RÄISÄLÄSTÄ KOKEMÄEN POROLANMAAHAN

Sirkka-Liisa Miettinen 90 vuotta

Sirkka-Liisa (o.s. Kosonen) syntyi 14.5.1929 Räisälän pitäjän Näpinlahden kylässä kauniin Helisevän järven rannalla Pekka ja Sofia Kososen seitsemäntenä lapsena. Kasteessa hän sai rovastin suositteleman nimen, joka myöhemmin vakiintui Sirkaksi. Kaksoissisar sai nimen Tyyne. Äiti olikin myöhemmin todennut, että hyvin nimet tuli valittua, sillä Sirkasta tuli vikkelä kuin heinäsirkka ja Tyynestä tyyni kuin järvenpinta.

Isovanhemmat Beata ja Heikki asuivat samassa taloudessa. Karjalaisen tavan mukaan isoisä hallitsi perhettään ”niin pöydän päästä kuin keinutuolistakin”. Häneltä, isoäidiltään ja vanhemmiltaan Sirkka sai hyvät eväät elämälleen. Isoisän korostamia asioita olivat ahkeruus ja rehellisyys. ”Älkää näppilöitänne punnitko, älkääkä viimeistä hintaa ottako, niin hyvä Jumala siunaa teidät satakertaisesti”, isoisä lapsenlapsenlapsiaan opetti.

Työt piti tehdä hyvin, olipa kysymys pihan lakaisemisesta tai rikkaruohojen perkaamisesta. ”Pittää kunnolleen tehä”. Jos jälki ei miellyttänyt, isoisä tivasi: ”Kuka tään on tehnt?”

Myös säästäväinen piti olla. Liikaa ei saanut juosta tai uida, sillä sen jälkeen tuli kova nälkä ja ruokaa kului hänen mielestään liikaa. Isoäiti huolehti kehräämisen, neulomisen ja muitten käsityötaitojen opettamisesta. Äiti opetti marjastamista ja sienestämistä. Ensin poimittiin omaan tarpeeseen ja sitten kirkonkylän herrasväelle myytäväksi.

Evakkoteiden lapsi

Koulunkäynnin Sirkka aloitti muutaman kilometrin päässä, Alhotojan koulussa. Syyskuussa 1939 neljännen luokan juuri aloitettuaan syttyi toinen maailmansota. Karjalan ylle kasaantui mustia pilviä, sillä Neuvostoliitto vaati alueita omaa puolustustaan varten. Suomen armeija pani toimeen sotaharjoituksia myös Räisälän alueella. Kosostenkin maille sotilaat pystyttivät telttojaan. Lapset tekivät rohkeasti tuttavuutta heidän kanssaan ja antoivatpa sotilaat heidän maistaa kaurapuuroaankin, joka lasten miestä oli pahaa, sillä siinä oli liikaa kuoria joukossa. Pientä pullakauppaakin tehtiin sotilaiden kanssa.

Joulukuun puolessa välissä tuli käsky, että lasten ja vanhusten piti lähteä kotoaan. Kososillakin koottiin nopeasti välttämättömät vaatteet ja eväspussit. Lähimmältä rautatieasemalta alkoi matka kauas kohti Pohjanmaata ja Ilmajokea. Perille päästiin lopulta väsyneinä ja vähän pelokkainakin, mutta ystävällisen Latva-Hoppalan talonväen seurassa olo helpottui. Moni asia oli kuitenkin tuiki erilaista kuin kotona; puhuttiin kummallista murretta ja ruokakin oli osin erilaista. Pahinta oli kuitenkin kova koti-ikävä.

Kun talvisota 13. maaliskuuta 1940 päättyi, Eelis-veli ehti vielä rauhan tultua haavoittua yllättävässä ilmapommituksessa Äyräpäässä ja menehtyi perheen suureksi suruksi muutamaa päivää myöhemmin. Eelis oli jo ehtinyt iloita, että tulipa tämäkin sota käytyä eikä kuinkaan käynyt.

Kesän kynnyksellä tuli määräys siirtyä Karijoelle Myrkyn kylään, erään myllärin pieneen mökkiin. Sirkan ja Tyynen työksi tuli syöttää talon lehmiä pitkin tienvarsia kymmenenkin kilometriä päivässä.

Kun Sirkka oli aloittanut viidennen luokan, valmistuivat karjalaisen siirtoväen lopulliset asuttamissuunnitelmat ja Kososten kotipaikaksi tuli Kokemäki Satakunnassa. Jos edelliset isäntäväet olivat olleet vieraanvaraisia ja ystävällisiä, asiat muuttuivat. Kun perhe tuli junalla Peipohjan asemalle, kukaan ei ollut vastassa. Vasta illalla eräs haluttoman näköinen isäntä tuli hakemaan heidät hevoskyydillä kotiinsa. Syksyllä 1941 alkoi koulunkäynti Haavasojalla. Opettaja Kalle Talonen suhtautui vaimonsa kanssa suurella lämmöllä siirtolaislapsiin. Koulunkäynti jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä joulukuussa tuli mahdollisuus palata jälleen Karjalaan. Paluu kotiseudulle oli lapsista toisaalta kivaa, toisaalta haikeaa, sillä ystävyyssuhteita oli jo ehditty solmia ja uusiin oloihin jo jossain määrin sopeuduttu.

Koti oli säästynyt suuremmilta vaurioilta. Jäljet lähimaastoissa kuitenkin kertoivat ankarista taisteluista; lumien sulattua löytyi vihollissotilaiden ruumiita metsänreunaan kaivettujen juoksuhautojen pohjilta.

Kolmisen vuotta ehdittiin asua kotona. Neuvotteluiden kariuduttua Neuvostoliiton kanssa taivas sananmukaisesti repesi Karjalassa. Kesäkuun neljäntenä 1944 alkoi ennen näkemätön suurhyökkäys. Kososillakin ikkunat piti peittää ja karja ruokkia yöaikaan, ettei pommikoneista olisi huomattu. Lopulta elämä kävi mahdottomaksi ja jälleen piti lähteä. Isä ja Selma-sisko jäivät kuitenkin vielä kotiin, sillä sotilaille piti toimittaa maitoa.

Elisenvaaran tulimyrsky

Junamatka oli vaikea. Elisenvaaran asemalle jouduttiin pysähtymään tuntikausiksi. Sirkka oli äidin ja kahden sisarensa kanssa pimeän härkävaunun ylälaverilla, kun koko asema-alue muuttui yhtäkkiä hirvittäväksi tulihelvetiksi. Viidentoista minuutin ajan, kolmessa aallossa vihollisen pommikoneet suorittivat Suomen historian tuhoisimman siviilipommituksen, suorastaan teloituksen, sillä matalalla lentävistä koneista varmasti nähtiin, että vaunuista pakeni pääasiassa naisia ja lapsia.

Tilanne vaunussa muuttui kaaosmaiseksi. Seinien läpi sateli sirpaleita silpoen matkustajia. Sofia-äitikin sai osuman ensin kyynärpäähän ja sitten takareiteen. Ulospääsy oli vaikeaa, sillä romua ja puhelinlankoja oli röykkiöittäin. Sotilaat saivat jossain vaiheessa talutettua vertavuotavan äidin suojaan. Lapset onnistuivat pakenemaan kolmistaan metsään kiven taakse. Siellä tulikuuma sirpale osui Sirkan kengän kärkeen. Onneksi siihen oli pantu vahva nahkapaikka ja jalka säästyi. Äiti sai muiden haavoittuneiden kanssa lopulta tuntien päästä jonkinlaista ensiapua ja kyydin sairaalaan. Lapset matkasivat sukulaistensa kanssa Jyväskylään. Pommituksessa menehtyi yli 80 Räisälän evakkoa.

Äidin toivuttua perhe siirtyi Jyväskylästä jälleen Pohjanmaalle, Peräseinäjoelle. Ystävällinen leskiemäntä Martta Pitkämäki otti heidät kotiinsa. Vuosia myöhemmin hän kävi vielä tervehtimässä Kososia Kokemäellä. Vuoden 1944 lopulla Kososet saivat mahdollisuuden muuttaa jälleen Kokemäelle. Tähän vaikutti mitä suurimmassa määrin opettaja Talosen toimeliaisuus ja halu auttaa heidät takaisin.

Uusi elämänvaihe

Kokemäellä 18-vuotias Sirkka teki enimmäkseen erilaisia maataloustöitä perheen asuessa Salolla. Sodan jälkeen solmittiin paljon avioliittoja ja nuoria neitosia pyydettiin tarjoilemaan häihin. Sirkkakin oli kevättalvella 1947 tarjoilijana Seuratalolla, kun sinne ajan hengen mukaisesti tuli nuoria miehiä kuokkavieraiksi. Yksi heistä oli tumma kiharatukkainen Olavi Miettinen. Illan aikana hän kiinnitti huomionsa vaaleahiuksiseen ja iloiseen neitoseen ja alkoi tehdä tuttavuutta. Pian he alkoivatkin seurustella ja syyskuussa mentiin jo ostamaan kihlat Porista. Olavi kiirehti naimisiinmenoa ja jo marraskuussa häitä sitten vietettiinkin. Vihkimistilanteessa papille sattui kömmähdys: ”Tahdotko sinä Matti Harald… ottaa tämän Anna Sofia…
” Hääväen kohahdettua pappi keskeytti, tarkasteli paperiaan ja jatkoi oikeilla nimillä!

Joulukuussa Sirkka muutti Miettiselle Porolanmaahan. Hevosen reessä oli myös nuorenparin häälahjat, mm. kyläläisten lahjoittama hieno kaappi ja Sofia-äidiltä saadut 30 lakanaa.

”Kaikki tämä on piukalla koottu”

Pitkä työsarka maatalon emäntänä alkoi. Olosuhteet silloisessa maataloudessa ja talonpidossa olivat aika alkeellisia. Lähes kaikki työt tehtiin käsin ja kaikkiin töihin niin pellolla kuin metsässäkin Sirkka osallistui. Päivät olivat ympäripyöreitä. Leipomiseen ehti usein vasta keskiyön aikaan. Karjanhoito, pyykinpesu, vedenkanto lähteestä, ruuanlaitto ja monet muut askareet kuluttivat nuoria voimia. Hoidettavana oli vielä vanha anoppikin. Nuori emäntä ei aina säästynyt hänen vaativalta katseeltaan ja huomautuksiltaan.

Uutteralla työllä Miettiset veivät tilaa eteenpäin. Vanhoja rakennuksia kohennettiin. Peltoa raivattiin ja metsää hoidettiin. 1960-luvulla rakennettiin ajanmukainen ja tilava navetta, hankittiin traktori, puimuri ja auto. Vesijohdon myötä kesäiset vedenhakureissut loppuivat. Lypsykonekin kevensi työmäärää.

Sirkka ja Olavi saivat viisi lasta. Kirsti syntyi -48, Kaarina -51, Irma -55, Aira -62 ja Jorma -67. Jokainen opetettiin jo varhain ottamaan vastuuta kodin töistä niin pellolla kuin navetassakin. Kun kemuihin teki mieli lähteä, isä asetti ehtoja, että se ja se työ pitää ensin tehdä.

Sukupolvenvaihdos

Jormalle luovutettiin isännyys vuonna 1986. Sirkan ja Olavin työnkuva ei alkuvuosina paljonkaan muuttunut.

Jorman avioiduttua Kirsin kanssa ja heidän muutettuaan omaan taloonsa alkoi Sirkan ja Olavin elämässä uusi vaihe. Työhön osallistuttiin voimien mukaan. Nyt oli enemmän aikaa ja mahdollisuuksia vierailla lasten perheissä ja käväistä lämmittelemässä Kanariallakin.

Joidenkin vuosien kuluttua elämään tuli kuitenkin tummia pilviä, kun Olavi sairastui vakavasti ja joutui olemaan neljä vuotta halvaantuneena. Puolison kärsimys ja kuolema 2007 olivat Sirkalle raskas elämänvaihe.

Mummun elämää

Sirkka-mummu asui vielä muutamia vuosia yksin kauniisti remontoidussa kodissaan Jorman perheen pihapiirissä.

Vuosien myötä terveys kuitenkin heikentyi ja hän muutti Vuollekotiin Tulkkilaan. Siellä lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset käyvät häntä tervehtimässä ja iloitsemassa rakkaan äidin ja mummun myönteisestä ja valoisasta, karjalaisuudesta kumpuavasta elämänasenteesta. 14.5.2019 hän saavutti 90 vuoden iän.

Eero Raitanen
Kirsti-tyttären aviopuoliso

Takaisin elokuun 2019 lehteen