72. Räisälä-juhla Kokemäellä

Kokemäellä järjestettiin heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina Räisälä-juhla, joka kokosi komean määrän osallistujia. Juhlapäivä alkoi messulla, jonka jälkeen oli kunnianosoitukset sankarihaudalla. Pääjuhla järjestettiin yhteiskoulun auditoriossa, joka oli enemmän kuin täynnä väkeä. Lisätuoleja tuotin kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, mutta silti kaikki halukkaat eivät mahtuneet auditorion tiloihin.

Juhlassa oli karjalaiseen tapaan paljon musiikkipitoista ohjelmaa, josta vastasivat mm. Emilia Koskinen, Mirka Vähtäri ja Eeva-Maija Talasma sekä Kokemäen Torvisoittokunta ja Kokemäen Karjalaseuran Vunukat. Kokemäen kaupungin tervehdyksen esitti kaupunginjohtaja Reijo Siltala ja juhlapuhujaksi oli kutsuttu kansanedustaja Antti Kaikkonen. Juhlassa palkittiin vaakunaveistokilpailun voittaja köyliöläinen Johannes Perko, jonka työn arvostelulautakunta museovastaava Antti Kuisman johdolla valitsi parhaaksi. Pääjuhlan juontajana toimi sujuvasanainen Kari Ruponen

Tänä vuonna juhlimme Suomen 100-vuotiasta itsenäisyyttä näkyvästi läpi maan monissa eri tapahtumissa ja juhlallisuuksissa. Tunnelma on iloinen, siniristiliput liehuvat 100-vuotiaan Suomineidon sinisille järville, ja puhtaanvalkoiselle lumelle: meidän pienen 5-miljoonaisen maamme rauhalle, vakaudelle, demokratialle, tasa-arvolle, ja menneille, nykyisille sekä tuleville sukupolville.

Ilon lisäksi rinnassa läikähtää liikutus, suuri kunnioitus ja suru, mutta ennen kaikkea kiitollisuus sotiemme sankareita kohtaan. Heitä, joista monen hautapaadella nyt seisomme. Miehiä ja naisia, nuoria, joilla oli lähes koko elämä edessään kun sodan raskaat velvoitteet vyöryivät lupaa kysymättä heidän tielleen. Heidän uhrauksiensa ansiosta saimme säilyttää itsenäisyyden. Sodankäyneiden ja siitä selvinneiden ponnistelujen ansiosta Suomi sotien jälkeen jälleenrakennettiin. Tästä konkreettisena osoituksena olemme tänäänkin kokoontuneet tänne Kokemäelle, 72. Räisälä-juhlaan. Muistamaan, muistelemaan, yhteisten merkityksien äärelle.

Sankarihaudoilla piti puheen Tuula Jyske.

Mitä sodan kokeneet sukupolvet ja erityisesi evakot tunsivat, mistä he löysivät merkityksen, voiman ja taistelutahdon oman elämänsä ja siinä sivussa koko Suomen uudelleen rakentamiseen? Olen usein pohtinut sitä oman elämäni pienissä kivikoissa, suuntaa etsiessäni. Oliko kyse pakosta, vai oliko se voittopuolisesti uskoa ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta? Mikä elämään merkitystä tuova asia voisi edelleen yhdistää aiemmat sukupolvet omaan ja lapseni sukupolveen? Puhutaan sukupolvikokemuksista ja erilaisista yhdistävistä merkityksistä, joista vain tietyillä sukupolvilla on yhteinen kokemus. Mikä yhdistäisi meidät kaikki, onko sellaista enää olemassa tässä hajaantumisen, kiristyvän kilpailun ja yksilökeskeisyyden maailmassa?

Omista isovanhemmistani kolme olisi nyt elossa ollessaan täyttänyt sata vuotta yhdessä Suomen kanssa. Heidän seurassaan lapsena ollessani jäi erityisesti mieleeni, miltä mansikat ja uudet perunat maistuivat, miten sienimetsässä tuoksui syksyinen mätäs, miten keväällä laskettiin käen kukuntaa. Miten sukujuhlissa laulettiin kauniista Karjalasta.

En ole koskaan käynyt Räisälässä tai muuallakaan Karjalassa, enkä tiedä miltä siellä heinäkuun kedot tai tammikuun lumiset tienoot näyttivät. En myöskään osaa kaivata sieltä mitään, minulla ei ole omaa kokemusta sieltä. Mutta voin yrittää ymmärtää, miten palan on täytynyt nousta kurkkuun, kun omaa kotiseutua on ajatellut uusia juuria vieraaseen paikkaan kasvattaessaan. Elämä ja elanto lähtivät silloin maasta, metsästä, järvistä, elämä oli enemmän paikkaan sidottua ja kulkenut monesti sukupolvesta toiseen samoilla niityillä, samoilla lietteillä, samoilla kirkkopoluilla.

Olen työni takia päässyt tutkimaan maailmaa eri kolkissaan, paikoissa joissa isovanhempani eivät kuvitelleetkaan koskaan käyvänsä. Olenko silloin kaivannut Suomesta jotain paikkaa, jotain asiaa, ja jos jotain, niin mitä? Olen kaivannut puhdasta ilmaa, vilvoittavaa tuulta, huoletonta kulkua kaduilla, koivikon nuorten lehtien heleää vihreää, meriveden mietoa suolaisuutta ja juttuja omalla kielellä, josta ymmärtää kaikki nyanssitkin. Asiat, joita kaipaan, ja jotka ovat minulle merkityksellisiä, ovatkin sellaisia, joihin on tottunut pitkän ajan kuluessa, ja joita kotimaassa pitää kuin itsestäänselvyyksinä.

Antoine de Saint-Euperyn kuuluisassa satukirjassa Pikkuprinssi sanotaan: "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin". "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillään". Pikkuprinssi hoitaa tarinassa yhtä ruusua, joka on yksi monien aivan samanlaisten muiden ruusujen joukossa. Se yksi ruusu on kuitenkin prinssille tärkein, koska juuri sitä hän on kastellut, juuri sille tehnyt tuulensuojan, ja juuri sen lehdiltä nyppinyt toukat. Aika, jonka prinssi on ruusulleen tuhlannut, on tehnyt siitä niin tärkeän hänelle.

Samalla tavalla kuten sadussa, aika, jonka vietämme yhdessä, yhteisten tapahtumien ja perinteiden äärellä, sitovat meitä yhteen ja tähän maahan. Yhteiset jaetut kokemukset ja tavat tekevät niistä meille tärkeitä ja merkityksellisiä. Yli sukupolvien voimme kokea saman Suomen luonnon, saman vuodenkierron haasteet, samat sisua vaativat askareet pohjoisen auringon alla. Tämän maan kauneus, puhtaat kunnaat ja yhteiset hyveet, niistä voimme pitää kiinni yli sukupolvien, ne ovat meille kaikille merkityksellisiä. Toisten huomioiminen, yhteisen hyvän eteen puurtaminen, tasa-arvo, eriarvoisuuden ehkäisy, yhteisten resurssien riittävyys: ne ovat teemoja, joista voimme saada omaan elämäämme tavoitteita, joiden puolesta tehdä pieniä hyviä tekoja jokapäiväisessä arjessakin. Ja samalle tulemme luoneeksi jatkumoa yli sukupolvien. Voimme jatkaa aiempien sukupolvien työtä itsenäisessä Suomessa, tämän sinisen taivaan alla, saman tuulen tuntien.

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää 72. Räisälä-juhlaa ja Suomen 100-vuotisjuhlavuotta.

Lue lisää pitäjäjuhlasivulta..

Takaisin elokuun 2017 lehteen