Tilanteen vakavuutta ei silloin täysin tajunnut
Kalle Vaetoja Kalle Vaetoja asuu nykyisin Eurassa

Kalle Vaetoja oli noin 7-vuotias toisen evakkomatkan tehdessään. Elisenvaaran pommituksessa mukana ollut Kalle muistelee, että tilanteen vakavuutta ei silloin täysin ymmärtänyt. Sen ikäiselle pojalle junamatkat vaikeuksineen ja uhkineen oli kuitenkin enemmän seikkailua kuin vaaran kohtaamista.
Kalle Vaetoja kertoo syntyneensä Räisälässä Ivaskan kylässä vuonna 1937. Samassa kylässä syntyivät myös Eira ja Matti. Perheen äidin, Hannan (o.s. Pelkonen) vanhemmat Kustaa ja Anni asuivat Karsilta-nimisessä paikassa. Heiltä ostetulle tontille rakennettiin jatkosodan aikana uutta taloa.
Vielä keskeneräisessä talossa perhe ehti asua vain kolmen viikkoa, kun lähtö tuli. Matti syntyi kesällä 1944 uudessa kodissa, ja oli neljän päivän ikäinen evakkomatkan alkaessa.
Jatkosodan aikana paimenessa ollessaan Kalle muistaa miten löytyi esimerkiksi ammuksia, joita laitettiin sinkkiämpäriin ja nuotiolle niin että luodit lentelivät ämpärin läpi.
- Taas tuli remmistä, toteaa Kalle.
Heillä oli venäläisten vankileiriltä Mikko niminen vanki töissä.
- Isä haki hänet ja vei pois, ja aina piti olla kivääri mukana. Mikko söi samassa ruokapöydässä. Kerran isä kysyi minulta että eikö ruoka maita. Totesin ettei maita kun ryssä syö kaikki. Silloin mentiin kamariin, mutta pahinta oli se kun joutui pyytämään anteeksi Mikolta, kuvailee Kalle tapahtumia.

Perhe selvisi elossa

Evakkomatka alkoi linja-autokuljetuksella Myllypellon asemalle. Siellä Hanna-äiti kolmen lapsensa ja mummon kanssa pääsivät matkustajavaunuun.

Vastasyntynyt Matti oli pärekorissa vaunun lattialla. Kalle Vaetojaa ihmetyttää oman niin kuin monen muunkin äidin selviytyminen lasten ja tavaroiden raahaamisesta niissä olosuhteissa.
- Muistan meidän istuneen matkustajavaunun penkeillä kun tulimme Elisenvaaran asemalle. Totesin siellä olleen paljon junia. Äkkiä kuului vain hurahtava ääni, ja naiset sanoivat koneita menneen yli. Sitten alkoi rytistä. Äiti löi meidän kanssamme pitkäkseen lattialle, ja nelipäiväinen Matti vain nukkui pärekorissaan. Hän nukkui koko ajan, vaikka silmäkuopat olivat täynnä lasinsirua ja tomua, ja äiti puhalteli niitä puhtaaksi. Olimme vaunussa koko pommituksen ajan. Matti heräsi vasta kun hän putosi korista lähdettyämme vaunusta juoksemaan, muistelee Kalle Vaetoja.
Kalle muistelee, miten pommituksen päätyttyä kaikki menivät juosten kuka minnekin. Heidän mukaansa ottamat tavarat olivat härkävaunussa, mikä paloi kokonaan ja kaikki tavarat uhoutuivat. Samoin menivät muittenkin siinä vaunussa olleet tavarat.
- Meidän matkustajavaunusta ei jäänyt yhtään ikkunaa ehjäksi. Miehet peittivät niitä vanereilla ja samalla vaunulla jatkettiin matkaa. Minulla on sellainen kuva, että meidän vaunussa pysymisemme saattoi olla pelastus. Lentokoneistahan ammuttiin pakenevia ihmisiä, pohtii Kalle perheen säilymistä elossa.

Isä kylmettyi vakavasti

- Minun ikäisilleni pojille evakkomatka oli jonkinlaista seikkailua. Oli jännittävää matkustaa junassa, eikä tilanteen vakavuutta ei täysin tajunnut.
Kalle muistelee miten sodassa ollut isä tuli muuttolomalle, mutta myöhästyi ja tapasi perheen vasta pommituksen jälkeen asemalla.
- Isä kertoi, että oli järkyttävää katsella kun omaiset tunnistivat sormuksista perheenjäseniään, kuvailee Kalle Vaetoja.
- Isä lähti terveenä siviiliin, vaikka oli kylmettänyt munuaisensa. Hän totesi äidille, ettei viitsinyt valittaa, kun miehiä meni oikealta ja vasemmalta. Tilanne oli kuitenkin oletettua vakavampi, ja isä kuoli muutaman vuoden kuluttua sotavammoihinsa.
Perhe muutti Jalasjärveltä Euraan Kauttualle, mistä perheen äiti osti puolivalmiin rintamamiestalon Asevelikylästä.

Takaisin maaliskuun 2009 lehteen