Kevään sinfonia

Tämä Mikko Rainion kirjoitus on julkaistu paperisessa Räisäläisessä maaliskuussa vuonna 2009, mutta ajankohtaisuutensa vuoksi se sopii tähän numeroon.

Eräänä varhaisena aamuna joitakin vuosia sitten lähdin hiihtoretkelle kevättalven viimeisille hangille. Pysäköin auton tien laitaan keskelle suurta aurinkoista peltoaukeaa, jolta hanget olivat osittain jo sulaneet paljastaen altaan kellertävää olkisänkeä ja tummaa maata.

Kun astuin ulos autosta, huomasin yhtäkkiä olevani keskellä valtaisan sinfoniaorkesterin konserttia, joka oli järjestetty ikään kuin yksin minua varten; muita ihmisiä ei missään näkynyt. Hyvin suuri muuttavien leivosten parvi oli juuri saapunut tuolle peltoaukealle ja niiden iloinen laulu levittäytyi kaikkialle ympärilleni. Sinne tänne heittelevästi lentelevien töyhtöhyyppien äänekkäät naukaisut antoivat tuohon konserttiin oman osuutensa, kuin viulistit olisivat silloin tällöin soittimiaan jousilla lyhyesti vetäisseet. Kiurut nousivat laululennoillaan kaarrellen kohti huimaavia korkeuksia pudottautuakseen sitten taas vähitellen yhä alemmas ja alemmas kohti maata. Niiden laulut polveilivat ja poreilivat kuin purot keväisillä rinnemailla.

- Tuo aamun hetki oli jotenkin täynnä onnellisuutta uuden alkamisesta. Ilma oli kirkas ja raikas; siniseltä taivaalta tulviva auringon valo heijastui vielä uudelleen kaikkialle viimeisten hankien hohteena.

On hyvä silloin tällöin kaivaa muististaan esiin niitä hetkiä, jolloin on kokenut elämän erikoisen upeana; ikävillä asioilla nimittäin saattaa olla taipumus tunkea mieleen tahtomattakin. Nuo hyvät muistot voivat olla myös näennäisen tavallisia tapahtumia, joihin kuitenkin sisältyy jotain omasta mielestä arvokasta.

Kiitollisuus tuosta keväisestä lintujen konsertista saa minut ajattelemaan vastaavaa tilannetta sodan vuosilta, olenhan saanut elää lähes koko pitkän elämäni omassa kotimaassani rauhan vallitessa.

Sama kevään kirkkaus kohdattiin myös silloin, mutta aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Edellä mainittuun radio-ohjelmaan sisältyi myös seuraava kertomus: Kun joku komppanian upseeri kysyi keskustellessaan nuorten sotilaiden kanssa, mitä he eniten ovat sodan aikana kaivanneet, vastasivat nämä kuin yhdestä suusta: ”nuoruutta”.

Tuo ilmeisen lahjakas runoilija, Ilpo Kaija, sai myöhemmin, aivan sodan loppuvaiheessa luodin suoraan otsaansa; oli yksi niistä, joille saamme olla kiitollisia itsenäisestä Suomesta.

Hänen runonsa tunnelma nousee alussa upeasti kuin leivosen lento, mutta putoaa sitten nopeasti takaisin alas sodan ahdistavaan todellisuuteen.

Takaisin maaliskuun 2019 lehteen