Harjavalta
Harjavalta-sali täyttyi sunnuntain pääjuhlan lähestyessä.

Onnistuneet Räisälä-juhlat Harjavallassa

Ansiomerkkien iloa ja Elisenvaaran tuskaa

Harjavallassa 28.-29.6. vietetyt 63. Räisälä-juhlat vetivät pääjuhlaan lähes 400 henkeä. Mielenkiinto kohdistui etenkin juhlapuheen pitäneiden toimittaja Erkki Rahkolan ja ilmasotahistorioitsija Carl-Fredrik Geustin Elisenvaaran pommitusta koskevaan esitykseen.
Juhlassa jaettiin myös Karjalan Liiton myöntämiä ansiomerkkejä. Karjalaseurojen Satakunnan piirin pj Jouko Hämäläinen sai kunniatehtävän luovuttaa kolme kultaista ansiomerkkiä. Saajina olivat säätiön valtuuskunnan pj Robert J. Rainio Turusta, Aimo Kalenius Uudestakaupungista ja pitkäaikainen säätiön hallituksen jäsen Ilkka Suutari Säkylästä.
Hopeiset ansiomerkit saivat Räisäläisen päätoimittaja Kullervo Huppunen, säätiön hallituksen varapj. Pentti Laukkanen ja valtuuskunnan varapj. Kimmo Rouhiainen. Pronssiset merkit luovutettiin Sakari Honkaselle ja Tarja Jaakkolalle.

Rainio ja Suutari
Kultaiset ansiomerkit saaneet Robert J. Rainio (vas.) ja Ilkka Suutari.

Kaikenlaisia tietoja katoaa

Pääjuhlan avauksessaan Juhani Huppunen käsitteli sekä erilaisten tietojen katoamista että juhlien tulevaisuutta. Hän totesi, että aivan lähivuosina ollaan juhlien suhteen muutoksen edessä.
- Järjestävät paikkakunnat ovat pudonneet 16 kuuteen, ja sama suuntaus jatkuu. Myös ärjestämisestä vastanneiden seurojen voimat hupenevat ja rivit harvenevat. Säätiössä on kuitenkin tehty päätös, että juhlien järjestäminen turvataan tavalla tai toisella niin auan kuin kiinnostusta riittää, rohkaisi Juhani Huppunen läsnä olleita.
Hän kiinnitti huomiota tiedon ja perinteen siirtämiseen nuoremmille sukupolville. Historia- kyläkirjat ovat täyttäneet tarpeen kohtalaisen hyvin yleisellä tasolla, mutta yksilöitten kohdalla perhettä ja sukua koskevaa tietoa katoaa.
- Kotiseudun menetys on koettu niin raskaana, että siitä ei ole saanut tai pystytty puhumaan. Monet ovat nyt todenneet, etteivät tiedä juuristaan juuri mitään, ei välttämättä edes isovanhempien synnyinpitäjää.
Toinen huolenaihe on Jalasjärven hautausmaalla oleva karjalaisten vainajien yhteismuistomerkki. Selvitystyössä on käynyt ilmi, että alueelle alun perin haudatuista yli 140 vainajasta suuri osa oli räisäläisiä. Tällä hetkellä ovat kuitenkin nimet pääosin kadoksissa. Ainoa tietolähde on vanha Räisäläisen numero vuodelta 1965, missä silloinen päätoimittaja Robert Rainio kertoo käynnistään Jalasjärven hautausmaalla. Suurin osa puuristeistä oli lahonnut. Niinpä tiedossa on alle 30 vainajan nimet. Tietoja yritetään selvittää, mikäli joistain luetteloista se vielä onnistuttaisiin tekemään.


Kuvia vuoden 2008 Räisälä-juhlista

Takaisin etusivulle

Vaiettu Elisenvaaran pommitus - evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944

Geust ja Rahkola
Keskellä Carl-Fredrik Geust ja Erkki Rahkola

Toimittaja Erkki Rahkola ja ilmasotahistorian asiantuntija Tekniikan tohtori Carl-Fredrik Geust kertoivat viimeisimpiä tietoja Elisenvaaran murhenäytelmästä Räisälä-juhlien pääjuhlassa Harjavallassa. He totesivat, että 20.6.1944 oli synkkä päivä Suomen historiassa. Tuona päivänä suomalaiset menettivät Viipurin ja ainakin 150 ihmistä sai surmansa Suomen historian tuhoisimmassa siviilipommituksessa ilmatorjunnan täydellisen epäonnistumisen seurauksena.
Neljännestunnin aikana Elisenvaaran risteysasemaa pommittivat kolmessa aallossa tulleet pommikoneet ja saattohävittäjät. Geustin mukaan pommitus oli neuvostokoneille miltei rauhanomainen sotaharjoitus, tosin sillä erotuksella että tarkoitus oli tuhota asema ja elävä materiaali. Haastattelujen pohjalta on Rahkolalle selvinnyt että kolmas aalto oli täyttä siviilien teurastusta.
- Minulle ovat paikalla olleet kuvailleet, että se oli täydellinen ihmislihamylly. Koneet tulivat niin alhaalla, että lentäjien kasvot pystyi tunnistamaan. He tiesivät aivan rmasti, että kyseessä oli siviilejä, pääasiassa naisia ja lapsia.

Pommitus määrätty etukäteen

Geust kertoi juhlayleisölle, että kesällä 1944 suomalaisten joukot olivat väärässä paikassa, joten niitä lähdettiin siirtämään kohti Viipuria. Kaikki suomalaisten ja saksalaisten tärkeät joukot menivät Elisenvaaran kautta. Venäläiset tiesivät sen ja havaitsivat tuon suurimittaisen joukkojen siirron. Niinpä annettiin määräys pommittaa Simolan asemaa 19.6. ja Elisenvaaran asemaa 20.6. Heidän puolellaan oli laskettu, että noin 400 pommia riittäisi Elisenvaaran asema-alueen tuhoamiseen.
Geust huomautti, että venäläisten pommien valinta oli myös merkityksellinen. Valikoima osoitti, että pommien sirpalevaikutus maksimoitiin, joten kohteena oli rata-alueen lisäksi myös elävä materiaali. Pommitus toteutettiin kolmessa aallossa. Kahdessa ensimmäisessä oli 16 pommikonetta ja 12 saattohävittäjää. Ensimmäisen aallon aikana ihmiset olivat pääosin unissa, ja säästyivät sirpalevaikutuksilta. Toisen ja kolmannen aallon tullessa vielä lossa olevat yrittivät paeta suojaan, mutta monet joutuivat pommien uhreiksi tai hävittäjälentäjien silmittömän raivon kohteeksi.
Merkittävää on että Neuvostojohdolle oli siviilien evakuointi täysin tuntematon käsite, joten määräys oli tuhota kaikki elävä materiaali. Kuitenkin, kuten edellä todettiin, lentäjät tiesivät täysin varmasti, että kyseessä oli siviilejä. Vaatetus ja ikärakenne paljastivat sen, mutta asia ei estänyt julmaa teurastusta.
Geustin mukaan venäläinen kuvauskone kävi ottamassa tuhoista ja savuavista raunioista kuvan. Syyskuussa myyntiin tulevassa kirjassa Vaiettu Elisenvaaran pommitus - Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 on yksi tuon koneen ottama kuva. Rahkolan ja Geustin valmistama teos kertoo pommituksen synkän tarinan sekä pommittajien että uhrien näkökulmasta.
Esityksensä päätteeksi Erkki Rahkola kertoi kymmeniä pommituksessa olleita haastateltuaan saaneensa sen mielikuvan, että nuo ihmiset ovat suuria sodan (ei sota-) sankareita.