Oma pitäjäseura jo 60 vuotta pääkaupunkiseudulla

Mikko Rainio ja Sami Suviranta, kuvat Mauri Elolahti.

Pääkaupungin Räisäläiset ry täytti tänä syksynä 60 vuotta. Karjalataloon Helsingin Käpylässä oli 12.10.2013 kokoontunut yli 70 juhlavierasta. Laulettuamme yhdessä Karjalan kunnailla toivotti puheenjohtajamme Sami Suviranta kaikki tervetulleeksi. Juontajana toimi taitavasti Helena Pekarila. Pastori Niko Huttunen (Jorma Helasvuon tyttärenpoika) piti alkuhartauden ja siunasi sitten seisovaan pöytään salin perälle katetun juhlapöydän antimet.

Erinomaisuudestaan yleistä kiitosta saaneen aterian aikana soitti lukiolainen Pyry Laine flyygelillä taustamusiikkia. Pyry on Räisälän kappalaisen Robert Rainion pojanpojan tyttärenpoika ja on musisoinut tilaisuuksissamme ihan pikkupojasta alkaen. Hiukan myöhemmin hän esitti myös saksofonilla kappaleen Nuoruusmuistoja.

Huippuesiintyjäksi olimme saaneet juhlaan Raita Karpon, räisäläistä sukua hänkin. Hän esitti karjalaisia lauluja Heli Ahvenainen-Saariston säestämänä.

Varapuheenjohtajamme Anu Puusniekan vetämä järjestelytoimikunta oli koonnut monipuolisen ja viihdyttävän ohjelman. Kahvin ja jälkiruuan nautittuamme kuulimme Merja ja Pauli Puukan sekä Helena Puukan muodostaman trion kaunista musiikkia. Puukkien juuret johtavat Humalaistenkylään.

Juhlapuhujaksi oli saatu Räisäläisten säätiön hallituksen puheenjohtaja Antti Kuisma. Hän esitti tarkoin pohditun katsauksen Karjala-kysymykseen ja karjalaisseurojen näkymiin.

Puukat tarjosivat sitten vielä hetken hienoa musisointiaan, minkä jälkeen seurasi Karjalan Liiton varapuheenjohtaja Eevaliisa Kurjen tuoma liiton tervehdys. Karjalan liitto palkitsi ansiomerkeillä eräitä aktiivisia jäseniämme: Anja Lehtisen, Toivo Paavilaisen, Sami Suvirannan, Anu Puusniekan ja Mikko Rainion. Hallituksemme kutsui Pääkaupungin Räisäläisten kunniajäseneksi Lilja Sailakarin ja kunniapuheenjohtajaksi Kalevi Paavilaisen.

Lopuksi koko juhlaväki kajautti seisomaan nousten ja komeasti Karjalaisten laulun.

Mikko Rainio: Räisälä tutuksi seuramme kautta

En ole itse Räisälässä asunut ja olen siellä vain muutamia kertoja käynyt. Jatkosodan ajalta minulla on muistikuvia matkastamme Helsingistä Räisälään. Postitalon katolla oli ilmatorjuntaa varten sotilaita, joiden aseistuksena oli luultavasti konekivääri. Junassakin oli sitten yksi vaunu, johon oli sijoitettu vinosti ylöspäin suunnattu tykki.

Mikko Rainio.

Räisälässä pyydystimme sisaremme kanssa simpukoita etsiäksemme helmiä. Lähtö takaisin tuli kuitenkin liian nopeasti, mutta ”helmet” tulivat myöhemmin perässämme Lydiamummon lähetyksenä; hän kertoi joulukirjeessään avanneensa simpukat.

Isäni, joka kuoli 1987, oli Räisälän kappalaisen Robert Rainion poika. Hän kertoi mielellään Räisälästä, luullakseni vain enemmän ikänsä karttuessa. Jorma ja Milka Helasvuo olivat kummejani ja runsaasta serkkujoukostani aika monet ovat myös Räisälässä asuneet.

Voinee näin ollen uskoa, että olen elämäni aikana saanut melkoisen rautaisannoksen Räisälä- tietoutta. Joskus on melkein tuntunut siltä kuin olisin monet värikkäät jo kauan sitten kuolleet räisäläiset itse tavannut ja heidän lauseitaan o min korvin kuullut.

No en minä nuorempana kuitenkaan kovin innokas ”räisäläinen” ollut. Olen asunut ääkaupunkiseudulla 50-luvun lopulta lähtien, mutta pitkään osallistuin vain satunnaisesti Pääkaupungin Räisäläisten toimintaan. Seuran joulujuhliin tulin ehkä etupäässä siksi, että isä sitä joka kerran erikoisesti toivoi.

Sinne tulivat usein myös kaksi siskoani ja veljeni ja serkkujakin oli siellä kiva tavata, Jormasedän puhekin oli aina kuulemisen arvoinen. Vähitellen alkoivat käydä tutuiksi myös aikaisemmin vieraat räisäläiset. He olivat aika kotoisen tuntuista joukkoa. Maunulan kirkon (myöhemmin Käpylän kirkon) seurakuntasali täyttyi jumalanpalveluksen jälkeen väen paljoudesta.

Ravintolatoimikunta oli kaikkien suosikki, koska se tarjoili puuroa, kahvia ja leivonnaisia. Minun aikaisiani seuran puheenjohtajia olivat Heino Paavilainen ja Kalevi Paavilainen. Seuran kannalta mukava asia oli se että Kalevin luovuttua pitkän työrupeamansa jälkeen tehtävästä saatiin jatkajaksi uuden sukupolven edustaja Sami Suviranta.

Vanha Olavi Vilppula säesti lauluja pianolla ja kun hänen voimansa alkoivat ehtyä siirtyi tehtävä Toivo Paavilaiselle. Pianonsoittoa esittivät joskus myös serkkujeni lapset Ohto Rainio ja Riitta Rainio sekä viime vuosina tyttärenpoikani Pyry Laine, joka jokunen vuosi sitten toi juhlaamme tiernapojatkin. Marilan pariskunta, Aira ja Unto, on monien vuosien ajan ilahduttanut lauluillaan.

Kaikkien odottama oli aina myös teologi Jussi Viipurin joulupuhe ja hän myös jaksoi aina kirjoittaa Räisäläiseen selostuksen juhlamme kulusta. Myöhemmin saarnoja ja hartauspuheita ovat pitäneet varsinkin veljeni Pekka Rainio sekä Niko Huttunen. Erikoisen ansiokkaita esiintyjiä ovat olleet mm. Eila Laamanen runoineen ja Irja Kavenius muisteluineen.

Mielenkiintoisia ovat olleet myös esim. Erkki Sinkon ja Tapio Puusniekan esitykset, vain muutamia mainitakseni. Useita serkkujanikin on ollut mukana seuran tehtävissä, mm. Heikki Rainio, Heikki Helasvuo, Liisa Huttunen ja nykyinen tilikirjan pitäjämme Kaarlo Rainio, samoin sisareni Helinä Suviranta.

1953 allekirjoittivat Kalevin isä Väinö Paavilainen, Jenny Vainio ja Eino Moitus. Viimeksi mainittuun liittyy veljeni Pekan suhteen hupaisa sattumus 70-luvulta. Pekalle ennestään tuntematon Moitus oli vierailulla isäni luona kun Pekkakin saapui paikalle. Kätellessään Moitus sanoi räisäläisille tutun, mutta muille erikoisen sukunimensä, jota Pekka luuli hiukan pidennetyksi moi-sanaksi ja vastasi Mikko Rainio: Räisälä tutuksi seuramme kautta siihen: ”moitus moitus!”.

Yrjöisämme oli hyvä ystävä myös seuran alkuvuosikymmenten puheenjohtajan Väinö Paavilaisen kanssa matkustaen usein hänen kesämökilleen kalaan.

Monia vanhoja tuttuja on vuosien kuluessa poistunut keskuudestamme, mutta olen kokoontumisissa voinut seurata myös pitkään mukana olevia jäseniämme. Erittäin sitkeä tilaisuuksissa kävijä on ollut teräsvaari Pentti Bergh, jonka 92-vuotispäiville minulla oli viime kesänä ilo osallistua.

En minä edellä kerrotusta huolimatta ole kovin varhain edes seuraan liittynyt, ehkä ajattelin itseni kuitenkin vähän ulkopuoliseksi kun en ole Räisälässä asunut. Sitten eräänä vuonna Karjalatalossa olleella aterialla joku koputti selkääni: se oli puheenjohtaja Heino Paavilainen, joka sanoi: ”Mikko, minä olen ajatellut, että sinä voisit liittyä seuran jäseneksi”. No eihän siinä muu auttanut kun ehdottaja oli näin arvovaltainen taho.

Vähitellen isäni kuoleman jälkeen minulle alkoi löytyä tehtäviäkin: pöytäkirjojen ja tilien tarkastusta sekä ohjelmatoimikuntaa. Kirjoitin runoja ja kirjoituksia Räisäläiseen sekä myös seuran tilaisuuksiin, kuten kaksi juhlarunoa vuosijuhliimme sekä seuratoverini Alpo Suutarin upeasta Juhannusruusu-runosta riimitetyn version, jonka Eino Hurme sävelsi lauluksi (se on eräässä juhlassamme esitettykin). Jussi Viipurin yllättävän kuoleman jälkeen aloin tehdä juttuja myös joulujuhlastamme.

Sitten huomasin että biologian ja maantieteen opinnoistani sekä historian ja valokuvauksen harrastuksistani voisi olla hyötyä seuran retkillä: Niitä onkin vuosien kuluessa tehty vaikka mihin: Lappeenrantaan ja Simolaan, Mäntsälän Saaren kartanoon ja Kirvu-museoon, Karin piirrosmuseoon Visavuoressa, Sotamuseoon, Harakan saarelle, Suomenlinnaan, Kellokosken ruukille, Mannerheim-museoon, Gallen-Kallelan museoon, Ateneumiin, Porkkalaan, Korsoon, Sipoon vanhalle kirkolle sekä Sipoonkorven luontoon, Hietaniemen hautausmaalle, Jollaksen Karjalaiseen kesäkotiin (jonka puuhanainen Anja Lehtinen ja emäntä Arja Saarinen ovat seuramme jäseniä) jne.

Kaiken kaikkiaan seuran toimintaan osallistuminen on antanut minulle paljon. Olen oppinut ymmärtämään, että vaikka en ole Räisälässä asunut on minulla kuitenkin siellä vahvat ja syvät juuret, joista nousevat runko ja oksat ovat paljolti Pääkaupungin Räisäläisten ansiota.

Olen saanut astua sisälle muistojen avaraan taloon, jota kaikki yhdessä edelleen rakennamme ja toivomme että siihen tulisi tutustumaan myös niitä, jotka jäävät tänne, kun me yksi toisensa jälkeen täältä poistumme. Koko isänmaamme historia tulee meille elävämmäksi, kun katsomme sitä vanhempiemme, isovanhempiemme ja heidän kanssakulkijoidensa kohtaloiden kautta.

Karjalan kansan historian ja kulttuurin tuntemus ja säilyt täminen on upea asia.

Eräs ystäväni, Maire Uotila, on lahjoittanut minulle kirjan kotisaarestaan Johanneksen Revonsaaresta, jonka hän 14-vuotiaana jätti viimeisten joukossa kesällä 1944. Kirjan alkuun hän on kirjoittanut runonsa, jonka alkusanat kuvaavat karjalaista elämänuskoa:

”Harakka miun onnelintu, mustavalkia niiko elämä.”

Sanat saavat syvyyttä, kun tietää, että Maireen osui sirpaleita evakkomatkan pommituksessa ja isä kuoli hänen viereensä.

Takaisin joulukuun 2013 lehteen