Erään piirongin tarina
Vanhempani menivät naimisiin 30-luvun alussa. Elettiin vuotta 1934, hallussani olevan kauppakirjan mukaan vanhempani ostivat maatilan Räisälän Kirkonkylän Ritalahdesta, joksi aluetta tarkemmin nimitettiin. Minä itse synnyin vuonna 1935. Siitä alkoi perheen itsenäinen elämä, työtä riitti ja velkaa, kauppakirjan mukaan tila maksoi 57.500 silloista markkaa.
Niin se piironki!
Taloon tarvittiin myös kalusteita, ostettiin mm piironki, sellainen jossa on peili keskellä, pienet kaapit molemmin puolin ja alla neljä laatikkoa ja kaappi, tuttu varmasti ainakin monelle ikäihmiselle. Elettiin muutamia vuosia, tuli vuosi 1939. Sodan pauhu läheni – oli lähdettävä. Mukaan otettiin karjan lisäksi mitä matkalla tarvittiin.
Muut tavarat pakattiin ohjeen mukaisesti, myös piironki ja jätettiin tienvarteen, josta yhteiskunnan toimesta ne lähetettiin sinne tuntemattomuuteen mihin olimme menossa. Määränpää selvisi: se oli Ilmajoki, jonne asetuimme ja tavarat, jotka tienvarteen jätettiin, ihme kyllä, tulivat aikanaan keräyspaikkaan, mistä ne noudettiin, myös piironki.
Elettiin toivossa että vielä päästäisiin takaisin Karjalaan. Asemasodan aikana toive toteutui. Pakattiin taas tavarat, myös piironki. Perillä todettiin ilolla, että rakennukset olivat ehjänä. Ympäristössä nähtiin sodan kauhut, vainajia oli haudattava ja suojeltava, että siviilit eivät vahingoita itseään ammusten kanssa. Pojilla oli kova halu käsitellä niitä.
Kannaksen ryskyjä lähdettiin taas pakoon
Alettiin taas viljellä maata rakkaalla omalla tilalla. Isäni oli sotapalveluksessa, peltotyöt ja karja oli hoidettava, onneksi saatiin venäläinen vanki tekemään maatöitä. Vankia kutsuttiin Pekoksi. Joskus äiti laittoi Pekon metsään polttopuita hakkaamaan, hyvät eväät mukaan. Pekko ei karannut vaikka houkutteleva tilaisuus olikin. Opin häneltä muutaman sanan venäjää.
Aloitin kansakoulun syksyllä -42 olin silloin 7-vuotias. Ehdin käydä koulua puolitoista vuotta, kun alkoi kerääntyä tummia pilviä taivaalle. Kannaksella alkoi ryskyä, taas oli lähdettävä. Vähä irtaimisto oli pakattava ja vietävä tienvarteen.
Karja ja vähäiset tavarat otettiin mukaan tien päälle. Piironki tietysti pakattiin hyvin tienvarteen vietäväksi. Nyt määränpäänä oli Jalasjärvi, Luopajärven kylä. Sinne asetuttiin ystävällisen Eino Luopajärven perheen maatilalle. Piironki ym. tavarat tulivat jälkijunassa hyvin säilyneinä. Tehtiin talonväen kanssa peltotöitä ja odotettiin mitä tulevaisuus tuo.
Tuomaalasta uusi kotipaikka
Parin vuoden kuluttua saimme tietää lopullisen sijoituspaikan. Se oli Kokemäki, jossa Tuomaalan kartanon koko tila lohkottiin Räisälän siirtolaisten tiloiksi. Syntyi noin 40 tilaa. Meidän tila rajoittui Säkyläntien varteen. Muutimme Tuomaalaan, jossa karja pääsi luovutetun kartanon navettaan. Asuimme myös kartanon rakennuksessa ja osan aikaa Pitkäjärven rannalla huvilassa. Siitä alkoi kova rakentaminen, vuonna -46 valmistui navettarakennus ja pieni piharakennus, johon muutimme asumaan, oli vain keittiö ja tupa, piironkikin sai tilan siellä.
Edelleen työtä riitti, asuinrakennus valmistui vuonna 1952. Oli ihana tunne päästä muuttamaan omaan kotiin ja piironkikin sai arvoisensa paikan makuuhuoneen seinustalla.
Viljeltiin peltoja ja raivattiin lisää viljelymaata, kasvatettiin karjalle syötävää ja kaikkea mitä itse tarvittiin, jopa pellavaa alkuaikana, josta tehtiin kangasta ja ommeltiin vaatteita. Vuodet vierivät, voimat alkoivat huveta, tuli luopumisen aika. Tila myytiin ja ostettiin palvelujen läheltä rivitalokaksio, johon sai sopimaan vain osan huonekaluista ja tavaroista. Mutta piironkia ei jätetty. Kovan työn ja sairauksien rasittamat vanhempani siirtyivät pois tästä ajasta vuosina -92 ja -93.
Piironki taas esiin 20 vuoden jälkeen
Pesän selvityksessä piironki jäi minun haltuuni. Kuljetin sen Pälkäneelle, jossa oli perheeni kotipaikka. Siellä se lojui autotallin vintillä lähes 20 vuotta. Vannoin tuttavilleni, että kyllä sen vielä kunnostan, olihan se pitkien evakkoreissujen aikana kulunut, sateessakin varmasti sai olla. Vihdoin viime vuonna sain entisöinnin tehtyä.
Tuossa se nyt komeilee makuuhuoneemme seinustalla ja aina nukkumaan asettuessa ylpeänä sitä katselen. Se tuo mieleeni Karjalan kunnaat, missä sain osan lapsuudestani viettää. Se myös muistuttaa vanhempieni kovasta elämästä sodan kauhujen keskellä. Piironki on nyt 80-vuotias.
Kiinnitän tämän kertomuksen sen takaseinään. Jälkipolvi tämän lukiessaan osaa antaa arvoa tälle maailmanmatkaajalle.
Pälkäneellä 3.12.2013
Viljo Rakkolainen