Tässä meitä Lastenkodin lapsia rehevän tuomipuun alla kuvattuna 1932. Minä olen kuvassa 6 v. ja veljeni 10 v. Olimme toivottamassa uuden kunnalliskodin asukkaita tervetulleeksi uuteen kotiin joka valmistui 1932. Meidän monien lasten äidit tahi tädit olivat kunnalliskodin asukkaita. Hevoskärryillä heitä sinne kuljetettiin. Meidän äiti Iida Kiuru ja täti Hilda Kiuru olivat kunnalliskodin asukkaita. Kuvassa ovat myös veljekset Veikko ja Arvo Forsman sekä Onni Junna, joiden äidit olivat kunnalliskodin asukkaita.
Räisälän Lastenkodin lapset maailmalle
Mitä veljestäni ja minusta tuli "isoina"
Kuvat Miljan albumista
Olin 13-vuotias ja kansakoulun viimeisellä luokalla kun talvisota alkoi. Meillä lastenkodissa oli ollut jo viikkoja laatikoita pakattuna evakuointia varten. Sitten joulukuun 3. pv iltana kirkkaan tähtitaivaan loisteessa meidät lastenkotilaiset vietiin kuorma-auton lavalla pimennetylle Sairalan asemalle.
En ollut koskaan ennen nähnyt junaa, joten se oli vähän jännittävää. Meillä lastenkotilaisilla ja kunnalliskotilaisilla oli oma yksityinen vaunu joka yhdistettiin aina jonkun junan perään. Kunnalliskodin asukkaissa oli monta sänkypotilasta, joten heillä oli koko penkki jossa maata. Tätini Hilda oli yksi näistä potilaista. Hän kuolikin sitten maaliskuussa 1940.
En muista miten kauan olimme matkalla junassa, mutta kun matka loppui, niin monet meistä horjuivat kuin merimiehet.
Meidät vietiin ensin Ilmajoen kunnalliskotiin, jossa me Lastenkodin lapset nukuimme ensimmäisen yön kunnalliskodin työhuoneen lattialla.
Meidät lastenkotilaiset siirrettiin sitten syrjäseudun kaksiluokkaiseen kansakouluun. Meillä oli yksi luokka ja siirtolaisperheillä toinen luokka, jossa jokaisella perheellä oli oma pieni nurkkaus.
Kesällä 1940 jouduin lähtemään Lastenkodista 14-vuotiaana oikein huonosti varustettuna. Ei ollut ammattia ja kansakoulun viimeinenkin luokka jäi kesken tuon talvisodan takia. Lastenkodissa olin jo pikkulapsia paimentanut monena kesänä. Niinpä jouduin paimentamaan lapsia nyt työkseni. Viimeksi olin johtajaopettajan perheessä, jossa opettaja oli sodassa ja rouvalla oli kolme alle 5-vuotista ja odotti neljättä. Oli siinä vilskettä.
Syyskuussa 1943 kysyi Kunnalliskodin johtajatar, jolla oli sukulaisperhe Harjavallassa Satakunnassa, josko olisin kiinnostunut lähteä hoitamaan lapsia kun isä ja äiti olivat työssä sairaalassa. Olinhan minä kiinnostunut. Niinpä hoitelin silloin 3-vuotista Esaa ja 5 kk vanhaa Sirkka-Liisaa.
Tässä on Räisäläisten muistopatsas Ilmajoen hautausmaalla. Tätini Hilda Kiuru kuoli
maaliskuussa 1940 ja äitini Ida Kiuru helmikuussa 1952. Molemmat kuolivat Ilmajoen
kunnalliskodissa.
Tammikuussa 1945 hain lapsenhoitajan paikkaa helsinkiläisen arkkitehdin perheeseen.
Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli oma pieni palvelijan huone jossa nukuin ja sain
olla yksin muutamien tavaroitteni kanssa. Helsingissä sain sitten paikan lääkäriperheen
lapsenhoitajana. Minulla olivat illat vapaat. Näin lehdestä että voi opiskella iltakoulussa
keskikoulun oppiarvon. Niinpä aloin opiskella kuusi iltaa viikossa.
Viisikymmentäluvulla ulkomaalaisten naisten piti tehdä vähintään neljä vuotta taloustöitä. Menin Englantiin joulukuun loppupuolella 1959. En osannut sanaakaan englantia joten tuli monia väärinkäsityksiä alkuun. Niinpä vapaapäivinäni aloin opiskella englantia monien ulkomaalaisten mukana. Ennen Englannista lähtöä suoritin sitten "University of Cambridge Lower Certificate in English" englannissa. Sitten tein taloustöitä perheissä, sairaalassa ja lastenkodissa, jossa minulla oli viisi 7-10-vuotiasta poikaa huollettavana.
Tämä kuva on otettu kesällä 1942 kun veljeni tuli lomalle sieltä jostakin. Hän kävi
tapaamassa meidän äitiä Ilmajoen kunnalliskodissa ja minua. Olin lapsenkaitsijana
opettajaperheessä.
Pieni kertomus veljestäni Olavista
Kansakoulun käytyään veljeni joutui pikku rengiksi maalaistaloon. Hän kaiketi oli siellä talvisodan loppuun. Välirauhan aikana hän meni vapaaehtoisesti armeijaan. Ajatteli että armeijan käytyään voi ruveta katselemaan ammattia. Mutta tuli jatkosota. Hän joutui olemaan sodassa koko jatkosodan ajan. Kun hän pääsi armeijasta, hän haki töitä Etelä-Suomesta, mutta kun ei töitä löytynyt, hän meni hävitetylle Rovaniemelle. Sieltä hän sai jonkinlaisen työn Valtion puhelinlaitokselta.Veljeni tapasi tulevan vaimonsa Vappu Sarajärven Rovaniemellä. He menivät naimisiin ja alkoi asunnon haku hävitetyltä Rovaniemeltä. Jostain syrjemmältä he löysivät pienen huoneen ja keittiön asunnon, johon he perustivat ensimmäisen kotinsa.
Valtio rakennutti tilapäisiä parakkirakennuksia työntekijöilleen. Niinpä veljenikin sai pienen keittiön ja kammarin asunnon nuorelle perheelleen. Heidän kaikki kolme lastaan syntyivät Rovaniemellä, Aarne 1948, Eila 1950 ja Pekka, jota ei vielä ollut kun lähdin Suomesta, syntyi 1954.
Joskus 1950 luvun puolivälin jälkeen Olavi sai paikan Toijalasta. Hän muutti perheineen sinne ja he asuivat vuokralla jossain pienessä vinttihuoneessa kun heidän omaa taloa rakennettiin. Veljeni tekikin sitten työelämän Toijalassa. Hän kuoli hyvin äkkiä 60-vuotiaana. Olin usein pyytänyt veljeäni ja hänen vaimoansa vierailemaan luonani New Yorkissa, mutta aina oli vastaus kun jää eläkkeelle sitten on aikaa. Se aika ei koskaan saapunut.
Lue lisää Räisäläinen 4/07 sivut 14 ja 15