HAAVEMAA, OSA 2

Kaikki on vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun

Ajatukset tuntuvat jo kaikesta näkemästä ja kokemasta pyörivän tyhjää. Ilma on muuttunut aurinkoiseksi ja sade on muistona lätäköissä. Sitten avautuu jälleen uusi asema ja valtava halu päästä pian tutustumaan tuohon kaikkeen, mikä on näkösällä kosketeltavissa. Olemme Lankisen talolla. Koetan yhdistää kuka on kukin sukupuussa ja kenen koti tämä on ollut. Alan ymmärtää, että meitä odotetaan mummuni lapsuudenkotiin. Tällä reissulla on kuin onkin mahdollisuus kokea jälleen uusi tunnetila.

On vanhaa rakennusta, uutta osaa, vanhaa lautaa, tornia, kivetystä, rukoushuonetta, isoa rakennusta ja mökkiä uuden katon suojassa. Rakennusmiehiä ja kosken kohinaa. Täällä se mylly on pauhannut ja myllynkivikin on vielä rantavesissä. Mikko-setä lähtee tarkistamaan asian.

Talo on saanut ihanat pietarilaiset omistajat, jotka avosydämin ottavat meidät kaikki vastaan kesäasunnolleen. Aluksi jumituimme verannalle ja käymme sukuselvityksen läpi: läsnä ovat Pietarin ja Katrin 8:sta lapsesta 6 (Alpo, Anni-Kaisa, Matti, Mikko, Eeva ja Pekka). Reissusta pois jäivät Hannu ja Jorma. Lapsenlapsia edustaa Susanna, Seila ja Heidi.

Lisäksi sukuseurueeseemme kuuluu puolisot Riitta ja Kaija-Leena. Kysymykset ja vastaukset vaihtuvat suomesta venäjäksi ja päinvastoin tulkkiemme avulla. Oven raosta kurkistaa pieni tummahiuksinen tyttö, Alisa.

Meidät kutsutaan sisään taloon. Ensin alkuperäiseen huoneeseen, tupaan. Valkoinen muuri hallitsee huonetta ja imaisee kummitätini Anni-Kaisan luokseen. Hän sivelee lieden pintaa (konkreettinen kosketus menneisyyteen). Tiedän, että tuossa muurissa ja hellassa on ollut kodin sydän mummulleni, hänen sisaruksilleen ja vanhemmilleen. Yksi kylmä kiven kosketus piirtyy syvälle sydäntä lämmittämään. Nykyinen emäntä Valentina kertoo, että on hyvä, todella hyvä muuri. Olen onnellinen, että se on saanut jäädä tukevasti paikoilleen.

Menneisyyden pölyt on karistettu harteilta

Hetken päästä olemme jo uudessa yläkerrassa (laajennetussa osassa). Kapeiden portaiden nousemisen jälkeen astumme toiseen maailmaan. Yleisilme on modernia, valkoista, puhdasta, nykypäivää ja avonaisessa tilassa tuoksuu hyvä rakennuspöly. Ihastelemme yläkerrasta avautuvaa näköalaa myllylle päin. Suljemme ikkunan ja palaamme ulos.

Pihalle on noussut iso ateljee, jonne saamme käydä sisään vaikka kaikki on vielä kesken. Seinillä on taidetta. Pietarin kaupungin vanhoja asemakaavapiirustuksia on ripustettu korkeaan tilaan ja pienoismallit joistakin rakennuksista kyyhöttävät lasikupujen alla. Kiinnitän huomion muutamaan vanhaan silitysrautaan. En huomaa kysyä, ovatko täältä löytyneet vai muualta kulkeutuneet. Alisa-tyttönen juoksentelee aina vain korkeammalle tasanteelle, muttei sano mitään. Itseäni huimaa, kun astelen parvekkeelta toiselle ja katson alas seuralaisiini. Pihapiiristä löytyy myös arkkitehti-isännän suunnittelema ja rakentama rukoushuone, tsasouna (Pyhän Jumalan Äidin Kihjun ikonille tms.). Sisältä se on vielä maalauksien osalta kesken. Kaikki rakennukset kohoavat korkeuksiin ja emäntä huokaakin nähdessään kuvia Suomussalmelta, että hän haluaisi asua matalassa kodissa. Mies vain rakentaa korkeita.

Alpo on kerännyt valokuvia jätettäväksi tänne. Valentina kertoo, että ne tullaan laittamaan esille museoon, joka myös on suunnitteilla tontille. Muistan hänen vielä maininneen joistakin majoitustiloista- Hän muisti Lankisen Kirstin, kun kuvia selattiin.

Palaamme linja-autolle, jossa loput seurueestamme odottavat ymmärtäen tunteen: kun kotonurkilla ollaan” ei sieltä heti pois haluaisi lähteä. Seuraavana päivänä on heidän vuoro sukeltaa metsän uumeniin, löytää pystyssä oleva talo tai nähdä edes palanen kivijalkaa. Alan ymmärtää dokumentteja, joissa pienellä tai suurella seurueella etsitään kotitalosta pientäkin merkkiä maastossa.

Tänne haluan palata

Hienoja kokemuksia reissulta toki jäi muitakin: Pieni pistäytyminen valokuaaja Fabian Laukkasen kotimökin pihalla aktivoi tutustumaan tähän paljon Karjalaa ikuistaneeseen henkilöön. Hänen hautakivensä kävin heti kotiin palattuani etsimässä ja kuvaamssa. Se muuten löytyi Säkylän Uudelta hautausmaalta kuten matkanjohtajamme Aimo Kalenius neuvoi. Kiviniemen silta tuli tutuksi sekä Tiurin linnoitus ja Ihantalan taisteluiden muistomerkki. Poikkesimme myös Käkisalmessa ja Viipurissa. Räisälän keskustakin piirtyi pääkohteineen ”kovalevylle”. Paljon näimme ja kuulimme, mutta paljon jäi kuulemata ja näkemättäkin, muttei Sunin Matin suora: Kirkosta hevoskärryillä palatessa kisailtiin ajurien kesken. Ohittaminen oli haaste, mutta pieni mutkaton kohta mahdollisti sen yrittämisen. Kuitenkin kerran ohitti Matti muut. Suora taisi vaihtaa nimeä meidän vierailumme aikana.

Majapaikkamme sijaisivat Pyhäjärven rannalla. Yösijat olivat siistejä ja ruoka maukasta. Tarjoilu pelasi ja kahvi oli kuumaa. Myös Pirkko piti voileivät ojennuksessa ja pannun kuumana koko matkan ajan. Kotiinpaluun jälkeen alkoi valtava tiedonhalu ja reissulla avoimiksi jääneiden kysymysten ratkominen. Mm. se, missä Käkisalmessa oli sijainnut synnytyssairaala. Päivitetty sukuselvitys piti hoitaa, samoin kuin kirjallisuuden etsiminen. Räisälä-juhlatkin oli koettava ja sinne lähdettiin Susanna-serkun kanssa. Samalla kummityttöni Milla sekä tyttäreni Ronja (s. 2011 Enontekiö Hetta) saivat pienen kosketuksen räisäläisyyteen olemalla mukana juhlissa.

Haave käydä isäni syntymäkodin portailla toteutui juuri niin täydellisesti kuin se oli mahdollista.

Valmis maalaus Unnunkoskelta Lankisen myllyn suuntaan löytyi sekin, kun facebookin kautta liityin sivustolle Siirtokarjalaisten jälkipolvet. Samoin tutustuin ”uuteen” sukulaiseen Satuun, joka lähetti kuvan heidän perheen hallussa olevasta Katri Pusan maalauksesta.

Takaisin joulukuun 2013 lehteen