Väinö Nokelainen - tienrakentaja
- Isäni Eino on syntynyt samassa talossa kuin minäkin. Äitini nimi oli Lahja, hän syntyi Suiniemessä. Sisaria oli kaikkiaan 10, joista elää vielä 4 veljeä ja sisko. Synnytykset tapahtuivat kotona kätilön avustuksella. Meidän perheemme omisti 4 erillistä tilaa: Rouhiaismäen (entinen ratsutila), Konnalahden, Vehkalahden ja Ämmä-Pekkolan tilat, maata oli yhteensä 140 ha. Maamme sijaitsivat kirkasvetisen Helisevä järven rannassa, rantaviivaa oli pari kilometriä. Omistuksessamme oli Lammassaari, pituutta sillä oli 200 m ja leveyttä noin 100 m. Salmen leveys oli 50 metriä ja kun vesi oli alhaalla, saareen pääsi kahlaamalla. Helisevän leveys saaren kohdassa on reilu 500 m. Lammassaaren kohdalla vastarannalla oli korkeita kallioita.
- Helisevän rannalla on myös muistomerkki Pähkinäsaaren rauhasta vuodelta 1323. Se sijaitsee Räisälän, Kirvun ja Vuoksenrannan rajan yhtymäkohdassa. Kalastuksessa käytimme pyyntivälineinä rysiä ja katiskoita. Katiskoissa oli joskus keväisin niin paljon kalaa, että kerran tätini Laina ei jaksanut nostaa sitä veneeseen. Kesäisin olimme tietysti ongella ja isoja ahvenia ja särkiä tuli runsaasti.
Ensimmäinen evakkoonlähtö
- Talvisotaa pakoon lähdimme ensiksi hevoskyydillä 3 km:n päähän Matti Inkisen talolle, siitä kuorma-autolla Sairalan asemalle, sieltä härkävaunussa Antreaan, ja henkilöjunalla Viipuriin. Matka jatkui Kouvolaan, sitten Pieksämäelle, jonka jälkeen Pönttövuoren tunnelin kautta Jyväskylään. Tämän jälkeen menimme Seinäjoelle, josta Ilmajoelle Pojanluoman kylään, Pitkämäen taloon. Nimi liittynee keihäänheittäjään. Lehmät oli viety aikaisemmin, samoin isä oli viemässä muuta omaisuutta toisella härkävaunulla eri reittejä pitkin.
- Talven -40 vietimme Pitkämäellä. Keväällä lähdimme Jalasjärven Teuvalle, sieltä Kauhajoen Myrkky aseman kautta Karijoen Ohriluoman kylään, jossa olimme kevääseen. Harjavaltaan tulimme -41 keväällä. Tästä lähdimme -42 keväällä takaisin Räisälään. Tampereella junailija huusi - Siviilit kaikki pois junasta! Minä syöksyin sotilaiden sekaan ja naiset perässä ja juna lähti. Tulimme Imatralle ja juna lähti takaisinpäin. Me pelästyimme, mutta sitten juna kääntyi vasemmalle ja suunta oli kuitenkin oikea. Vihdoin, eri vaiheiden jälkeen tulimme kotiimme. Kaikki rakennuksemme olivat onneksi säilyneet.
Sotilaskiväärillä ampuminen
Väinölle muistuu mieleen erikoinen tapahtuma vuodelta -43. Heillä oli sotilakivääri piilotettuna navetan vinttiin. Siinä oli panos piipussa, sekä lukko niin "jumissa", että he veljekset eivät saaneet panosta pois.
- Minä sanoin: - ammutaan... ja ammuttiin kanssa asuinrakennuksen sisällä katoon niin, että pärekaton päreet heilahtivat. Ja sitten kivääri piiloon.
- Minä olin pienempien lasten vahtina ja näin kun isäukko tuli juosten pihaan. Hän kysyi: - Kuka ampui? No minä jouduin tunnustamaan pahan tekoni ja isä antoi remmistä. Koiramme, joka oli rodultaan Karjalan paimenkoira, oli ulkona, ulko- ovi oli auki jolloin se syöksyi isän housuihin kiinni ja veti ne alas. Se oli opetettu puolustamaan vähempiosaisia. Myöhemmin sain ampua isän valvonnassa kiväärillä. Se, miten kivääri oli meille joutunut jäi arvoitukseksi, isä kun ei ole kertomassa siitä.
Koiran vaisto
- Toinen evakkoonlähtö tapahtui 20.6.44. Menimme linja-autolla Myllypellon asemalle. Veturi oli pois kiskoilta ja jouduimme odottamaan. Kun pääsimme asemalle, niin koiramme oli tullut juoksemalla 35 km:n matkan perässämme. Se on ihmeellinen vaisto, mikä toi koiran meidän perässä Myllypellolle. Koiratkin olivat Karjalassa viisaampia kuin muualla. Minä jouduin sanomaan käskevällä äänellä koiralle: - Mene kotiin siitä! Koira vaistosi äänensävyn ja sille tuli kyyneleet silmiin ja se otti muutaman askeleen takaperin. Koska juna ei päässyt lähtemään, me odotettiin lepäilemällä nurmikolla. Koiramme tuli vielä nuuhkaisemaan minua kädestä parin tunnin kuluttua. Mikä oli sen tuska, kun se näki, että sitä ei oteta mukaan? Vain koira tiesi sen.
Traaginen pommitus
- Kun Elisenvaaran suurpommitus oli alkanut, me olimme Hiitolan ja Elisenvaaran puolessa välissä eli Elisenvaaran asemalta noin 10 km:n päässä. Tulimme siis seuraavalla junalla. Meidät komennettiin kolme kertaa metsään suojautumaan. Elisenvaaran pommituksen äänet kuuluivat selvästi.
Väinö Nokelainen Harjavallan kotinsa rapuilla.
Jalasjärven kautta Harjavaltaan
- Juhannusaattona tulimme sitten Jalasjärvelle ja sieltä lähdimme -45 keväällä Harjavaltaan. Asuimme 6 vuotta tuossa vieressä olleessa vanhassa talossa. Rupesimme ajamaan metsästä tukkeja rakentamista varten vuonna -49. Ajomatka oli pari kilometriä. Minä ajoin yksin kahdella hevosella, Tähti ja Kuoma oli hevosten nimet. Kuormasin molemmat reet ja lähdin ajamaan Kuoman kanssa ja Tähti tuli ilman ohjastajaa perässä. Koskaan se ei kaatanut tukkikuormaa. Kun Kuoma tuli juomaan saavista vettä, se aukaisi raanan ja pisti kiinni raanan hampaillaan, että vesi ei roiskunut sen kuonoon. Kerran ratsastin Tähdellä metsätietä pitkin. Olin laskenut ylävartaloni sen lautasten (lantion) päälle. Hevonen pelästyi tuulen kuljettamaa paperinpalaa, hyppäsi pystyyn ja minä putosin maahan.
- Tukkien sahauksen teki pihassamme sirkkelillä Viki Vaitio, Makkolassa syntynyt naapurimme. Kahdelle kirves miehelle annettiin urakka tehdä talo valmiiksi vesikattoon asti. Minä toimin lautapoikana. Kun kirvesmiehet lähtivät illalla kotiin, minä aloitin peltotyöt. Tämä talo valmistui 1951.
- Meillä oli viljelysmaata 8 ha ja metsää 6 ha. Isän veli kuoli 1950, eikä hänellä ollut perillisiä, joten isä peri hänet. Lisämaata saimme 12 ha. Sitten isä osti vuonna -49 Javanaisen Veikolta Nakkilasta maatilan, 14 ha viljeltyä ja 7 ha metsää, joten maata oli yhteensä noin 45 ha. Kaikki vanhemmat räisäläiset tietävät Veikon nimen liittyvän myös keihäänheittoon ja veteraani urheiluun. Veljeni Terho osti vielä 25 ha Viljo Paavilaiselta.
Murskaava mies
- Vuonna -58 aloitin kiven murskauksen TVH:lle, työmaana koko Suomi. TVH otti minun tekemän murskan tarjousten perusteella. Ensimmäinen työmaa oli Espoon Tapiola, jossa näimme mm. kultamitalijuoksijan Alain Mimounin harjoittelevan useita kertoja. Tapiolasta muodostui puutarhakaupunginosa, jota matkanjärjestäjät toivat ihmettelemään vuosikymmenten varrella kymmeniätuhansia turisteja.
- Murskattava kivi oli 20-35 mm:n läpimittaista, joskus jopa 100 mm. Seulat oli päällekkäin erisuuruisilla rei'ityksillä. Niiden koko oli: 6 m:ä + 1,2 m:ä. Laboratorio ilmoitti mitä kokoa mitäkin mursketta laitetaan millekin tielle. Valmis seos meni siiloon, josta kuorma-autot haki sen teille. Kahdeksan tunnin päivässä murskattiin soramursketta 300-400 kuutiota. TVH vuokrasi kuorma-autoja murskeen ajoon.
Alkuaikoina Väinöllä oli enimmillään kymmenenkin miestä töissä. Osa heistä oli majoittuneena pyörien varassa kulkevassa parakissa, jolla oli pituutta 6 m ja leveyttä reilu 2 m. Vetolaitteena käytettiin kuorma-autoa. Parakissa ei ollut mukavuuksia, ainoastaan kahvia he voivat keittää siinä. Joku työmies otettiin paikkakuntalaisista, kun muutettiin paikkakuntaa
Kerran, kun oli 40 astetta pakkasta, he eivät voineet aloittaa töitä, koska koneiden laakerit olisivat kuumenneet ja menneet rikki. He lähtivät Rovaniemelle ruokailemaan, matka oli 350 km:ä yhteen suuntaan.
- Oulussa olin pisimpään, noin 8 kuukautta yhdessä jaksossa. Pohjanmaalla teimme töitä 15 vuotta, itäisin paikka oli Parikkala ja pohjoisin Salla. Vain juhlapyhien aikoihin kävimme kotona.
Väinö ei avioitunut koskaan. Hänellä oli mm. pitkä suhde Kirsi Kivi nimisen naisen kanssa. Suhde päättyi, kun seuralainen siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Väinön veli Jouko (syntynyt 1951) asuu Väinön kanssa "poikamiestaloudessa." Hän on ollut maanviljelyksen lisäksi rikkihappotehtaalla ja Nakkilan Suomisella töissä. Seuralaiseni Birgitta on sanonut, että hän ei ole nähnyt siistinpää kotia, missä asuu 2 miestä.
Tätä kirjoitettaessa Väinö lähti Pietariin, kyseessä oli 56:s matka. Sieltäkin tuntuu olevan kirjoitettavaa.
Hannu Ehoniemi