Niinkuin vedet pirstoivat Karjalan kannaksen Räisälän kohdalla, samoin ovat sen asukkaatkin vaihdelleet vuosisatojen aikana. Tällä paikalla, missä Vuoksikin kerran muutti suuntaansa, oli väestö sekä ulkonaisesti että sisällisestikin vuoroin idän ja lännen vaikutuksen alaisena.

Ortodoksinen kristillisyys

Ensimmäinen kosketus kristilliuskoon tuli idästä, tahi kannakselaisittain oikeastaan etelästä. Jo 1200-luvulla jalansijan saanut ortodoksinen kristillisyys jatkui läpi vaihteluiden Timoskalan ja Tiittalan kylissä aina siihen asti, jolloin suomalaiset asukkaat jättivät pitäjämme uskonnottomalle naapurivaltiolle. Kirjalliset tiedot heidän varhaishistoriastaan ovat niukat, mutta sukupolvelta toiselle siirtynyt uskonperinne oli niin rakas, että se ihmeellisen sitkeästi on säilynyt siirtolaisuudenkin aikana.

15- ja 16-satalukujen vaihteesta lähtien ovat rajan rauhattomat olot aiheuttaneet uuden käänteen Räisälän väestöllisessä ja kirkollisessa asutuksessa. Tuona aikana merkitsi valtiollisen ja kirkollisen elämän läheinen yhteys enemmän kun kansallinen ja kielellinen sukulaisuus. Silloin vielä harvaan asutusta Räisälästäkin muutti ortodoksista väestöä käännytystä paeten asumasijoiltaan näiden jouduttua Ruotsin vallan alle, jonka suojassa pitäjäämme syntyi luterilainen seurakunta.

Alkuvaikeuksien jälkeen sopeutuivat molemmat kirkkokunnat toimimaan rinnakkain. Näin varsinkin sitten kun tämä alue sekä myöhemmin koko maamme liitettiin osana ortodoksista vähemmistöä tukevan Venäjän yhteyteen. Kahden vuosisadan aikainen yhteiselo kasvatti heidät sitten molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen kansallishenkeen, mikä ilmeni suurenmoisesti itsenäisyystaisteluissa sekä evakkotaipaleitten kohtaloissa. Emme voi lämpenemättä lukea pitäjämme historiasta Käkisalmen ortodoksisen seurakunnan kunnioitetun esipaimenen pastori A Gaurilowin tervehdystä hajallaan asuville räisäläisille siirtoseurakuntalaisilleen.

Räisälän evankelisluterilainen seurakunta

Vuonna 1635 oli Räisälän ev.lut. seurakunnalla jo oma kirkkonsa, jonka kuitenkin venäläiset polttivat sotien aikana 1656. Sen jälkeen rakennettu toinen kirkko palveli seurakuntaa noin sata vuotta, sillä kolmas valmistui 1763. Kun tulipalo oli sen tuhonnut 1910, rakennettiin viimeksi rajan taakse jäänyt kivi kirkko 1912.

Luterilainen seurakuntaelämä hoidettiin aluksi pääasiallisesti Käkisalmesta käsin, kunnes. 1635 Räisälä sai ensimmäisen kirkkoherransa sekä saman vuosisadan lopulla kappalaisen. Räisälään kuului kappeliseurakunta myös Kaukola vuoden 1849 loppuun saakka eli yli kahden vuosisadan ajan.

Näyttää siltä, että seurakunnallemme ennen Venäjän vallan alle joutumista 1721 oli onni saada tehtäviinsä hyvin valmistuneita paimenia, jotka suorittivat perustavaa työtä. Heidän johdollaan jouduttiin rakentamaan kahteenkin kertaan kirkko, jossa pidettiin säännöllisesti jumalanpalveluksia sanan saarnan muodostaessa toimituksen ytimen. Sanan oppimista kohennettiin kuulusteluilla saarnan jälkeen sekä pitäjän eri puolilla pidettävissä kuulustelutilaisuuksissa. Lukutaito tuli yhä. yleisemmäksi.

Rakkaus kristinuskoon ja luterilaiseen kirkkoon heräsi ja lujittui vähitellen. Sen lohdutusta ja voimaa tarvittiin myrskyisinä nälkä- ja sotavuosina. Koetellut voimanlähteet aukenivat käyttäjälleen varsinaisen seurakuntaelämän lama-aikoinakin. Hyvin raskas oli ns. isonvihan aika, jolloin kappalainen Chrydenius menetti henkensä vihollisen käsissä ja kirkkoherra Jacob Carlqwist pakeni Ruotsiin. Räisälä oli 19 vuotta ilman omaa sielunpaimenta. Pyhäjärven kappalainen Ursinus, kansan keskuudessa "Karhupapiksi" kutsuttu sai silloin yksin hoidella papin tehtäviä itäisen Kannaksen monen seurakunnan alueella.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721 joutui ns. "Vanha Suomi" Venäjän vallan alle. Siitä johtui, että vielä 1900-luvullakin saattoi jonkun vanhuksen kuulla kertovan, mitä tapahtui "Suomen puolella", toisin sanoen Viipurin länsipuolella. "Vanhan Suomen" seurakuntia johti "Viipurin konsistori" jonka avokatseisten esimiesten ohjauksessa seurakuntien elämä kehittyi saaden sellaisiakin piirteitä, joita puuttui rajan toisella puolella. Lasten alkeisopetuksen kehittämiseen kiinnitettiin huomiota. Milloin vanhemmat eivät siinä menestyneet, saatettiin lapset määrätä lukkarin opetettaviksi 8 viikon ajaksi ennen pääsiäistä. Varoja kerättiin koulumestarin palkkaamiseksi. Pitäjänkoulun ensimmäisenä koulumestarina Räisälässä oli vuodesta 1763 jahtivouti Matias Falck. Näin alkoi Räisälässä kirkollinen kansanopetus, jonka viimeisenä edustajana oli vielä 1930-luvulla Tiurissa toiminut vakituinen kiertokoulunopettaja Hilda Paavilainen sekä hänen jälkeensä vielä jonkun vuoden väliaikainen Alma Karilainen o.s. Virkki.

Kylänlukuset tulivat myös säännöllisiksi ja rippikoulunpito pakolliseksi. Oppikirjana käytettiin Räisälässä vähän katekismuksen rinnalla Gezeliuksen kirjoittamaa kristinoppia, jonka nimenä oli "Lasten paras tavara". Se väistyi uudemman tieltä vasta 1800-luvun lopulla. Jär jestäytymistä osoittaa myöskin se, että kirkonkirjojen pito aloitettiin l700-luvun puolivälissä. Niihin merkittiin kyläjärjestyksessä henkilöiden nimet ja syntymäajat, lukutaito ja Hp-ehtoollisella käynti. Ensimmäiseen kirjaan saatiin varmaan perustiedot kyselemällä. Vanhimmat syntymä-ajat ovat 1600 luvun lopulta. Räisälän kirkonkirjoista, jotka ovat talletettuina Lakkautettujen seurakuntien keskusarkistossa Mikkelissä, voidaan siis saada noin pitkälle taaksepäin ulottuvia sukuselvityksiä.

Kun valtakunnalliset olot jälleen muuttuivat koko muunkin Suomen jouduttua Venäjän vallan alaiseksi ja Karjalan tultua liitetyksi Suomen suuriruhtinaskuntaan, saattoi seurakuntaelämä kehittyä jo valmistellulla pohjalla. 1763 valmistunut kirkko oli entinen, samoin Schwindtien ja heihin liittyvät suvut pappiloissa. Suomen kirkossa oli nimittäin tuolloin sangen tavallista, että papinviran saaminen oli sidottu avioitumiseen edeltäjän lesken tahi tyttären kanssa. Ja tämä näkyy myös Räisälän pappisluetteloista.

Uusi aika uudenlaisine järjestelyineen vapautti sittemmin viran tällaisista sidonnaisuuksista. Suurten pappiloiden vuoksi olivat Räisälän papinvirat arvostettuja, ja niihin saatiin tehtäviinsä hyvin valmentuneita sekä hallinnollisilla kyvyillä varustettuja miehiä sekä heidän apulaisikseen tahi viransijaisikseen nuoria pappeja, jotka lyhyestä toimiajastaan huolimatta ihanteitaan toteuttaen aukoivat ajanmukaisia uusia uria seurakuntaelämään. Viimemainituista mainittakoon 1800-luvun puolivälissä kirkkoherransijaiset C M Järnefelt ja Magnus Ingman.

Viimeisten pappinen aika

Vakinaisista papeista sotarovasti J F Grönlund, ryhdikäs johtaja ja järjestyksen mies, jota sekä kunnioitettiin että vähän pelättiinkin, mutta joka joutui, "Räisälän rettelöiden" aikana ikäviin ristiriitoihin. Näistä ei säästynyt myöskään kirkkoherra Eelis Bergroth, tuo tulisieluinen mies, joka toteutti nuoruuden innolla kirkollisia ihanteitaan. Hän näki vuoden 1868 kirkkolain luoneen puitteet, joissa oli mahdollista herätysliikkeittemme ihannoiman elävän kristillisyyden toteuttamiseen. Sitä silmälläpitäen oli seurakunnan olosuhteet järjestettävä. Hänen muistoaan säilytti suurella hartaudeIla apulaisensa, sittemmin teologian tohtori Sigfrid Sirenius, joka elämänsä loppuun asti säilytti räisäläisiin kosketuksensa. Säätiömme on tallettanut nauhalle muistosanat, jotka Sirenius tämä kirkkomme huomattavampiin kuuluva hengellinen johtaja esitti Räiisälän siirtoseurakunnan lopettajaisjumalanpalveluksessa Kokemäen kirkossa 18.12.1949.

Tarmokkaiden kirkkoherrojen rinnalla toimivat lempeät ja hyväntahtoiset kappalaiset G A Cajander ja Felix Relander. Hänen aikanaan tuli kirkkoherraksi rovasti Karl Sixtus Olsson 1906-1937, omaperäinen, otteissaan varovainen mies. Hän onnistui tasoittamaan aikaisempien järjestelyjen ja murrosajan vuoksi ilmenneitä ristiriitoja. Koska hän keuhkokatarria sairastavana vetäytyi talvikausiksi pappilansa seinien sisäpuolelle, joutui hän pitkät ajat pitämään apulaisia. Tämä puolestaan merkitsi nuoren pappisvoiman mukaan tuloa ja sen mukana julistuksellista vaihtelua seurakuntaelämään. Heitä olivat Ilmar Siren, Paavo Lehtinen, Armas Ostela. Jorma Helasvuo. Tauno Vuorinen, Aarne Hakala, Kalervo Rantalainen sekä Olavi Huhtinen. Toisaalta esimiehen sairaus merkitsi lisäkuormaa ja vastuuta kappalaiselle Robert RainiolIe. joka Pohjanmaan ja Länsi-Suomen herännäisliikkeitten keskeltä saapuneena sekä aktiivista maallikko-kristillisyyttä kaivaten antoi kotiseuroissa sitä haluavien maallikoiden puhua. Nuorten virkatovereittensa kanssa hän tuki pyhäkouluja,. pakanalähetys- ja nuorten seuroja ja yhdistyksiä. Räisäläinen seurakuntaväki osoittautuikin hyvin alttiiksi tällaiseen toimintaan. mikä vuosien mittaan kehittyi laajaksi ja monipuoliseksi sekä alati uusia työmuotoja omaksuvaksi.

Maanviljelijäpapit

Papiston palkkaus noihin aikoihin perustui suurelta osalta luontaistalouteen. Papit kantoivat itse kuulutettavina päivinä palkkansa, mikä oli kutakin taloutta kohti määritelty voina ja viljana sekä pienenä henkilömaksuna, kappalaiselle puolta pienempänä kuin kirkkoherralle. Tärkeän osuuden palkkauksessa muodosti kuitenkin maatalous, sillä pappiloiden pinta-alat olivat suuret. Torppien erottamisen jälkeen oli kirkkoherralla vielä lähes 100 ja kappalaisella 50 hehtaaria pelto- ja niittymaata. Ei ollut ihme, että heissä ilmeni harrastusta pitäjän pääelinkeinoa kohtaan. Sellaisina muistelivat monet Grönlundin apulaista ja vävyä, hyväntahtoista Karl Viktor Olinia. Mutta kappalainen Rainio oli oikea maanviljelyspappi. Hänen toimestaan raivattiin kappalaispappilaan uutta peltoa, jota sisukas Tuomas Seppä eli RönöTommo taisi kuokkia peräti 10 hehtaaria. Rovasti selittikin, miten kappalainen pystyy kouluttamaan viisi lastansa panemalla saamansa sadon kulkemaan "lehmän läpi". Navetassa oli parhaimmillaan noin 60 päätä, joista 42 lypsävää, ja tallissa 10 hevosta! - Kun Rainio lisäksi joutui käyttämään voimiaan paljon yhteiskunnan eri aloilla, kuten kunnan, osuuskassan ja kansanopiston toimissa, ei ole ihme, että tämän työmyyrän elämä katkesi inhimillisesti katsoen varhain, 59-vuotiaana.

Olssonia seuraava kirkkoherra, lääninrovasti Vihtori Reinikainen, oli myöskin innokas maanviljelijä, joka saatettiin nähdä maantien vieressä sijaitsevalla kotipellolla hevosineen. Pappilan peltopinta-ala oli silloin uusien järjestelyjen vuoksi supistunut 20 hehtaariin, mutta oli se haltijansa mielestä sekä sijaintinsa että maanlaatunsa puolesta aivan suurenmoinen viljelystila. Varsinaisiin seurakunnallisiin uudistuksiin Reinikainen ei ennättänyt, koska vuonna 1939 alkanut sota keskeytti elämän Räisälässä.

Millainen oli Räisälän seurakunta?

Palveltuani asevelvollisena pappina Lappeenrannassa määräsi Viipurin hiippakunnan tuomiokapituli minut Jorma Taneli Helasvuon herranapulaiseksi Räisälään maaliskuun alusta 1928. En ollut ennen kuullutkaan sellaisesta paikasta enkä liioin poikennut Viipuri-Elisenvaaran radan eteläpuolelle. En silloin aavistanut, että tuo Räisälän pappila tulisi aikanaan olemaan ensimmäinen koti, jossa jalkani asetan oman pöytäni alle, vielä vähemmän, että saman talon tyttäristä saan itselleni uskollisen puolison, joka noitten seinien sisällä tuli pyöräyttämään maailmaan neljä tervettä lastamme. Jokaisen heidän syntymäpaikakseen on kirkonkirjoihin merkitty Räisälä.

Se, että seurakuntalaiset muistivat entisiä pappeja ja muita kirkonpalvelijoita, osoittaa, miten seurakunnan elämä rakentuu menneitten sukupolvien laskemalle perustukselle. Myöskin seurakunnan luottamushenkilöt näkivät arvokkaana velvollisuutenaan tallentaa vanhaa perintöä. Tämä tapahtui melkoisella tottumuksella, koska heidän vaalinnassaan ilmeni tavallisesti, että "entiset ovat hyviä". Heidän korkea keski-ikänsä saattoi osaltaan hidastuttaa tarpeellisten uudistusten tulemista esille.

Tavallinen seurakuntalainen ei ehkä huomannut tätä yhtä selvästi kuin vasta opinahjosta tullut, virkavastuuta kantava nuori pappi. Viimemainittu iloitsi kuitenkin työmahdollisuuksista, joita oli runsaasti yli sen, mihin ennätti.

Seurakunnallisen elämän keskeisimpänä muotona oli jumalanpalvelus. Pitkistä matkoista huolimatta kertyi kirkkoon runsaasti seurakuntalaisia. Virrenveisuu oli voimakasta. Vanhempi väki muisteli rakkaudella vanhaa Hannan päivänä 1910 palanutta puukirkkoa. Kaksi vuotta myöhemmin oli Josef Stenbäckin suunnittelema uusi kirkko valmistunut sulkeakseen suojaansa Herran esikartanoihin kaipaavan seurakunnan.

Kirkko oli rakas räisäläisille, ja he viihtyivät siellä hyvin. Monet kerrat on sitä muisteltu, ja sen kuvat kulkevat perintönä vanhempien kodista lapsille. Alttarin yläpuolella oli hovi maalari R Ekmanin taulu "Jeesus siunaa lapsia" ja sen kahden puolen pilarit, joissa sanat "Armo" ja "Rauha" sekä yläpuolella risti. Noita sanoja on usein toistettu Räisälän kirkosta puhuttaessa. Ne ovat kuin kirkonrakennuttajien testamentti seurakunnalle.

Hautausmaa liittyi oleellisesti kirkkotarhaan. Viime aikoina otettiin tavaksi kylmänä aikana suorittaa ruumiinsiunaukset kirkossa. Näin tehtiin myös viimeiselle, Räisälään haudatulle seurakuntalaisellemme sairaanhoitajatar Martta Rainiolle, joka kesken jälkimmäistä evakuointia kesällä 1944 ummisti silmänsä viimeisen kerran saaden sijansa vanhan kirkon paikalla lepäävän isänsä vieressä. Siinä lähellä olivat myös Olssonien ja Leinosen haudat, sankarivainajiemme valkoiset ristirivit sekä vapaussodan sankarimuistomerkki. Kanttori Armas Nestor Leinonen, joka kuoli sodan kynnyksellä, oli johtanut hautausmaapuistikon uudelleen järjestämisen sekä suunnitellut vanhan kirkon paikalle pystytetyn muistokiven. Tämän olivat tosin venäläiset sotien välillä siirtäneet Sakkolan Keljaan ehkä aavistamatta, että juuri Räisälän miehet olivat mukana torjumassa heikäläiset tuolta veriseltä taistelutantereelta talvisodan aikana. Viimeisenä vakinaisena haudankaivajana oli Räisälässä hartaalla arvokkuudella palvelustaan suorittava Emil Londen. Hänhän toimi pyhällä paikalla, jossa sukupolvi toisensa jälkeen kotiseutuamme rakentanut.

Toiminta pitäjällä

Pitkien kirkkomatkojen vuoksi pidettiin etäkylissä säännöllisesti kyläjumalanpalveluksia. Sen lisäksi kiersivät papit sunnuntai- sekä arki-iltoina eri kylissä, sekä kouluilla että kodeissa pitämässä hartaushetkiä. Kutsuja oli aina enemmän kuin mitä ennätettiin noudattaa. Usein pidettiin seurat pyhä- , kouluntarkastuksen tahi kristillisen nuorisotilaisuuden yhteydessä, jolloin esiintymässä oli maallikoitakin. Samoin kuljettiin pitäjällä matkapuhujien kera. Kirkkoon tahi kyliin järjestettiin myös evankelioimissarjoja. Mm rovastikunta-apulaisen Harald Oksasen tullessa Räisälään pidettiin päivän tahi pari kestäviä kursseja.

Lapset kastettiin viime aikoina melkein säännöllisesti kodissa. Matkatessaan etäkylään saattoi pappi näin joutua käymään kaste tahi sairaskäynnillä 5-6 eri paikassa. Kieltämättä hän oppi näin seurakuntaansa tuntemaan. Ja koteihin valmistettiin unohtumattomia juhlahetkiä. Kummit olivat jo etukäteen varustautuneet taloon vieraiksi "rotinarinkelin" kera. Heitä pidettiin suuressa arvossa, ja yhteys kummilapsiin on säilynyt läpi elämän. Avioliittoon vihkiminen toimitettiin tavallisimmin kirkossa, mutta kesäisin usein myös kodeissa.

Kylänlukuset pidettiin 20 kinkeripiirissä. Mukana olivat kummatkin papit. Kanttorilla oli usein sijainen, koska hänellä oli tunteja kansanopistossa. Väliin laulatti virsiä suntio Pekka Laukkanen, joka virsikanteleella oli opetellut uusimmatkin koraalit. Viimeisenä suntiona oli järjestyksen mies, mutta hyväntahtoinen, jääkärikapteeni evp. Aarne Korhonen. Lukusten ohjelma oli monipuolinen ja vaati koko päivän. Aamuhartauden aikana vieraili toinen papeista kansakoululla. Kirkonkirjojen mukaan pidettiin väenkirjoitus, minkä perusteella väestörekisteri pysyi tarkalleen ajan tasolla asuinpaikkaa myöten. Siinä todettiin sekä iloiset että surulliset perhetapahtumat ja otettiin niihin yhdessä osaa. Vanhusten ja sairaitten voinnista saatiin tietoja, jotka usein aiheuttivat tervehdyskäynnin vielä samana päivänä. Lapsia ja rippikoulunuorisoa kuulusteltiin ja vanhemman väen kanssa keskusteltiin jumalansanan johdolla. Järjestettiin pyhäkoulu-, nuoriso- ja muuta seurakuntatyötä, veisattiin läksyvirsiä ja kajautettiin kuorolaulukin, jos laulajia riitti. Se oli kyläkunnan oikea seurakuntapäivä. Illalla piti talo toimitusmiehiä vierainaan hartaan seurustelun merkeissä. Työntekijät tutustuivat sekä toisiinsa että seurakuntalaisiinsa. Aamulla siirryttiin seuraavaan lukupaikkaan. Joskus vielä reessä istuessa kajautettiin virsi ulos asti saattelevalle vieraanvaraiselle talonväelle kiitokseksi ja siunauksen toivotukseksi.

Maallikkotoiminta

Leimaa-antavana karjalaiselle seurakuntaelämälle oli erittäin vilkas maallikkotoiminta. Mieleen tulee lukuisia henkilöitä, jotka uskollisesti vuosikymmenien ajan suorittivat heille uskottuja tehtäviä.

Pyhäkouluja oli vuoden 1939 tilaston mukaan 58, joista 40 toimi läpi vuoden ja 18 vain talvisaikaan. Opettajina oli 18 miestä ja 121 naista eli yhteensä 139. Oppilaina oli 455 poikaa ja 548 tyttöä eli siis yhteensä 1003. Toiminta oli seurakunnassamme niin vanhaa, että opettajantoimet olivat periytyneet sukupolvelta toiselle. Niinpä Hyytinlahden kylässä toimineen Heikki Musakan tytär Anni Jortikka Tiuriin naituna piti uskollisesti pyhäkoulua saaden seuraajikseen oppilaansa Juho Rouhiaisen toiseen koulupiiriin sekä omaan kotiinsa tyttärensä Annin, joka muuhunkin seurakunta työhön innolla osaanottaneena on jatkanut toi mintaansa edelleen mm kirkkoneuvoston jäsenenä Köyliössä.

Oltuaan aikoinaan seppä Juho Rakkolaisen oppilaana suoritti Varpu Javanainen pitkän päivätyön Nasarlahden pyhäkoulunopettajana. Jalkavaivastaan huolimatta hän "apostolinkyydillä" taivalsi ensin peninkulman matkan kirkkoon ja takaisin joutuen vielä pyhäkouluun lasten luo, kuten myös samanlaisen ristin kantaja Pyhäsalon Aino Rouhiainen, joka ei päivääkään liene elänyt ilman kipua, mutta oli yhtä mittaa seurakunnallisen elämän sieluna kotikylässään sekä yhteyden pitäjänä seurakunnan keskuudessa. Laitisen emäntä Siirlahdessa, ennätettyään talon ainoana naisena hoitaa karjan ja ruokkia miesväkensä kävi jalkaisin kirkossa piti palattuaan pyhäkoulun sekä suoritti vielä ilta-askareensa.

Mistä näille maan hiljaisille tuuli tämä into, sitkeys ja uskollisuus? Sen ilmaisi Varpu Javanainen lähettäessään kuolinvuoteeltaan Kokemäellä pyhäkoululapsilleen palavan kehoituksen, etteivät unohtaisi Vapahtajaansa. Tällaisia ketjuja voisi löytää muitakin. Hytinlahden Kovapäässä oli aikoinaan ahkera kirkonkävijä Antti Suutari, jonka Heikki-pojan poika, hänkin Heikki nimeltään, oli kylänsä ensimmäinen kirjoitustaitoinen mies ja sanomalehden tilaaja. Hänen pyhäkoulunoppilaaltaan Aatam Javanaiselta peri toimen tytär Eeva Javanainen.

Varhaisnuorisotyöntekijä Tauno Kesosen isoisä ja isä Alhotojalta, molemmat Juho-nimisiä olivat toimineet pyhäkoulunopettajina. Heitä seurasi Taunon sisar Anna Karonen. Papisto koetti tukea tätä työtä harjoituskokouksilla ja kursseilla sekä opetusmateriaalilla.

Pyhäkouluja voidaan syyllä pitää myöskin muitten maallikkotyömuotojen kehtona. Sillä varhaisempina aikoina oli etäkylissä niihin lasten lisäksi kokoontunut vanhempaakin väkeä pyhähartautta pitämään. Sitäpaitsi juuri pyhäkouluväen parista löytyi lämmin ymmärtämys uusia työmuotoja kohtaan.

Vapaitten järjestöjen aloitteesta syntyi eri puolille varhaisnuorisokerhoja. Työhön oli helpompi saada naispuolisia johtajia, joten tyttökerhot pääsivät aluksi liikkeelle Nuorten Kristillisen Liiton tukemina. Miespuolisista johtajista oli puute, eikä toiminta ylettynyt kattamaan koko seurakuntaa. Sen vuoksi otettiin vuonna 1932 työhön pientä palkkiota vastaan asiaan innostunut Hugo Laurikainen, jolta toimi siirtyi 1933 Tauno Kesoselle. Tällainen järjestely liittyy aikaan, jolloin 20-vuotias kiertokoulu oli lopullisesti luovuttamaisillaan työnsä kunnalliselle alakoululle. Ilmassa oli ajatus seurakunnallisen koulun säilyttämisestä rippikouluun valmistavana katvattajana.Viipurin hiippakunnassa tällainen ajatus oli saanut mm piispa Erkki Kailan kannatuksen.

Niinpä tavoitteena olikin lapsen kosketus seurakuntaan yhtämttaisena pyhäkoulusta rippikouluun saakka varttuneemman nuorison liittyessä siihen jatkona. Lapsen olisi säilytettävä kylänlukutodistuksensa, todistus osanotosta pyhäkouluun ja varhaisnuorisotyöhön. Koska viime mainitussa piti antaa katekismusläksyjäkin, ajateltiin, että hyväksyttyjen paperien omistaja voitaisiin ottaa rippikouluun ilman erityistä kuulustelua. Tätä ihannetta ennätettiin saavuttaa vain osin.

Ennen sotia oli kansakouluja pitäjässä 14 ja niissä oppilaita n. 1000. Tauno Kesosen johtamissa 7 poikaosastossa oli poikia n. 200. n Kun tähän lisätään 4 tyttöosaston tytöt, voidaan arvella noin kolmasosan seurakunnan varhaisnuorisosta olleen työn kohteena. "Poikatyöntekijä" saapui kerran kuussa useimmiten kansakoululle ja piti välittömästi koulutuntien jälkeen poikaosaston kokouksen. Sitten hän johti ns "nuorisopiiriä", jollaisia oli seurakunnassa 14 ja niissä jäseniä 175. Illemmalla hän piti vielä nuorisolle ja vanhemmille hartaushetkiä, joitten osanottajamäärä oli keskimäärin 35. s Oli siinä urakkaa työntekijälle, joka ei tehtäväänsä ollut saanut muuta valmennusta kuin kansakoulun ja kristillisen kansanopiston kurssit. Palkkaa oli vähän, mutta intoa ja uhrautuvaisuutta nuorella pienviljelijällä sitäkin enemmän!

Monet iäkkäistä luottamushenkilöistä suhtautuivat asiaan aluksi ennakkoluuloisesti, kun sitä ehdotti Olli Kosonen, jonka puoliso Maria oli innokas nuoriso- ja tyttötyön johtaja. Niin paljon oli kuitenkin myötämieltä, että määräraha saatiin joka vuodeksi. Näin järjestetty nuorisotoiminta suoritettiin hyvässä yhteisymmärryksessä aikaisemmin perustettujen nuorten Kristillisten Yhdistysten kanssa, jollaisia oli Särkisalossa, Hytinlahdessa, Tiurissa, Siirlahdessa, Alhotojalla ja Myllypellolla. Kirkonkylässä oli vastaavaa toimintaa papiston johdossa. Ja sinnehän sitäpaitsi keskittyivät kaikki suuremmat seurakunnan yhteiset nuorisotilaisuudet.

Sekä näitten järjestöjen yhteydessä että erikseen toimi lähetysompeluseuroja kirkonkylässä Hytinlahdessa, Särkisalossa, Myllynpellolla, Tiurissa, Pyhäsalossa, Sakkalissa, Hanskinmäellä ja Lammasmäellä.

Varsinainen diakoniatyö alkoi seurakunnassamme vasta, kun vuoden 1932 lopulla päätettiin palkata diakonissa. Hän toimi pääasiassa sairaanhoitolinjalla, mutta otti osaa muuhunkin seurakuntatyöhön. Siirlahdessa, Sääkymä-Ivaskanmäellä ja Niemenkylässä oli diakoniaompeluseura. Viimeinen diakonissa oli Laina Pölönen.

Erityistä kirkkokuoroa ei seurakunnassa ollut, mutta kanttori Leinosen johtama Räisälän sekakuoro oli valmis avustamaan kirkollisissa juhlissa usein opettaja Paavo Aholan johtaman Särkisalon sekakuoron vahvistamana. Särkisalon ja Alhotojan NKY -yhdistyksellä ja hetkisen myös Hytinlahden NKY:llä oli omat kuoronsa.

Niissäkin seurakuntalaisissa, jotka eivät joutuneet toimimaan varsinaisessa seurakunnallisessa maallikkotyössä, oli paljon uskollisia kirkonkävijöitä ja seurakunnan hartaita ystäviä, jotka hapatuksen tavoin vaikuttivat ympäristössään. He hoitivat kotiaan, kasvattivat lapsiaan kristillisesti, he tilasivat ja lukivat kristillisiä lehtiä sekä muuta hengellistä kirjallisuutta. He kuuntelivat radiohartauksia ja -jumalanpalveluksia ja huolehtivat kotihartaudesta.

Lisäksi monet maalliset järjestöt suhtautuivat ainakin kunnioittavasti, mutta myös avuliaasti seurakuntaelämään. Suojeluskuntalaiset ja lotat tulivat isänmaallisina juhlapäivinä järjestöinä kirkkoon. Viimemainitut hoitivat uskollisesti sankarihautoja. Myös Martat ottivat rakkaudella osaa hautausmaan hoitoon ja pyrkivät toimimaan kristillisessä hengessä kutsuen usein pappeja tilaisuuksiinsa puhumaan. Juhlatalot ja koulut luovuttivat aina maksutta huoneustonsa seurakunnalliseen käyttöön. Koulujen opettajat osoittautuivat papiston työtovereiksi uskonnonopetuksessa ja seurakuntaelämän tukemisessa ja kutsuessaan näitä opettajayhdistyksensä kokouksiin. Järjestipä Särkisalon työväenyhdistys talollaan pitkän aikaa omasta aloitteestaan radiojumalanpalveluksia. Karjalaisella vieraanvaraisuudella oli koti kuin koti avoin seurakunnan kokouksille.

Mikään kirkollinen herätysliike ei ollut laajemmalti leimaa-antava räisäläiselle seurakuntaelämälle. 1880-luvun lopulla oli seurakuntaamme tullut lestadiolaisuuden vanhempaa herätystä, jonka pieni, mutta uskollinen ryhmä asui hajallaan pitäjän eri puolilla. Ns. "uudestiheränneillä" oli oma, vielä pienempi piirinsä johtajanaan seppä Tahvo Koponen Makkolasta. Evankelisen liikkeen innokkaina ystävinä esiintyivät Helena Paavilainen, miehensä, kirkonisäntä Adolf Paavilaisen kera Kökkölästä ja Juho Tiinus Tiurista.

Räisälän varsinainen seurakuntaväki eli kuitenkin perityllä kirkollisella suunnallansa, jolle tunnusmerkillistä oli liittyminen omiin sielunpaimeniin ja luottamus heidän opetukseensa. Joittenkin mielestä tällainen kristillisyys saattoi tuntua liian hengettömältä. Sen tähden siellä, niinkuin muuallakin kirkossa ilmeni pieniä piirejä, jotka olivat vastaanottavaisia tunneperäisemmille vapaakir kollisille liikkeille. Helluntalaisilla oli oma pieni seurakunta ja rukoushuoneensakin Ivaskan sillan korvassa. Heidän yhdysmiehensä oli valokuvaaja Fabian Laukkanen.

Sota-ajat ja siirtoseurakunnan loppu

Tällaista oli seurakunnallinen elämä Räisälässä silloin kun sen ensi kerran jätimme. Perittyä uskontunnustusta teroitti papit kierrellessään lännestä saapuneitten Suomen sotilaitten miehittämissä kylissä valmistaakseen seurakuntalaisiaan siltä varalta, että he joutuisivat ikään kuin "ilman laukkua ja sauvaa sekä kahta ihokasta" oudolle matkalle. Sellaisin eväin räisäläiset synnyinseutu ja koti kirkko mielessään kokoontuivat evakkotaipaleella seurakunnallisiin tilaisuuksiin ja Räisälä-iltoihin. Sen vuoksi ei heillä ollut suurempaa iloa kuin päästä takaisin Räisälään.

Kun entiset papit olivat siirtyneet uusiin virkoihin, määrättiin heidän tilalleen väliaikaisiksi viranhoitajiksi nuoria miehiä. Vt. kirkkoherra Aarne Arjanheimo joutui kuitenkin jatkosodassa rintamalle, ja hänen tilalleen määrättiin hetkiseksi Niilo Kustaa Lilja, kunnes kirkkoherraksi valittu entinen kappalainen Helasvuo astui 1.6. 1943 virkaansa ollakseen siinä seurakunnan lopettamiseen asti. Vt. kappalainen Onni Mauri Honkkila alkoi siunauksellisen pappistyönsä siirtoseurakunnassa, jonka kera hän tuli Räisälään, otti osaa jälleenrakentamiseen ja toiseen evakkomatkaan aina vuoteen 1949 asti. Nuoruuden innolla vaikeasta sairaudestaan huolimatta tämä evankeliumia ja ihmistä syvällisesti ymmärtävä mies toteutti työnäkyjään vaihtelevissa oloissa, joissa joku toinen olisi masentunut, valaen uutta uskoa ja toivoa ympärilleen ja saaden seurakuntalaisistaan ystäviä, jotka siunaten häntä muistelevat. Kanttorin sijaisena toimi laulunopettaja Ilmi Paavilainen.

Karjalasta oli uudelleen lähdettävä. Yli 5 vuotta hoidettiin vielä siirtoseurakuntaa. Lopulta vietettiin 18.12.1949 Kokemäen kirkossa Räisälän seurakunnan lopettamisjumalanpalvelus. Pitkin syksyä työskenneltiin Eurajoelle sijoitetussa kirkkoherran virastossa seurakunnan jäsenten kirjoittamisessa siirtokorteille. Uudenvuoden aattona ne postitettiin noin 150 eri seurakuntaan. Kirkkoherra pakkasi kirkonkirjat laatikkoon ja vei ne hevosella asemalle. Sen jälkeen hän matkusti Kiukaisiin, missä toimitti viimeisen Räisälän seurakuntalaiselle suoritetun hautauksen. Uudenvuoden aattohartaudessa oli hänellä viimeinen puhe Räisälän seurakunnan pappina.

Tämä teksti on tiivistelmä v.1973 Karjala-lehden julkaisemasta Räisälä liitteen kirjoituksesta.
Alkuperäisen tekstin on kirjoittanut Jorma Helasvuo.

Liitteessä on lueteltu Räisälän seurakunnan kirkkoherrat, kappalaiset ja ylimääräiset papit: Papisto Räisälässä