sillä taikoihin uskovat aikuiset kertoivat hänestä ihmeellisiä asioita. Hieman kammosin koko mummoa, vaikka kiltimmän oloista vanhahkoa naista tuskin on. Hänellä oli äidilleni asiaa, ja jäin siihen pihallemme heitä kuuntelemaan.Aurinkoisena päivänä siinä seisoilessamme kuuluikin järven ylitse ukulin huuu- huu -hu useamman kerran. Sieltä saarien välistä se nytkin huhuili. Siihen pihalle asti se huuto nytkin kuului. Yksin saaressa paimenessa ollessani sitä huhuilua melkein pelkäsin. Siellä se oli lähempänä ja oli niin oudon kumea. Toinen soittelija, jota oudoksuin oli palokärki, joka rummutti niin että seutu tärisi. Vieraamme kysyi: - Kuulittaks työ? Tuo ei hyyvää tiije. Tynnyrlintu kumistelloo keskel päivää. Viel täältä lähetää. Ei myö saaha tätä kottii pittää. Uskokaa pois. Toine hyvä on tuo päristäjälintu mikä rummuttaa yleaikaa. Ei sekkää hyyvää tiijä. Tuskin tiesin silloin niiden konsertoijien olevan tuttuja lintuja. Niiden äänet tulivat odottamatta, ja sota kun oli, niin äänet tulivat kuin jostain pelottavasta tuntemattomuudesta. Nyt kuulin niiden olevan ennustajalintuja. Yölintu huhuilemassa keskellä päivää. No, pöllö on pöllö. Niin siinä sitten vaan kävi, että seuraavana kesänä äsken kerrotusta se evakkoon lähtö tuli. Sota meni ei-toivotulla tavalla. Rummutusta piisasi. En tarkoita, että uskoisin taianomaisiin ennusmerkkeihin. Ennusuniin uskonkin. Tämä lähtömme vaan tapahtui näin. Oli sota sekoittanut lintujenkin vaistot. Toisaalta mikäpä minä olen arvailemaan luonnon asioita, ennusteluja sun muita epätavallisuuksia. Luonnostahan esiäitimme oppinsa ottivat. Sanotaan sitä niinkin, että joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää. Siitä evakkoon lähöst mie en paljookaa muista. Sen vaa, et työväentalo luont lähettii tietä tallaamaa. Kaukolas pysähyttii iltayöl. Sitten on ajatuksisissani yhtä sekamelskaa. Tarkoitus oli kulkea 20 kilometriä päivittäin. Lehmät eivät kai jaksa pitemmälle kävellä. Ihmisetkö jaksaisivat, päivästä toiseen? Savossa ollessamme saimme jollakin koululla kauravelliä. Mäenpäällä oli majoituspaikka. Siellä pääsi saunaankin. En halunnut mennä toisten tyttöjen kanssa saunaan. Olin likainen, eikä minulla ollut puhtaita alusvaatteita. Kun myöhemmin menin yksikseni saunaan pyykille ja pesulle, padassa oli tilkka lämmintä vettä. Hyvä niinkin. Kylmää vettä löytyi kyllä. Olihan kesä. Mieleeni tulee vielä äkäinen isäntämies. Ukko elämöitsi lehmistä. Ne söivät hänen pellollaan apilikon. Eräs täti huusi ukolle: - Mää sie meijä pellol heinätekkoo. Siel on sitä siul ylli kylli. Nii et sillee. Jossakin yöpymispaikassa äiti aamulla herätteli meitä. Hänellä oli yllätys. Yön aikana hän etsi metsätieltä mökin ja oli vienyt lehmät sinne metsäniitylle. Taikinapytty tyhjeni eväistä. Neuvokkaana naisena hän sekasi uuden hapatuksen. Jauhoja oli matkassa. Nyt hän oli leiponut limppunsa siellä mökissä. Pullataikinakin oli nousemassa. Jotain keitontapaistakin saimme syödäksemme. Mökissä asui nuori äiti kahden pienen lapsensa kanssa. Tällä nuorella naisella riitti huolia kyyneliin asti. Hän tunsi itsensä ja lapsensa turvattomaksi. Mies oli tietymattömissä. Ei sodassa. Isä pilkkoi naiselle polttopuita ja äiti kypsensi leipomuksensa. Ilomielin hän otti vastaan äitini lämpimäiset. Vierailustamme emme saaneet kertoa kenellekään. Tämä sunnuntaipäiväinen leipominen jätti meidät jälkeen muista kylämme evakoista. Mutta tietä piisasi ja
Martti ja Matti Torkkeli Pieksämäellä kesällä 1944. Särksalon pojat
mänössä Pokua kengittämään.
kulkijoita. muista kylämme evakoista. Äidilläni
oli tavoitteena oman perheen ja
karjan koossa pysyminen. Hän
sanoikin: - Mie en tälkertaa lehmistäin
luovu. Talvisodan aikana
lehmämme jäivät äidiltä Pasilan
asemalle, koska äidin käsi
jäi vaununoven väliin. Käsi jouduttiin
neulomaan, eikä sillä kädellä
pitkään aikaan voinut tehdä
oikeastaan mitään. Sellaiseksi
vääräksi kopperoksi se kämmen
jäi äidin eliniäksi. Miksi he sinne
Pasilaan joutuivat lehmineen, isä
ja äiti, jäi arvoitukseksi. Kenties
siksi, että meidän lasten evakkoosoite
silloin Ilmajoella oli Panttila,
joka oli vain seisake ennen
Kurikan asemaa. Jos vanhempamme
sanoivat osoitteeksi Panttila,
tuli vaunun osoitteeksi Pasila.
Se siitä.
Olisiko nyt vuorossa Joroinen.
Sen muista maatalousnäyttelystä
ja limpsatehtaasta, josta sai halvalla
hiilihapotettua värjättyä sakariinivettä.
Se oli meistä lapsista
iihanaaa. Junaan emme lehminemme
päässeet, joten matka
maantiellä jatkui. Tuli se Punkaharju
ihailtua ja Simpeleen kirkasvetisen
järven muistan vehmaine
rantoineen. Sellainenkin
nähtävyys tuli eteemme, kun pystyyn
nostettu silta. Rautatiekin
oli siinä sillalla. Laivat pääsivät
silloin alittamaan sillan. Saimme
jatkaa taas matkantekoa mekin.
Olisko sellainen silta ollut
ennen Savonlinnaa? Lähestyttäessä
Kerimäkeä saimme yöpyä
vesisateessa suuren kuusen juurella.
Kokemus se oli havuvuodekin.
Uni kyllä maistui, mutta naamalle
putoilevat vesipisarat ajoittain
herättelivät. Aamulla aurinko
paistoi ja muutamat papparaiset
kuulivat mielessään tykkien jylinän
sinne saakka. Kuuluisiko sellainen
niin kauas? Sanoivat vielä:
- Tän ast se ryssä tulloo. Hyvä et keretää pois jaloist.
Kauhukuvat haihtuivat mielestämme,
kun isä saapui Marttaserkkuni
kanssa. Isä oli pyöräillyt
aamuaikaiseen Kerimäelle serkkuni
luokse, joka oli siellä naimisissa.
Kenties isällä olikin toiveajatteluna,
että voisimme jäädäkin
sinne Savoon. Ei vaan saatu.
Etteepäi pit vaa männä. Tuliaisina
serkullani oli valtavan suuri savolaislimppu.
Leiväkshä hyö sitä
sannoit. Äiti sai paperipussissa jotain
ja minä sain harsohatun. Juuri
niin, hatun. Kankaasta ommellun.
En sitä hattua käyttänyt, vaikka
Martta olisi tulevaisuuttani ajatellutkin.
Muuten en sitä hattutemppua
ymmärrä. Tyttönä ollessaan
Käkisalmessa, hän ennen sotia toi
minulle käytettyjä ”hienoja vaatteita”
joista olin kovasti mielissäni.
Kaupunkilaismekkoja, jotka
opekin huomasi, Lottapuvunkin
sain häneltä kun pikkulottiin liityin.
Se oli käytännöllinen vaate
nyt maantiellä matkatessakin.
Malmi Niemi
Lue lisää Räisäläinen 03/04 lehdestä