pitkäaikaisen kirjastonhoitajan Vuokko Pärssinen-Tainion asiantuntemus ja tarkkuus oli ensiarvoisen tärkeää, samoin Kari Näriäisen työskentely kuvatoimittajana ja kuvien käsittelijänä - rooli ja työnkuva, joka pitäisi jokaisessa sukukirjaprojektissa ottaa huomioon.

Onnistuimme palkkaamaan kirjoille myös oivallisen taittajan Tanja Varosen. Hänen kanssaan oli ilo tehdä töitä ja työstää kirjaa loppuvaiheessa sähköpostin välityksellä.
Itse huolehdin ammattitoimittajana kirjan koostamisesta, rakenteesta ja tekstin editoinnista sekä kirjoittamisesta. Oman työn ohella ei arkistojen tutkimiselle ole aikaa eikä mahdollisuuksia, mutta lukeminen ja kirjoittaminen ovat onnistuneet yön pimeinä tunteina.
Näin se urakka lopulta valmistuu, samalla tavalla kuin norsu tulee syödyksi: pala kerrallaan.

Huaynaputina

Jossain vaiheessa projektia huomasin uponneeni niin syvälle 1600-luvun historiaan, että nouseminen takaisin nykyaikaan tuotti ajoittain pieniä vaikeuksia. Verottajan ja kirkon papereista saa ihmisten elämästä varsin kapean kuvan, joten tarkoituksena oli peilata suvun tapahtumia yleiseen historiaan ja saada sitä kautta lisävalaistusta ihmisten elinoloihin.
Taustoja lukiessani suvun historiaan yhdistyi muun muassa Huaynaputinan tulivuoren räjähtäminen Perussa vuonna 1600. Räjähdys aiheutti valtavan tuhkapilven, ilmaston jäähtymisen ja sitä kautta olkivuosiksi kutsutut katovuodet Suomessakin. Ja kuinka ollakaan, Pärssisen pojat Martti ja Mikko, ruotsalaisen verottajan Mårtheniksi ja Michelliksi nimeämät, häviävät pian tuon jälkeen Ruotsin verottajan tutkasta Muolaassa, ja samannimiset miehet pulpahtavat kohta taas näkyviin Venäjän puolella Pyhäjärven Kahvenitsassa. Venäjä ei ollut levottomina aikoina saanut vakiinnutettua omaa hallintoaan autioituneelle alueelle, joten katovuodet ja verotus lienevät työntäneet miehiä leivän hakuun muualle ja toisaalta hylätyt maat vetäneet viljelykokeiluihin vieraan valtakunnan alueelle.
Vaan eipä verottajan pakoilu kauan auttanut. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi siirsi valtakunnan rajaa idemmäksi Pärssisten poikien perässä, sai aikaan muuttoliikkeen tyhjentyneelle valloitetulle alueelle, asutti Käkisalmen läänin ja Inkeriä ja työnsi ortodoksiuskoiset karjalaiset aina Tveriin asti. Pyhäjärvi ja Kahvenitsa olivat jälleen osa Ruotsia, ja Pärssisen pojat Ruotsin valtakunnan iloisia veronmaksajia. Samaa Kahvenitsan kylää suku sitten asuttikin reilut 300 vuotta välillä tosin valtakuntaa vaihdellen ja leviten ja haarautuen Räisälään, Sakkolaan sekä Käkisalmen ja Viipurin maalaiskuntiin ja kaupunkeihin.
Kahvenitsasta lähdettiin lopullisesti sitten vasta 1944, evakkoon kohti läntistä Suomea. Mutta on senkin jälkeen poikkeiltu, kuten kuvasta näkyy.

Iloa

Mikä kirjassa ilahduttaa? Valmiiksi saaminen on tietysti aina mukavaa, vaikka siitä vähän tyhjä olo jääkin. Vapaa-aikaa on kulunut kosolti, mutta saahan sitä harrastukseen kulua, varsinkin kun urakka on tuntunut palkitsevalta.
Olen ilahtunut myös siitä, että suvun Venäjän puolen haaroja sekä Amerikan-siirtolaisiksi lähteneitä saatiin mukaan kirjaan. Rapakon takainen kultamaa on vetänyt puoleensa, samoin Pietarin suurkaupunki on imenyt karjalaisia ihmisiä asukkaikseen ja työntekijöikseen eri historian vaiheissa. Olavi sai jossain vaiheessa yhteyden sukuun kuuluvaan yhdysvaltalaiseen historianprofessoriin Terry Parssiseen, ja Vuokko Pärssinen-Tainio kirjoittaa kirjassa kiinnostavasti inkeriläiskyliin asettuneista Pärssisistä Pietarin Uudessakylässä ja Kelton Manuskalassa.
Tiedot vuonna 1918 Neuvosto-Venäjän puolelle loikanneista perheistä ja ihmisistä saattavat herättää joissakin hämmennystä, mutta kuuluvat yhtä lailla maamme ja sukumme historiaan kuin kuka tahansa muukin. Venäjän arkistoja ja tietokantoja hyvin tunteva Timo Laakso on sukuseuramme pyynnöstä etsinyt tietoja näistä sukuhaaroista ja monesti kovia kokeneista perheistä. Hienoa olisi, jos noihin Stalinin vainoissa ja Leningradin piirityksessä kuritettuihin suvun haaroihin vielä jossain vaiheessa saataisiin yhteys.

Takaisin syyskuun 2020 lehteen