Äitini Siiri (o.s. Kuosa) on tallentanut oheisen evakkomatkakirjoituksen 50-60 luvulla ja esittänyt sen äitikerhossa Kyröskoskella.
Äidin kirjoitus kuvastaa osaltaan sota-ajan olosuhteita, joissa väestö siirrettiin sodan jaloista vaikka maa oli ”sekaisin” ja talvi ankara. Lisäksi ystävällinen vastaanotto Aron perheeseen ansaitsee arvostusta.
Äiti sulautui hyvin osaksi kyröskoskelaisia, meni naimisiin, sai neljä lasta ja otti osaa kylän toimintoihin. Kaipuu ja muistot Karjalasta seurasivat häntä kuolemaan saakka.
Laulu, jota hän ei voinut kuunnella itkemättä, oli ”Karjalan kunnailla”. Muistan itsekin ihmetelleeni 50-luvun lopulla koulun kevätjuhlassa äidin itkua kyseistä laulua laulettaessa.

Veikko Hakala

Olen syntynyt Karjalan kannaksella Räisälän pitäjässä. Kun olin vielä pikku tyttö, muutimme sieltä Kirvun pitäjään, Sairalan kylään. Siellä kävin kouluni ja keväällä 1939 pääsin ripille. Oli elämän parhainta aikaa, mutta syksyllä, tai jo syyskesällä alkoivat mustat pilvet varjostaa taivasta. Sotilaita alkoi tulla pian joka taloon ja alkoi kertausharjoitukset. Kaikki olivat pienoisen pelon vallassa, vaikka emme uskoneet, että sota syttyisi - ennen kuin olimme toden edessä.

Sota oli syttynyt, se tuntui kauhealta, tuli tunne, että nyt on kaikki loppu. Meidän kotiseudulla ei ollut rintamaa, mutta pommituksia oli kyllä ihan tarpeeksi. Sairalan asema oli kauttakulkupaikka Kannaksen rintamalle, siitä kuljetettiin muonaa ja aseita ja myös sotilaita, siksi elettiinkin melkein perunakellarissa tai metsässä. Kaupoissa käytiin yön aikana, samoin ruoka laitettiin yöllä. Päivällä ei saanut laittaa tulta uuneihin eikä hellaan, ettei pommittajat nähneet.

Sitten alettiin vanhuksia ja lapsia evakuoida pois sieltä. Me olimme kotona maaliskuulle saakka. Maaliskuun toisena päivänä meitä koottiin monta perhettä yhteen taloon eikä enää saanut mennä kotiin edes käymään. Olimme koko ajan valmiina lastattaviksi junaan, mutta pommituksia oli aina niin, ettemme päässeet lähtemään ennen kuin viidennen päivän iltana. Juna oli niin täynnä, ettei mahtunut istumaan kuin vanhemmat ihmiset. Kyllä sen muistaa aina - kun silloin lähdimme, se tuntui kuin maailmanlopulta. Kaikki itkivät, sotilaat lauloivat ”Se Oolannin sota oli kauhea”.

Junassa oli täysin pimeää, ei saanut valoa näkyä ulos. Kaikilla meillä oli matkatavaraa sen verran mitä käsissä jaksoi kantaa. Meilläkin oli sellainen pieni vehnäjauhosäkillinen vesirinkilöitä. Ne olimme äidin kanssa leiponeet ennen lähtöämme, muuta evästä ei ollut. Sitten joku pieni pussi joitain vaatteita ja henkilökohtaisia tavaroita ja papereita. Arvatkaas oliko mieli katkera?

Vesirinkilöitä söimme ja kuka mitäkin, kenellä mitä oli. Metsään oli mentävä vähän väliä, kun tuli hälytys. Matka edistyi hyvin hitaasti ja oli nälkä ja uni sekä vilu, kun oli pakkasta niin paljon että paukkui. Silloin oli koko talven ajan 40 asteen paikkeilla.

Viimein saavuttiin yhdeksännen päivän aamuna Siuroon. Siellä menimme kirkkoon, sillä matkalla asemalta sinne yksi pikkuvauva kuoli tukehtumalla, kun äiti oli niin peitellyt. Se oli kauhea järkytys kaikille. Sitten tulivat Kyron tehtaan avolava-autot meitä hakemaan. Siellä lavalla oli hyvin kylmä, minäkin olin niin jäässä tuossa vanhan Oman luona, etten itse olisi pois päässyt, ellei Mikkolan Eero olisi auttanut pois sieltä. Siitä sitten kiivettiin Valssun mäki ylös vanhalle Seurahuoneelle, joka oli nykyisten Selvaagin talojen paikalla.

Siellä meille tarjottiin ruispuuroa ja kuumaa mehua. Kyllä maistui hyvältä, kun viikko oltiin oltu syömättä mitään lämmintä! Tämän jälkeen tuli Särkijärveltä Aron Kalle -isäntä meidän luoksemme ja sanoi, että lähdetäänkö heille ja me tietenkin lähdettiin. Matka tuntui hirveän pitkältä, kun hevosella mentiin pitkin Järvenkylän järven jäätä ja sieltä Särkijärven jäätä ennen kuin oltiin perillä. Siellä meillä olikin sitten niin ihana vastaanotto, että sen muistan aina. Oli katettu valkoiselle liinalla pöytään kaikkea hyvää niin kuin meitä olisi odotettu pitkään vieraisille, petattu petit ja sauna lämmitetty; tosin itse en jaksanut saunaan mennä, kun syötyäni nukuin enkä herännyt ennen kuin seuraavana aamuna. Niin ikävä minulla oli, että seuraavana aamuna lähdin kohti Siuroa kävelemään että näkisin tuttuja. Pääsin osan matkasta autolla, mutta Mihariin saakka kävelin. Kyllä siellä muutama tuttu tulikin vastaan.

Sitten tuli 13. päivä ja rauha solmittiin. Sitä ei voi sanoin kuvata miltä silloin tuntui, kun tuli tieto, että koko kannas menetettiin - sitä itkua riitti. En esimerkiksi voinut kuunnella äsken laulamaanne laulua moneen aikaan itkemättä. Ihminen on loppujen lopuksi hyvin sopeutuvainen uusiin oloihin. Kaikki alkoi sujua ihan hyvin ja olimme onnellisia, kun saimme olla Suomessa, ettei meille käynyt esimerkiksi niin kuin Virolle, Latvialle ja Liettualle. Nyt tunnen tämän seudun jo kodikseni, mutta kaipaus Karjalaan säilyy aina!

Takaisin maaliskuun 2017 lehteen