Niitä on noita nuoruusmuistoloi kaikenlaisii. Kun ei uo ies kissaakaa silitettävän nykyää. Toisinaa muisteluo hevostaki kaihote vaikken niihe kans paljuo ole tekemisis oltkaa. Oikeistaa miun ei pitäs haastaa hevosist mittää, ko mie tiijen nii vähä niist. Onha miul olt kunnia opetella valjastammaa ja riisumaa se valjaist. Uskalsin lähtii maantielleki sen kans ajelemmaa. Eiväthä ne meikäläise ajelut aina kiitoksil päättyneet, mut ko tarvis vaati, ol se tehtävä.

Jussi Timoska ja Velhon-Merkki.

Perunamaa vakoloi aijais miul ol luottamustehtävä. Pit taluttaa hevosta suupielest kivisel pellol. Issäi ohjail aatraa, et se jotekute maasissää painu. Kepijäs mullas pit olla syväpuoleiset vaot ettei sade pieksänt potattilloi maapinnal. Naapuri emakot myöhemmi käivät pelloreunas vähäse niitä tönkimäs.

Ei se hevose taluttamine mikkää helppo työ oltkaa. Meil ol siiheaikaa sellane iso sotasaalishevone, ja olin sitä taluttamas paljasjaloin. Pelkäsin et se kaikes kommeuvessaa talluo miun jalkain sin mullasissää suuril rautasil kengillää. Saatto olla ettei se tätä karjalamurteista komentuokaa ymmärtänt. Toisinaa issäi sano rumansananki. Kenel hää lienyö osottant, en tiije, mut mie ne sanat ymmärsi. Kyl myö ne potatit sin maaha saatii, ko kerra naapuri sijatki tulliit syksymmäl apukaivajiks. Vitsa kans nää apulaist ajettii takasi hoitaja kans yhteistuumi. Hoitaja sano kakskertaa sijoilleki rumasana niitä karsinaa komentaissaa.

Yhtää ei tult ikävä sitä sotasallishevosta. Poisha se pit viijä. Se ol sellane puupurija ja kaikelisäks sil ol sellasii ruuvimatoloiki, ja sellaseks huonojalkaseksiki se herkes. Sit meil ostettii sellane musta kiltti Poku nimine ruuna. Pojaks mie sitä sanoin käsitellessäin. Meijä entine ruuna ol viel sillo talvsota-aikasel reissullaa.

Hevosii ajatellesain alko mielessäin kummittelemaa sellane sana ko marhaminna. Se saattaa olla satukirjoist muistilokeruo jäänt sana. Jotenki se vaa oli kuuluvinnaa hevosii ohjailemissii. En vaa osant sovittaa sitä mihinkää remelipätkää. Lapsen meitä kyl komenteliit ovilois mahaamisest. Usjast kyläs juoksevast naisestaki kuulin sanottava: ”mitä tuoki tääl ylenaikaa marhaap?” Marhaminnast en muista kuullei minkäälaista haastamista. Sanontoi on nii monelaisii jo naapurtaloissaki. Toises kyläs saatto tuttu esine olla er nimine. Meil ei olt koppolii, mut yhes naapuris ol sellane. Hevosillaki on nii monelaisii valjas nimityksii, et jokkuu saattais olla vaik marhaminnaki. Ouvolaiselt kuulost sekii, ko naapuripoika haasto laittaniese hevoses pellol syömää ja iskeniese loman sil kettingitolpaks. Heil sanottii rautakankii lomaks. Se hevone ol Reino niminen, ja mielellää lomal työajossaki. On omakohtaista kokemusta asjast. Se ol sellane lihava laukkipää hevone mil olliit hapsukarvaset sukatki jalois ja kaunis pitkä vaalija harja. Kovasuine ko mikä. Suupielest pit sitäki jästipäätä taluttaa pellol ko oltii sattookorjaamas sillo sota-aikan. Olliit puintihommat käynnis heijä riiheluon. Kone pui riihe ulkopuolel viljaa ja jyväsäkit laitettii riihee varastuo. Mielelläin olisin ajant pellolt yhtä monta viljakuormaa niiko toisetki, mut se hevone ei suostunt työkilpaa ensinkää. Se ol tottunt rauhallissee meininkii eikä olt miun puhettain kuulevinnaakaa. Se vissii ois halunt miehe kaveriksee sin ruispellol. Tuliha se ilta siintäki päiväst. Reino ja mie oltii vaa muita hittaampii.

Tuski nyt saisin hevosta valjastettuu. Hätätilanties ehkä ohjastettuu. Ravi- ja ratsuhevosii en uskaltais männä lähellekkää. Ne ovat nii ylvää olosii. Minkälaine hevone sellane oliskaa minkä kans lähettäis tappelemmaa tuulmyllylöi vastaa? Sellasel saattais olla jo marhaminnaki!

Takaisin lokakuun 2017 lehteen