Räisälästä Australiaan
Suutarin suku
Räisäläissyntyinen Erkki Saalasvuori (Suutari) on asunut vaimonsa Anna-Liisan kanssa Australiassa 42 vuotta ja palannut sitten Suomeen Nakkilaan vuonna 2003. Australiassa ollessaan Saalasvuori kirjoitti kyläkirjan Sakkalista. Ensin hän kirjoitti Vuoksen rannalta etelänristin alle (1999) kirjan lähinnä sukulaisilleen, mutta osallistui sitten Karjalaliiton ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran järjestämään kirjoituskilpailuun, miten karjalainen mies asettui asumaan evakkomatkan jälkeen. Pääsi palkinnoillekin, vaikka ei ihan kärkeen. Kirja, Räisälän Sakkali – kylä Vuoksen sylissä (2001), hyväksyttiin kyläkirjaksi, vaikka siinä oli myös paljon kirjoituksia elämästä Australiassa. Sakkalin kylästä kirjassa on perusteellinen kuvaus. Monet ovat olleet ällistyneitä hänen tarkoista tiedoistaan. ”Kun puhutaan Sakkalista, niin puhutaan Suutareista”, kertoo Saalasvuori.
Suutarin suku omisti Patakselan kylä-alueen, joka oli Sakkalista Unnunkoskelle asti. Sutkenlahden alueeseen kuului myös Sakkalinniemi, jota (Räisälän) Suutarin suku viljeli vuokraviljelijänä kolme sukupolvea, ennen kuin alue lunastettiin omaksi. Sakkalissa ovat sijainneet isot tilat nimeltään Sakkali 1 ja Sakkali 2, Erkin syntymäpaikka on Sakkali 2 Sakkaliniemessä. Perheessä oli 10 lasta joista hän oli toiseksi vanhin.
Nakkilan Suutarinmäki
Erkki Saalasvuori oli 12-vuotias, kun talvisota alkoi. Evakkona Ilmajoen ja Kauhajoen kautta Nakkilaan hän tuli vuoden 1941 alussa. Nakkila oli määrätty Räisäläisten asuinkunnaksi ja Villilän kartanon alueista luovutettiin heidän perheelleen metsää ja peltoa. Nakkilassa oli jo raamisahalla sahattu laudat taloa varten ja tehty tapulit, saunarakennuskin oli vain kattoa vailla, kun perhe lähti kesällä takaisin Karjalaan.
Toiselle evakkotaipaleelle Erkki lähti ennen muuta perhettä kahden naapurin kanssa viemään karjaa pois kylästä. He joutuivat kävelemään Savonlinnaan asti ennen kuin saivat eläimet rautatievaunuun. Evakkomatka vei Jalasjärvelle, sieltä perhe meni ”omin nokkineen” Kauhajoelle ja Nakkilaan. Nakkila oli tällä välin muutettu Hiitolalaisten sijoituspaikaksi, mutta perhe sai vanhan paikan takaisin, kun olivat siellä jo kerran olleet. Nakkilan Suutarinmäki ja Suutarinmäentie on nimetty heidän mukaansa.
Kun Räisälä oli vallattu takaisin, Erkin isä rintamalta kirjoitti, että hän oli saanut lomaa käydä kotia katsomassa ja kertoi talon olevan muuten kunnossa, mutta ikkunat oli särjetty ja uunien suuluukut revitty pois. Hän oli saanut hankittua ikkunalasit ja suuluukut, mutta hänellä ei ollut työkaluja eikä aikaa tehdä korjauksia. Isä ehdotti, että Erkki tulisi sinne työkalut mukanaan korjauksia tekemään. Poika oli vasta 14-vuotias, mutta jo tottunut miesten töihin ja isä luotti häneen.
Matka oli nuorukaiselle jännittävä. Sotilashallinnon vuoksi hänellä piti olla paluulupa. Junasta sairaalan asemalla purkautui hirveän paljon ihmisiä, ja kaikki suuntasivat entisen nimismiehen virkatalolle, jossa paistoi valo. Siellä lattialla hän yritti nukkua ja kuunteli miesten kauhujuttuja ja pelkäsi miten tässä käy. Ei uskaltanut syödäkään, vaikka oli nälkä. Isä oli asunut naapurikylässä tuttavapariskunnan luona ja sinne poika sai jäädä asumaan. Silloin oli lokakuu ja oli jo talvi. Lähellä kotia lumi oli aivan koskematon ja häntä pelotti, mutta ajatteli, että kotiin menen vaikka mikä olisi. ”Alueella oli valtava miinavaroitusalue, mutta niitten halki minä porskuttelin”, kertoo Saalasvuori. Sakkalin kylä oli autiona, kun Erkki kävi kotitalossa töissä laittamassa ikkunoihin lasit ja korjaamassa uunit, jotta taloa saattoi alkaa lämmittää. Muu perhe palasi kotiin Sakkaliin vasta kevättalvella.
Jatkosodan päättymisen aikaan 1944 hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta ja säästyi kutsunnoilta. Hän oli Sakkalissa sadonkorjuutöissä ja asui muitten kyläläisten kanssa naapuritalossa, jota kutsuttiin Sakkalinkolhoosiksi. Hän lähti matkaan tyhjentyneestä Sakkalin kylästä rauhanteon jälkeisenä päivänä kuormanaan kotipellon rukiita ja seuranaan perääntyvä armeija.
Rakkaus kypsyi hiljalleen
Erkki kävi usein tansseissa Nakkilan Karhulassa, suojeluskuntatalolla. Siellä hän tapasi tulevan vaimonsa Anna-Liisan, joka tuolloin asui Porissa ja oli linja-autoasemalla lipunmyyjänä. Tyttö kävi tansseissa ja oli Nakkilassa ystävien luona yötä usein. Nuoret tapailivat silloin tällöin seitsemän vuoden ajan. Pari vuottakin meni välillä, etteivät he tavanneet, koska Anna-Liisa oli Ruotsissa töissä. Hän oli Tukholmassa ja Visbyssä sairaalassa töissä apuhoitajana reilut viisi vuotta. Naimisiin mennessään 1954 elokuussa he muuttivat nimensä Saalasvuoreksi. Nimen muuttaminen oli ollut Erkillä jo nuoruuden ajatuksissa. Anna-Liisa muutti miehen perässä takaisin Suomeen.
Erkki työskenteli siirrettävällä sirkkelisahalla 6 vuotta ympäri Satakuntaa ja kauempanakin tarvittaessa. Yhdessä he sitten muuttivat Porin maalaiskuntaan. Erkki oli ollut 1952 Virolahden kalastajakoulussa ja valmistuikin kalatalousneuvojaksi. Vuonna 1955 rakennettiin kalasavustamo, halvan valtionlainan mahdollistamana. Yrityksessä toimi kaksi miestä. Silakkaa ostettiin päivittäin 1500 kg ja siitä tuli 1000 kg savustettua kalaa myyntiin. Kymmenkuntakin naista oli töissä.” Minä en tykkää silakasta”, toteaa Anna-Liisa Saalasvuori. Erkki Saalasvuori toteaa, että olisi siinä ollut hyviäkin mahdollisuuksia, mutta monenlaiset vaikeudet tulivat ja tehtiin virheitä, oli kokemattomuuttakin. Vuonna 1959 oli viimeinen toimintavuosi.
Matka Australiaan
Saalasvuoret suunnittelivat Australiaan muuttoa, mutta epäröivät aluksi, kun se olisi niin kovin kaukana Suomesta ja menivät Tukholmaan ensin. Australian viisumi vuodeksi oli valmiina vuonna 1960 kesällä. Tukholmassa olivat asiat hyvin, molemmilla oli töitä. Tukholmassa sanottiin, ettei kannata lähteä Australiaan, kun siellä on kova työttömyys. Kuitenkin päätettiin, että kadutaan, jos ei nyt lähdetä. Australian valtioltakin sai matka-avustusta. Ehtona oli, että on oltava kaksi vuotta maassa. ”Tuumattiin että ollaan vaikka aidan vitsaksena ne kaksi vuotta, mutta menikin 42 vuotta”, sanoo Saalasvuori.
Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiöltä saatiin varattua paikat SS Canberraan, joka lähti neitsytmakalleen kesäkuussa 1961 Englannista. Suomesta tuli 22-henkinen ryhmä Tukholmaan, jonka matkaan he lähtivät mukaan. Saalasvuori sanoo, että loppuiäkseen jäi mieleen, kun laivayhtiön edustaja Lontoossa Waterloon asemalaiturilla tuli puhumaan hänelle ja hän kauhistui, että tuotako kieltä minun pitäisi oppia puhumaan. ”En ikinä opi!”
Matkalla Intian valtamerellä heille myönnetyt vuoden passit ja viisumit menivät umpeen. Satamassa Southamptonissa Australian viranomaiset ottivat heidät kirjoihinsa. Australiassa poliisi otti Suomen passin, ja sanoi ettei tätä tarvita enää. Vuonna 1966 heistä tuli virallisesti Australian kansalaisia.
Alku aina hankalaa
Melbournessa jäätiin pois laivasta. Aluksi Saalasvuoret olivat siirtolaisten Bonegillan vastaanottoleirillä ja sieltä käsin Erkki sai hankittua työpaikan. Hän oli rakentamisen kanssa tekemisessä koko ajan. Hän teki mm puusepäntöitä. Hän oli kuitenkin kiinnostunut kaivostöistä. Merimieslähetys toimitti Suomi-lehteä, josta Erkki huomasi ilmoituksen, että Mount Isalla sijaitseva kaivosyhtiö oli aloittanut suomenkielellä turvallisuuskoulutuksen kaivostöihin suuntautuville. Se oli ainut kieli, jolla sai koulutusta omalla äidinkielellä. Suomalaissiirtolaisia oli Australiassa parhaimmillaan 12 000 ja Mount Isassa oli suuri suomalaisyhteisö.
Queenslandin osavaltion Mount Isa on kuumassa sisämaassa. Matka työmaalle kesti 8 tuntia potkurikoneella. Kun Erkki Saalasvuori saapui paikkakunnalle, oli joulukuun 13 pv ja 43 astetta lämmintä ja asfaltti poltti jalkapohjia kenkienkin läpi. Paikan päällä selvisikin, ettei ollut mahdollista päästä kolmeen kuukauteen töihin, sillä Mount Isassa olleen 4 kk:n lakon jälkeen ei otettu uusia miehiä töihin, ennen kuin annettiin vanhoille mahdollisuus tulla takaisin. Erkki jäi odottamaan, kun ei voinut muutakaan, kun ei ollut rahaa mennä takaisin Melbourneen. Hän sai jäädä suomalaisen ystävän luokse asumaan. Anna-Liisa oli jäänyt toistaiseksi Melbourneen, jossa asui suomalaisen pariskunnan luona ja hän pääsi jäätelötehtaaseen töihin.
Erkki teki kaikenlaista pikkuhommaa odotellessaan, kunnes pääsi suomalaiselle kurssille. Turvallisuusasioita ja kaivossanastoa piti oppia, sillä laki kieltää työskentelemästä kielitaidottomana maan alla. Saalasvuori sanoo, että on hävennyt, kun ei oppinut kunnolla kieltä, aivan kuten moni muukin suomalainen. Monet karttoivat heidänkin englanninkielisiä tuttaviaan, eivätkä tulleet kylään, jos joutuvat puhumaan englantia. Suomalaiset ja italialaiset olivat sellaisia keskenään viihtyviä.” Me pystyimme kyllä asiamme hoitamaan itse, me emme käyttäneet tulkkia”, sanoo Saalasvuori. He ostivat talonkin itsekseen. Alku Australiassa kielitaidottomana ei kuitenkaan ollut helppoa. Työssä oppi kieltä vähän kerrassaan ja suomalaisia pidettiin hyvinä työntekijöinä.
Mount Isa
Kahden viikon kurssin jälkeen Erkki pääsi tekemään rakennusalan töitä kaivokselle. Kaivoksesta louhittiin lyijymalmia, joka sisälsi sinkkiä ja hopeaa, sekä kuparia, jossa oli jonkin verran kultaa. Saalasvuori teki päivisin ensin töitä Mount Isan kaivoksessa ja yötöinä rakensi omaa taloa. Kaivoksessa hän työskenteli yhteensä 8 ja puoli vuotta. Sitten kaksi vuotta rakensi taloja ja piirsi toisille taloja. Erkki Saalasvuorella oli kokemusta Suomen jälleenrakennusajasta ja oppi oli tullut sitä kautta.
Aluksi hän piirsi ruutupaperille aika ison talon. Mount Isa oli ”puskakaupunki” ja rakennustarkastajan vaatimukset olivat vielä melko vaatimattomat. Hän kävi näyttämässä piirustuksia ja sanottiin että kaikki on ok. Yksi ja toinen sanoi, että piirrä minullekin talo ja Saalasvuori oppi sitä mukaan kun teki. Rakennustarkastuksen vaatimukset kasvoivat vuosien mukana, mutta hän sai rakennustarkastajilta myös apua, jos tarvitsi. 80 taloa hän piirsi ja aina saivat kaikki piirustukset läpi! Saalasvuoren kädenjälki siis näkyi Mount Isassa.
Vaikka vaimo Anna-Liisalla oli hyvät työtodistukset sairaala-alalta, hän ei ollut käynyt kouluja. Hoitohenkilöstölle olisi ollut tarvetta, mutta häntä ei voitu palkata, vaikka työtodistuksia ja tietotaitoa kehuttiinkin. Koulutustakaan hän ei voinut hankkia australialaisen opiskeluikärajan ylityttyä. Hän meni suomalaiseen kahvilaan töihin. Mount Isassa oli suomalainen kahvila ja rouva oli heidän tuttavansa. Kahvila menestyi hyvin, siellä kävi paljon poikamiehiä, jotka asuivat parakkiasunnoissa, olisivat yritykseltä saaneet kyllä ruoankin, mutta miehet halusivat suomalaista ruokaa.
Brisbane
Mount Isan jälkeen he muuttivat Brisbaneen ja asuivat siellä 30 vuotta. Saalasvuoret ostivat talon, jossa oli viidet vuokralaiset ja myöhemmin vanhan talon, jossa oli vielä kuudennet vuokralaiset. Kummankin talon Erkki korjasi täysin. Myöhemmin hän alkoi rakentaa uusia taloja. Hän oli kirvesmiehenä töissä, mutta teki itsenäisenä yrittäjänä taloja. Kuusi vuotta piti talossa asua, ennen kuin saattoi myydä talon. Suurin omakotitalo, jonka hän rakensi, oli kooltaan 230 neliötä. Viimeinenkin rakennettu talo, joka Suomeen lähtiessä myytiin, oli 190 neliötä.
Harrastuksena työ
Suomessa he kävivät viitenä kesänä ja Erkki myös Räisälässä joka kerta. Vaimokin kävi siellä kerran. Suomessa vuonna 1991 oli motto ”Juuret Suomessa”, Porissa asuvan veljen kanssa tuli mieleen, että he halusivat lähteä katsomaan omia juuriaan Räisälässä. He menivät ensin matkatoimiston järjestämällä matkalle ja jatkossa seuraavina vuosina vuokrattiin oma auto ja mentiin omalla porukalla.
30 vuoden työuran jälkeen Saalasvuoret saivat Australiasta eläkkeen. Vuosina 1991-2003 he olivat eläkkeellä Australiassa. Erkki ei ollut harrastanut muuta kuin töitä. Hän rupesi eläkkeellä harrastamaan golfia ja biljardia, oli biljardipöytäkin kotona. Yritti kalastella ja osti alumiiniveneenkin. Venettä pidettiin autotallissa, rantaan ei voinut jättää venettä, koska vuorovesi saattoi olla kolmekin metriä korkea. Mikään ei oikein innostanut. Kun kuunteli suomalaisten juttuja tuli kaipuu, Suomi- ikävä. ”Siirtolainen saa lähtiessään seurakseen ikuisen koti-ikävän”, sanovat Saalasvuoret. Suomessa oli vanhempien hauta ja veljet ja siskot - ja hän halusi kalastaa Suomessa.
Kesäasunto Nakkilassa
Sukulaisten kautta he saivat yhteyden vanhaan naapuriinsa silloiseen kyläseppään, sittemmin teollisuusneuvos Arvi Kiviojaan. Kesällä 2002 Saalasvuoret pääsivät hänen piharakennukseensa asumaan, se toimi heidän lomaasuntonaan. Suunnittelivat siinä asuessaan, että jäädään Nakkilaan. Australiaan palattuaan he hakivat internetin kautta asuntoja Nakkilasta ja lähipiiristä. Sovittiin, että kun palataan Suomeen, niin voidaan asettua Kiviojalle asumaan. Talosta oli auto, polkupyörät ja polttopuut. Huhtikuussa 2003 tultiin Suomeen. Silloin haettiin osakehuoneistoa, mutta kokivat ne niin pieniksi kopperoiksi, kun olivat tottuneet Australiassa asumaan väljästi. Heinäkuussa 2003 löytyi sitten nykyinen Nakkilan talo.
Lopuksi Erkki Saalasvuori totesi, Australian ajan olleen hyvä ja tarinoita riittäisi vaikka kuinka paljon heidän elämästään vaikkapa Räisäläiseenkin. Haastattelussa myös mukana ollut vaimo Anna-Liisa totesikin, että saisin olla heillä viikon, kun jokaiseen asiaan liittyy tarina.
Haastattelija ja kirjoittaja:
Aino Puukka