elokuussa 1939. Aloitin yläkoulun ensimmäistä luokkaa Alhotojan koulussa. Tarkkaan en muista sitä, suljettiinko koulu ja lähetettiinkö meidät kotiin kesken koulupäivän, lokakuun lopulla vai ihan marraskuun alkupäivinä. Loput kouluvuodesta olikin sitten ”lomaa”. Emme käyneet koulua Ilmajoella, jonne matkasimme evakkoon jo joulukuun alkupäivinä. Uusi evakkokoti löytyi Karijoelta, minne muutimme huhti-toukokuun vaihteessa 1940. Syksyllä aloitin kouluni Kankareen kylässä, jälleen yläkoulun ensimmäisellä luokalla. Vuoden menetys tuntui pahalta. Se lukuvuosi oli kokonainen. Kuinkas kävikään kouluvuodelle 1941–42? Aloitin tietysti 1941 Kankareen koulussa toisella (neljännellä), luokalla yläkoulussa. Se lysti loppui

Koulukuva

Ilmajoen yhteiskoulun II C-luokka 1944–45. Martta eturivissä 3. vasemmalta
taas marraskuuhun mennessä, kylläkin suureen iloon, kun saimmekin muuttaa takaisin Karjalan kotiimme. Koti oli säilynyt ja koulukin, mutta aluksi ei ollut opettajia koulussa. Äiti koetti keksiä töitä lapsilleen, jopa rohtimen kehruuta opettelin. Paljon jäi kuitenkin aikaa hiihdellä kotimetsissä ja pelloilla. Pienempien hoito ja viihdyttäminen päätyönä. Vihdoin maaliskuussa 1942 koulu avasi ovensa oppilailleen. Opettajat saapuivat evakosta. Siihen lukuvuoteen tuli siis pituutta noin vajaat viisi kuukautta. Kesällä jouduin paimentytöksi. Alkukesästä oli kuljettava kotimetsässä, laidunhakojen ympäriltä puuttuivat aidat, koska armeija oli poistanut piikkilangat. Loppukesästä suurin osa karjasta vietiin Oravakydön tilalle syömään todella hyvää odelmaa (tuoretta heinää). Sinne seitsemän kilometrin päähän oli jäätävä asumaan vuokralaisten luo moneksi viikoksi. Kouluunkin pääsimme vasta pari viikkoa myöhässä. Nyt kolmannelle (viidennelle) luokalle yläkouluun. Paimenessa luin talontyttärien kirjoja ja sieltä löysin tietoa, että jotkut jatkavat koulua vielä kansakoulun jälkeenkin. Kyselin lisää oppikoulusta ja tiedustelin missä sellainen olisi. No Käkisalmessa ja Viipurissa. Päätin, että minäpä lähdenkin oppikouluun. Pettymyksekseni kuulin, ettei se noin vain käynyt vielä tänä syksynä 1942, sillä minun tulisi käydä ensin tutkinnoissa eli pääsykokeissa. Josko sitten tulisin hyväksytyksi, niin voisin seuraavana syksynä tulla valituksi. Säilytin tätä kouluunlähtösuunnitelmaa kenellekään kertomatta. Tuli vihdoin kevät 1943 ja opettaja sanoi eräänä päivänä: ”Koulustamme on lähdössä pyrkimään kaksi poikaa oppikouluun. Annan heille tukiopetusta (sanottaisiin nykyisin). Onko mahdollisesti muita lähtijöitä?” En minä opettajalle aikomustani ilmaissut, mutta ymmärsin, että nyt on puhuttava asiasta äidilleni. Niin tein ja äiti ilahtui kovasti. Äiti kyseli: ”Mistä olit ajatuksen oppikouluun lähtemisestä saanut?” Kerroin aikomukseni syyn, mutta isäpä ei siitä niin

ilahtunut ollutkaan”. Miten tässä nyt kiireisenä työaikana sellaista pystytään järjestämään?” kysyi isä minulta. Rahan menoakin se tietäisi, ja työtä olisi kotona koko lapsijoukolle. Vieraisiin ei lasta laitettaisi, tokaisi äiti ja ryhtyi kirjoittamaan serkulleen Uuraaseen, missä tämä leskenä teki työtä pienen Monolan pysäkin hoitajana. Sieltä kaksi ikäistäni lasta kävivät Uuraan yhteiskoulua. Eeva-tädiltä tuli lupa. Äiti puhui oman isänsä, vaijamme viemään minut tutkinnoille toukokuun lopussa. Eiväthän äiti tai isä minua viemään ehtineet. Opettajalta saatiin sen vuoden todistus etuajassa. Isä toi kuin toikin papintodistuksen kirkolta, ja niin lähdin pyrkimään oppikouluun Viipurin ulkosatamaan Uuraseen. Linja-autolla Viipuriin ja sieltä autolla Uuraaseen. Pois päin tulimme kyllä junalla. Mantereen ja saaren välillä oli sentään rautatiesilta. Hyväksyttiinhän minut kouluun. Pamppailevin sydämin odottelin tulevaa syksyä. Taas paimensin lehmiä Oravakydössä. Sisko tuli joka ilta pyöräillen sen seitsemän kilometriä. Hän lypsi lehmät aamuin illoin. Armeijan auto haki maidon, sisko lähti kotiin ja minä paimeneen. Silloin 1943 oppikoulujen lukuvuosi alkoi vasta lokakuun alussa. Minä lähdin eväineni matkaan. Matkustin linja- autolla Vuosalmeen, mistä oli mentävä yli lossilla ja sitten Äyräpään Pölläkkälän asemalta junalla Uuraaseen Monolaan. Junalla kuljimme koulumatkamme noin viisi kilometriä. Vanhempi pikkuserkuistani kävi jo kolmatta luokkaa ja nuorempi aloitti kanssani ensimmäistä luokkaa. Opiskelu lähti hyvin käyntiin, mutta ikävä vähän vaivasi. Illalla itkin peiton alla koti-ikävääni toisilta salaa. Pienessä asunnossa meitä nukkui kaikki neljä samassa huoneessa. Joululomalla pääsin kotiin. Matka vain oli raskas, kun lossi ei ollut päästä yli Vuosalmen jääesteiden takia. Kolme tuntia salmea ylitimme. Pääsin vihdoin kotiin todella väsyneenä ja nälkäisenä. Kansakoululaisten kuusijuhla oli alkamassa. Minäkin lähdin mukaan. Tosin oli saanut syödä elämäni parhaan voileivän, joka oli valtava ruisleipäpala ja sen päällä oli paksulti sianpääsylttyä. Ikäni sen muistan. Joulun jälkeen palasin kouluun. Nyt vain matkalla käveltiin Vuosalmen yli jäätä pitkin, sillä linja-auton piti mennä tyhjänä turvallisuussyiden vuoksi. Koulutyö jatkui aina helmikuulle. Sitten alkoivat vihollisen pommitukset. Pommitukset saivat kaikki pelkäämään ja sen vuoksi koulu päätti evakuoida toimintansa Miehikkälään. Jouduin kirjoittamaan kotiin ja pyytämään lupaa lähteä Miehikkälään. Vanhempi pikkuserkuistani päätti lähteä evakkoon, nuorempi jäi äidin luo. Minä sain määräyksen tulla kotiin, ei missään tapauksessa Miehikkälään opiskelemaan. Apeilla mielin lähdin kotiin tietämättä miten koulunkäyntini nyt jatkuisi. Tuolta matkalta kotiin on yksi muisto, joka ei näin 60 vuoden jälkeenkään ilahduta jos ei nyt suretakaan. Viipurin asemalla oli mahdoton tungos. Ihmisiä oli jo valtavasti pakenemassa kaupungista pois. Minulla oli vähäisten matkatavaroideni joukossa sukset..

Lue lisää Räisäläinen 02/04 lehdestä.

Martta Ruponen

Takaisin kesäkuun lehteen