Ossi Kamppinen:

PALKKANA PELKO JA KUOLEMA

Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat Docendo, 2019, 315 sivua.

Näin kirjoitti uuteen sosialistiseen tulevaisuuteen uskoneen suunnattomasta pettymyksestä Neuvosto-Karjalan kansallisteatterin johtaja, teatterintekijä ja runoilija Ragnar Rusko kirjeessään SKP:n puheenjohtajana ja Kominternin johtoon kuuluneena sihteerinä Moskovassa vaikuttaneelle Otto Wille Kuusiselle – tuloksetta, sillä Ragnar Rusko teloitettiin v.1939 Amurin alueella eikä hänen hautapaikkaansa tiedetä.

Neuvosto-Karjalasta punasuomalaisten uusi kotimaa

Ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan, oman sisällissotamme sekä 1930-luvun suuren talousromahduksen jälkimainingeissa oli 1920- ja 1930-luvuilla itärajamme taakse syntynyt osana Neuvosto-Venäjää ja Neuvostoliittoa Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, Neuvosto-Karjala. Sitä johtivat ja kehittivät pienenä vähemmistönä olleet suomalaiset, joita asui Neuvosto-Karjalassa 1930-luvun loppupuolella parisenkymmentä tuhatta. Osa oli tullut punapakolaisina Suomesta hävityn sisällissodan jälkeen, osa oli 1920-ja 30-luvulla USA:sta ja Kanadasta nuorta neuvostovaltiota rakentamaan värvättyjä vasemmistosuomalaisia ja osa 1930-luvulla talouslaman vuoksi tai Lapuan liikkeen vaikutuksesta vapaaehtoisesti tai muilutettuina Suomesta laittomasti rajan yli loikanneita.

Metsätalouden vientitulot olivat kaikki kaikessa

Neuvostoliiton ensimmäisen viisivuotissuunnitelman (1928-1933) myötä Neuvosto-Karjalalle tuli merkittävä asema valtion pyrkiessä hankkimaan puun viennillä kipeästi tarvitsemaansa ulkomaan valuuttaa maata teollistettaessa. Suomalaisten johtamassa Neuvosto-Karjalassa oli vallalla suomalainen yrittämisen ja rakentamisen henki. Tosin tavallisen neuvostokarjalaisen elinolosuhteet olivat köyhät ja vaatimattomat, mutta vienti veti, metsätöissä oli jatkuva kiire ja maatalouden puolella suomalaisten perustamat osuustoimintatilat kuuluivat Amerikasta tuotuine koneineen ja tuotantomenetelmineen Neuvosto-Karjalan, jopa Neuvostoliiton parhaimmistoon. Rakennustoiminta oli myös vilkasta, ja rakenteilla oli tehtaita, voimalaitoksia ja asuntoja. Lukuisia sanoma- ja aikakauslehtiä ja kirjoja ilmestyi suomeksi. Vapaa-ajalla urheiltiin, penkkiurheiltiin ja käytiin teatterissa. Petroskoin ravintoloissa ja työläisten klubeilla soi amerikansuomalaisten mukanaan tuoma jazz. Uskottiin uuteen tulevaisuuteen.

Tulevaisuuden usko kääntyi peloksi ja kauhuksi

Vuoden 1933 lopulla suunta suomalaisten johtamassa Neuvosto- Karjalassa kääntyi. Uusi viisivuotissuunnitelma sisälsi entistä suurempia metsätyötavoitteita, joista seurasi paikallisen maataloustyövoiman suurimittaista komentamista metsätöihin. Tasavallan suomalaista johtoa syytettiin törkeistä virheistä maa- ja metsätalouden tilannearvioinneissa. Joulukuussa 1933 hyökkäys suomalaissuuntausta vastaan koveni entisestään. Tällöin kiinnitettiin huomiota tasavallan etniseen koostumukseen ja paikalliseen nationalismiin, jonka väitettiin vain peittävän porvarillis-nationalistista vallankumousta. Paikallinen nationalismi Neuvosto-Karjalassa määriteltiinkin päävaaraksi. Tämä ja suomalaisten, erityisesti loikkareiden joukosta tekosyin paljastetut ”vakoilijat” ja ”vastavallankumoukselliset” olivatkin muuttamassa suomenkielisen Itä-Karjalan sisällissodan punapakolaisten havittelemasta pohjoismaisen bolsevistivallankumouksen tukikohdasta vastavallankumouksen pesäksi…

Alkoivat järjestelmälliset vähemmistökansallisuuksiin kohdistuneet vainot, jotka huipentuivat vuosien 1937- 1938 Suureen terroriin, jolloin Stalinin Neuvostoliitto näytti todelliset kasvonsa. Tähän Neuvostoliiton historian pelon ja kauhun vaiheeseen päättyi myös Neuvosto-Karjalan suomalainen kukoistuskausi, kun vangitsemiset ja teloitukset (n. 9100 teloitettua; n. 82 % tuomituista) veivät mennessään parhaan osan suomalaisyhteisöstä, ja tehtaat, metsätyömaat ja maatilat saivat uudet isännät ja rengit.

Kirjoittajan juuret ovat äidin suvun puolelta ankasti Räisälässä

Teoksen kirjoittaja Ossi Kamppinen on äitinsä siirlahtelaisen Ainin (o.s. Kiuru) puolelta räisäläinen isänsä Eino Kamppisen ollessa syntyperäinen kauhavalainen. Eteläpohjalaista perua oleva jäyhyys peilautuukin kirjan paikoitellen rouheassa ja sarkastisessa tekstissä.

Kipinän tutkimustyöhön aktiivinen sotahistorian ja räisäläisen perinnetyön harrastaja Ossi Kamppinen sai ryhdyttyään penkomaan isänsä äidin veljen, Kanadasta jo v. 1925 Neuvosto-Venäjälle siirtyneen Kalle Lahden elämänvaiheita. Kalle Lahti oli perustajana ja toimi ensimmäisenä puheenjohtajana Aunuksessa kanadansuomalaisessa Säde-kommuunassa, joka on Antti Tuurin Ikitie-romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa keskeisen Hopea-kolhoosin esikuva.

Kirja on kunnioitettava suomalaista siirtolaisuutta käsittelevä kulttuuriteko

Ossi Kamppinen on tehnyt kunnioitettavan kulttuurihistoriallisen tutkimustyön kootessaan tietääkseni ensi kerran tässä laajuudessa tiedot punasuomalaisten osuudesta nuoren Neuvosto-Karjalan talouden ja kulttuurielämän rakennustyössä tasavallan alkutaipaleella. Teoksessa on paneuduttu taloudellisen ja kulttuurillisen nousun ohella laajasti ja empaattisesti myös Neuvosto-Karjalan emigranttisuomalaisten tuhoon Stalinin vainoissa 1930-luvun loppupuoliskolla.

Teoksessa on käsitelty myös Neuvosto-Karjalan eri väestöryhmien ja uskontokuntien välisiä kulttuurieroja ja suhtautumista mm. työntekoon. Punasuomalaisten monenkirjavassa joukossa erottuivat amerikansuomalaiset edukseen työteliäänä, vastuuntuntoisena ja rehtinä joukkona sekä metsä- ja rakennustyömailla, maatiloilla että tehtaissa.

Kirjassa on kerrottu Neuvosto-Karjalan syntyvaiheet pääpiirteittäin ja vaiheiden kytkökset Neuvosto-Venäjän/Neuvostoliiton perustamisvaiheisiin ja valtion kulloiseenkin ulkopoliittiseen kontekstiin. Sen sijaan on - onneksi - väistetty kiusaus käsitellä Neuvosto-Karjalan henkisen ja poliittisen johtajan Edvard Gyllingin suhteita keskusvaltion ylimpään johtoon ja Suomen kommunistisen puolueen sisäisiä voimainkoetuksia, ja näin keskitytty teeman kannalta oleelliseen. Näinkin menetellen on tekstiä yksityiskohtien runsaudesta johtuen kertynyt siinä mitassa, että rajallisesta sivumäärästä johtuen kuvituksessa on ilmeisestikin jouduttu luopumaan monesta ennen julkaisemattomasta mielenkiintoisesta valokuvasta.

Tekijän suomalaisiin ja venäläisiin arkistoihin sekä suomalaisten asuttamille seuduille Itä-Karjalaan tekemät lukuisat tutkimusmatkat, Suomessa, Virossa ja Venäjällä tehdyt haastattelut sekä lähdekirjallisuuden huolellinen tutkiminen ovat olleet vankkana pohjana nyt esillä olevalle teokselle, jonka dokumenttiarvo on pysyvää ja joka tarjoaa erinomaisen tietolähteen suomalaisten osuudesta nuoren Neuvosto-Karjalan kehitysvaiheissa ennen toista maailmansotaa.

Kirjan eräänlaiseksi ”kauneusvirheeksi” voidaan ehkä katsoa, että tekstiin on jäänyt tai tietoisesti jätetty roppakaupalla englannista ja venäjästä johdettuja/ käännettyjä ilmaisuja sekä vanhaa maa-ja metsätalouteen liittyvää sanastoa ilman että niitä olisi mitenkään selitetty asiaan perehtymättömälle nykylukijalle, jonka on ilman lisäselvityksiä vaikeaa “pysyä kärryillä”, mitä ilmaisulla on tarkoitettu.

Takaisin maaliskuun 2019 lehteen