Papinkaura

Meillä on pitkään ollut huonekasvi, jonka nimi on papinkaura (Billbergia). Sillä on lehdissään juovat, joten olemme kutsuneet sitä seeprakasviksi.
Minulla on ollut tapana kertoa lapsenlapsilleni kaikenlaisia satuja, joita he ovat pitäneet totena, silloin kun ovat olleet vielä tarpeeksi pieniä. Seeprakasvin kerroin synnyttävän yöllä pieniä seeproja, jotka sitten piilottelevat päivällä asunnossa. Ostin myös muutaman pienen leikkiseepran, jotka piilotin erilaisiin koloihin. Pojallani on 2 poikaa, Iisakki ja Aapeli. Vanhempi heistä, Iisakki, on luonteeltaan veljeään varovaisempi. Kerran hän sattui löytämään seepran lattiatasolta kirjahyllyjen kolosta. Varovasti hän työnsi kättään kohti koloa, mutta veti sen sitten takaisin. Äkkiä hän kekkasi: ”Ehkä Aapelin käsi sopis koloon paremmin.” Aapeli juoksikin oitis paikalle ja veti seepran ulos.

Jos katsot kuvaa, huomaat, että papinkaurasta kohoaa hehkuvan raudan värinen kukintolehti, josta myöhemmin avautuu pieniä keltaisia kukkia.
Mietin mistä tuo kasvi on saanut nimensä ja päättelin, että sillä oli liittymäkohta isäni kertomuksiin Räisälän pappilasta. Hänen isänsä oli Räisälän kappalainen, Robert Rainio, joka virkatyönsä ohella johti myös melkoista maatilaa.
Sata vuotta sitten oli Suomessa vielä tavallista, että osa palkasta tuli seurakunnan omistamasta viljelymaasta, joka usein oli osittain vuokrattu torppareille. Näiden oli tilitettävä osa tuloistaan papin palkkaukseen. Tästä osuudesta isäni käytti nimeä aprakka. Sen maksu ei varmaankaan ollut torppareille kovinkaan mieluista. Isäni kertoi mm. kerran istuneensa isänsä ajaman hevosen kyydissä. Erään vastaantulijan kohdalla Robert pysäytti hevosen ja sanoi: ”Et ole vielä maksanut aprakkaasi.” Siihen mies vastasi: ”Ethää sie ole viel pannu sitä ryöstöönkää.” Toisen kerran isäni ajoi hevosta jo itse ja tiukkasi eräältä vastaantulijalta, miksei hän ollut tuonut niittämästään heinästä sovittua erää pappilan navettaan. ”Köyhä on aina kierä”, oli vastaus.

Räisälän pappilassa rinnakkaiselo oli pääpiirteissään sangen sopuisaa

Robert Rainio oli itsekin kuulemma hyvin innokas ja opinhaluinen maanviljelijä, mutta luulisi, että monilta papeilta se ei kovin hyvin käynyt päinsä. Useimmat meistä lienevät tutustuneet ”Täällä Pohjantähden alla”
-kirjan kirkkoherra Salpakariin ja hänen torpparinsa välisiin skismoihin.
Isäni mielestä Räisälän pappilassa rinnakkaiselo oli kuitenkin pääpiirteissään sangen sopuisaa ja isäni leikkitoveritkin olivat paljolti torpparien poikia. Varmaan takanapäin pappeihin kohdistettiin kuitenkin melkoista sanallista napinaa ja pilkkaa.
Luultavasti papinkaurakin on yksi tällainen sana. Taitaa se papin kaurapelto olla enemmänkin siellä ikkunalaudalla. Pohjaton kuin papin säkki on tunnettu sanonta.
Eräs pastori Piri kertoi minulle tapauksen jostakin papista, jolle torppari toi aprakaksi voita. Pappi huomasi sen kuitenkin olevan jo härskiintynyttä ja paiskasi voin aitan seinään sanoen ”Se on kuitattu.”
Lutukka-nimisellä kasvilla on pieniä kolmiomaisia lituhedelmiä. Kasvin tieteellinen nimi on Capsella bursa pastoris, papin pieni kukkaro.
Muistan kuinka oman lapsuudenkotini avovintissä katosta tippui silloin tällöin pölymäistä purua. Se syntyy siten, että huonosti kuorittujen kattolautojen alle, kuoren yläpuolelle kaivaa käytäviään papintappaja niminen kovakuoriainen.

Osa tilattomista muutti Amerikkaan

Viime vuosisadan alussa Suomen väestö oli pääosin maatalouden harjoittajia, tilallisia ja heidän torppareitaan. Väkimäärän lisääntyessä yhä useampi jäi ilman omaa maata, koska maatiloja ei tietenkään voinut pilkkoa perillisille loputtomiin. Osa tilattomista lähti aina Amerikkaan asti.
Vapaussodassa maamme sai itsenäisyyden Venäjän vallasta. Heti pian sota muuttui myös kansalaissodaksi ja sen nimenä käytetään nykyään myös termiä sisällissota. Se oli paljolti sotaa valkoisten tilanomistajataustaisten ja punaisten torpparitaustaisten välillä; teollisuusväestöä oli silloin vielä sangen vähän. Isäni sanoikin usein, että jos torpparikysymys olisi saatu ajoissa ratkaistuksi, ei sisällissotaa olisi tullut.

”Mehiläisten hoidon tieto siirtyi suvun kautta minullekin”

Kirkkohan oli varhaisina aikoina myös jonkinlainen maallisten asioiden tiedotuslaitos, kun harvalle tuli sanomalehti ja radioitakaan ei juuri vielä ollut. Papille voitiin antaa tehtäväksi myös jakaa valistusta maatalousasioissa, jos hän vain siihen kykeni.
Robert Rainiokin lähetti vanhimman poikansa, Robertin eli Essun, hankkimaan oppia mehiläishoitokurssilta. Pappilaan ostettiin sitten mehiläispesiä, joita ei kuitenkaan hoitanut Essu, vaan hän siirsi tietonsa isälleni, Yrjölle, jota kaikenlainen maataloustyö enemmän kiinnosti.
Myöhemmin viimeksi mainittu sitten kouluttautuikin agronomiksi. Hän siirsi mehiläistietoa myös minulle, sillä koululaisena jouduin häntä paljon auttamaan vajaan parinkymmenen mehiläispesämme hoidossa ja hunajan linkouksessa.
Tuo Räisälässä alkunsa saanut tietous siirtyi sitten myös Mäntsälän Saaren ammattikoulun puutarhakurssille, jonne isäni hankki muutaman mehiläispesän koulun rehtorina toimiessaan. Hän myös antoi oppilaille koulutusta mehiläishoidossa. Tuohon kouluun tuli joskus myös joitakin räisäläisperäisiä opiskelijoita, joita kohtaan isäni tietenkin osoitti positiivista kiinnostustaan.

Takaisin maaliskuun 2021 lehteen