SUKUJUURILLA KARJALAN MAILLA


Selkojärvi

Kesäinen bussimatka Kuusaan Motellin majoituksesta kohti Räisälän kirkonkylää, jossa vastassa kylät ja tienoot tunteva Musakan Antti.
Entisajan kauppa paikoillaan, aikoinaan kaupankäynti hoitui Anteron äidin Sylvi Hupposen suvun toimesta. Siispä poikkesimme eväsostoksille ja makoisan näköiset leipäset löytyivätkin siististä puodista.

Matkaa jatkoimme Makkolaan. Tie oli kuoppainen, kivikkoinen ja kapea. Auto keikkui puolelta toiselle. Hyvin Antero muisti äitinsä kotitilan paikan Hupposenmäellä. Niin olivat polut ja tienoo heinittyneet, luonto ottanut haltuunsa, ei ihmiskäsi tienoita hoitanut. Tänne mäelle jäivät lapsuuden vuodet. Tuli lähtö kohti tuntematonta. Hetken hiljaisuudesta nousee nöyrä kiitos menneille sukupolville ja kunnianosoitus heille.

Antero Kankare kaupan rappusilla.

Tarjotut herkut maistuivat hyvälle

Matkaa jatkettiin kohti Hytinlahden kansakoulun mäkeä, Selkojärven rantamaille. Matkalla tapasimme Kankaalan iloisen isäntäväen, ystävällisen jutustelutuokion jälkeen suuntasimme koulun mäelle. Uudet asukkaat toivottivat iloisesti meidät tervetulleeksi ja esittelivät innokkaina meille vanhan kellarin, pystyssä olevan vanhan rakennuksen. Rantasaunan olivat kunnostaneet asunnokseen. Koulurakennus oli purettu, kasana jätettä.
Vieraanvaraisina meille tarjottiin emännän valmistamaa ruusunmarjateetä, lämmintä villivadelmahilloa, leivonnaisia, hunajaa… kylläpä maistuivat hyvälle siinä ulkosalla järven rannalla. Katseemme jo tähyilivät vastarannalle Lehtolan maisemiin.

Kiitellen hyvästelimme ja Antin suunnistustaitoon luottaen patikoimme Vorrin ojan ylitse, läpi luonnonvaraisen metsikön, ihmisten korkuisten sananjalkojen, kaatuneiden puunrunkojen yli, suosilmäkkeiden läpi, matka jota ei sanoin voi tulkita se pitää kokea.

Kuvassa me kaikki ystävykset, vasemmalta Eila Vaittinen, Kankaalan talon vanha emäntä, Hilkka Pietilä, Merja Saaristo, Niina Vaittinen, talon nuori emäntä ja Antero Kankare.

Perillä äitini ja suvun kodin pihapiirissä

Sisintä koskettava tunne kun näkee vihdoin järven pilkottavan puiden läpi, vielä paikoillaan navetan harmaa kivijalka, siinä riippakoivu monien myrskyjen tuivertama. Kirsikkapuu, josta jo äitini kertoi satoa syöneensä. Isoksi pehkoksi levinnyt juhannusruusu, isohko kivenlohkare, tuvan portaat, kalainen järvi, luonnon niitty…
Tässä se oli, maa jota äitini, enoni, mammani, pappani olivat asustaneet, elelleet rauhallista elämäänsä, kunnes kävi käsky paeta henkensä uhalla, jonnekin, kenties korkeimman johdatukseen luottaen, että löytyisi rauhaisa paikka jossa viettää yhteiseloa.

Ei elämä ole aina niin iloinen kuin lapsena usein luulee

Mieli herkistyen kiitämme teitä rakkaat! Niin paljosta jouduitte vuoksemme luopumaan, että me saimme vapaan elämän.
Tässä Selkojärveä katsellessa, ajatusten velloessa nousee mieleen äitini evakkotaipaleelta säilynyt muistokirja, ja sieltä värssy… Ei elämä ole aina niin iloinen kuin usein lapsena luulee. On paljon suruja matkalla joita sydän yksin kuulee. Siinä se kiteytettynä elämän totuus.
Iltaan rientää tämäkin päivä ja on aika hyvästellä Selkojärven rannat, Lehtolan rantamaat. Täällä asustivat Pärtty Juho ja Helmi Puusniekka ja heidän lapsensa Tyyne Veikko ja Onni.
Tämä ystävien kanssa koettu yhteinen matka ei unohdu koskaan, ajan kultaamat muistot kantavat läpi elämän.
Karjalaisuus elää vahvana meissä!

Tämä kertomuksen reissusta kirjoitti
Tyyne Puusniekan tytär Hilkka Pietilä, Kuusjoki.
Takaisin lokakuun 2018 lehteen