Matka synnyinseudulle Karjalaan

Keväällä 2017 isämme (Valtter Pelkonen, s. 1931, vanhemmat Selma ja Taavetti Pelkonen) lausui ääneen toiveensa matkasta synnyinseudulleen Karjalaan ja erityisesti synnyinpitäjään Räisälään (nykyisin Melnikovo). Kaksipäiväiselle Karjalan matkalle löytyi lähtijöitä omasta perhepiiristä nopeasti ja matkan suunnittelu sujui ripeästi. Lauantaiaamuna 10.6. klo 7. starttasi Kotkasta matkaan isä, seitsemän sisarusta ja kuusi kouluikäistä serkkua. Suvun matkat Räisälään oli aloitettu jo vuonna 1990, ja niitä oli tehty monissa eri kokoonpanoissa. Silti useat tämänkertaiselle matkalle lähtijöistä olivat ensikertalaisia.

Valtter Pelkonen tutkimassa opaskarttaa.

Jo pian rajan ylityksen jälkeen aiemmin Karjalassa käyneet hämmästelivät teiden hyvää kuntoa ja matka etenikin odotettua nopeammin sateisen Viipurin kautta Räisälään.

Olimme varustautuneet ”asianmukaisesti”, mm. sahalla, lapiolla ja tukevilla lankuilla mahdollisiin huonokuntoisiin teihin, mutta nämä matkavarusteet osoittautuivat lopulta tarpeettomiksi. Isä toimi mainiona matkaoppaanamme ja hämmästytti meitä muistinsa terävyydellä. Monet yli 70 vuoden takaiset paikkojen ja talojen nimet, kyläily- ja asiointireitit sekä tarinat menneestä löytyivät muistin kätköistä tutuissa maisemissa.

Sairalan asemalta ensimmäiselle evakkotaipaleelle

Räisälää lähestyessämme satuimme hiukan yllättäen Sairalan asemalle. Kukaan muu meistä ei olisi osannut kiinnittää asemarakennukseen minkäänlaista huomiota, mutta isä tunnisti omaan elämänhistoriaansa liittyneen merkittävän paikan: Kyseessä oli juuri se rautatieasema, jolta hän oli lähtenyt ensimmäiselle evakkotaipaleelleen 73 vuotta sitten 8 veljen ja äidin kanssa. Talvipäivänä asemalla oli kulunut aikaa ja junaa oli jouduttu odottamaan, sillä etusijalla olivat sotilaskuljetukset.

Koskettavaa oli katsella isän käyskentelyä asemalla ja asettumista viittoilemaan sille samaiselle asemalaiturille, jolta pienen pojan matka alkoi kohti tuntematonta määränpäätä vuosikymmeniä sitten. Lapsi ei kuulemamme mukaan osannut olla huolissaan tulevasta, vaan ilmassa oli pikemminkin kiehtovaa jännitystä.

Tuossa asemarakennuksessa isä oli myös ensimmäisen kerran hämmästellyt ”lankoja pitkin tulevaa valoa”. Kellastuneet langat kiersivät asemahallin ovenpieliä ja kattoparruja edelleen. Asemarakennus on nykyisin käytössä jonkinlaisena verstaana ja ystävällisesti miehet töidensä ääressä suhtautuivat meihin uteliaisiin matkalaisiin, vaikka yhteistä kieltäkään ei meillä ollut.

Isä kertoi jälkeläisilleen muistoja yli 70 vuoden takaisista ajoista

Lähestyessämme Pelkosten kotipaikkaa jätimme automme Ruipon pihan tienoille ja lähdimme taivaltamaan noin 500 metrin matkaa Matti ja Taavetti Pelkosen perheiden asuttamalle tontille.

Kaikki pihapiiriin johtaneet tiet olivat luonnollisesti kasvaneet umpeen jo kauan sitten ja matka oli käveltävä jalan polvenkorkuisessa heinikossa ja muutama metsittynyt kumpare kiertäen. Melko pian Lepikon ojan ylitettyämme tunnistimme Pelkosten pihapiirin. Eteläiseen rinteeseen avautuva maakellarin suuaukko ei jättänyt epäilystä siitä, olimmeko tulleet oikeaan osoitteeseen. Ikään kuin vakuutena oikeasta paikasta maakellarista löytyi juomapullo, jonka yksi seurueemme jäsen oli sinne jättänyt 1990-luvulla.

Me ensikertalaiset emme tienneet, mitä matkalta odottaa ja näin jälkikäteen ajatellen olimme kuulleet mielestämme melko vaatimattomia kuvauksia siitä, mitä perille päästyämme olisi odotettavissa.

Kun 14-henkinen seurueemme asettui kahvin keittoon Pelkosten talon pihamaalle, ja isä aloitti kuvauksen 70-80 vuoden takaisesta elämästä tuolla mäellä, heräsi mäen töyräs eloon. Yli 70 vuoden aika kutistui katsellessa porstuan edessä edelleen kukkivaa kookasta syreenipensasta ja sortuneen uunin jäljiltä löytyneitä tiiliä.

Veljesten matkavarustuksista löytyneen metallinpaljastimen ja lapion avustuksella maaperästä paljastui muutamia sinne vuosikymmeniksi kätkeytyneitä aarteita. Pienen hetken lapioinnin tuloksena löysimme isälle tuttua esineistöä, kukkasomisteisen posliinilautasen palasen, tuulastusvälineisiin kuuluneen atraimen sekä mitä ilmeisimmin uunin luukkuun kuuluneen rautarenkaan.

Pelkosen kodin henkinen perintö välittyi isän toivomassa ja yhteisesti laulamassamme virressä: ”Myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät leikkasivat” (virsi 178).

Syntymäkoti on paikka, johon kokee aina voimakkaasti kuuluvansa

Matkan aikana isän tarinat ja kuvaukset lapsuudestaan ja evakkomatkaan liittyvät muistot saivat entistä syvemmän merkityksen. Ne toivat lähelle menneisyyden ja Pelkosen perheen elämän, jolla on ollut suuri vaikutus paitsi isän ja hänen sisarustensa elämään, myös seuraavaan sukupolveen.

Maisemissa joissa isä oli kasvanut ja leikkinyt ja mistä ”hän on kotoisin”, oli helppo eläytyä myös siihen kipuun, jonka lapsuuden kodin menettäminen voi tuottaa. Koti, sen pihapiiri ja maisema ovat paikkoja, johon ihminen kokee voimakkaasti kuuluvansa, mutta myös paikka, joka ennen kaikkea kuuluu hänelle itselleen ja omille läheisille.

Tali-Ihantalan taisteluiden muistomerkillä käsitimme, kuinka suurella voimalla taistelut kesällä 1944 etenivät ja kuinka myös Räisälästä oli lopulta nopeasti päästävä pois turvallisemmille seuduille. Suuresta henkilökohtaisesta menetyksestä huolimatta Pelkosen perheen pelastautuminen sodan jaloista näyttäytyy meille ihmeenä.

Uuden kodin kunnostaminen Kokemäen Ristelle

Evakkotaipaleelle lähtöä seurasi monien väliaikaisten kotien aika mm. Jalasjärvellä ja Kauvatsalla, kunnes Pelkosen 12 -lapsinen perhe pääsi kotiutumaan Kokemäen Ristelle. Isä Taavetti sekä vanhimmat pojat, Pentti ja Gunnar, olivat palvelleet sodan ajan tehtävissä ja Pentti oli palannut sodasta haavoittuneena.

Perheelle osoitettu valtion omistama tila Ristellä oli ollut vuokraviljelyssä kymmeniä vuosia ja Pelkosen perheen asettuessa sitä kunnostamaan, tila oli päässyt rappiokuntoon. Pelloilla kasvoi vahvana juolaheinä ja kyntöaura työntyi ylös suurten kivien voimasta. Kivien perkuu vaati sitkeyttä ja kesti vuosia; kiviä ammuttiin rikki, osa haudattiin syvemmälle peltoon tai kuljetettiin läheisiin metsiin.

Koska perheelle osoitetulla tilalla oli vain yksi asumiseen kelpaamaton rakennus, perhe sai ensimmäiseksi kodikseen Kukolan pirtin lähiseudulta. Sieltä käsin he kävivät tilallaan töissä. Ensin oli rakennettava itselle koti ja karjalle suoja, ja myöhemmin tilalle nousivat vielä sauna ja ns. työtupa. Rakennuskausi kesti kaiken kaikkiaan viisi vuotta.

Oman kodin valmistuttua tuli pian aika, jolloin lapset yksi kerrallaan lähtivät hakemaan omaa leipäpuuta. Perheen lapset ovat päätyneet moniin eri tehtäviin pääosin eteläiseen Suomeen.

Matkaa päättäessämme, totesimme kuuluvamme onnekkaaseen kansaan ja sukuun. Vaikka Suomen kansan rukouksista huolimatta karjalaiset suvut joutuivat kokemaan epäinhimillisen sodan seuraukset, sen rinnalla Topeliuksenkin kuvaama ”Suomen kansan päiväpuoli”, karjalainen optimismi, on välittynyt seuraaville sukupolville ja luonut hyvän pohjan tulevaisuuden rakentamiseen.

Teksti: Valtter Pelkonen/Kirsi Ronkainen,
kuvat kotiseutumatkalaisten kameroista.

Takaisin lokakuun 2017 lehteen