Ikävä kotiin Karjalaan saa Juhanin naputtelemaan muisteloita tuolta 70–80 vuoden takaa. Yhtenä kultaisena lenkkinä niiden ketjussa kimaltelee silloin syntynyt ystävyys ilmajokelaisen evakkotalomme väen kanssa. Se on kantanut läpi vuosikymmenten ja kantaa yhä. Mutta lähdetäänpäs liikkeelle alusta.

Syksyllä 1939 kaikki muuttui

Kotimme sijaitsi Räisälän pitäjän Särkisalon kylässä Korpelanmäen vieressä, satakunta metriä Viipurin-Käkisalmen valtatieltä. Sen lisäksi meillä oli maatila Särk´niemessä, kilometrin päässä kotoa, Vuoksen rannalla, maailman kauneimmalla paikalla. Sinne oli jo rakennettu komea tiilinavetta. Talo piti tehtämän 1940 kesällä, mutta Stalinin ja Molotovin järjestämä ”kuntauudistus” esti sen. Perheeseemme kuuluivat äiti Helena ja isä Johannes (Juho), minua neljä vuotta vanhempi Aaro-veljeni ja minä Juhani. Lisäksi kiinteänä jäsenenä oli Antti – setäni, poikamies, kummini, rakentaja. Muistan 30-luvun onnellisena aikana siellä kotikunnailla. Oman tumman raitansa elämän riepumattoon toi kuitenkin isäni sairaus. Hänellä oli keuhkotuberkuloosi, sen ajan kansantauti numero yksi. Siihen ei silloin vielä tunnettu mitään tehoavaa lääkettä.

Koitti syksy 39. Silloin kaikki muuttui. Itäinen naapurimaamme vaati rajan siirtämistä Kannaksella sekä tukikohtien saamista läntisestä Suomesta. Tavoitteena oli maamme liittäminen ”onnelliseen neuvostokansojen perheeseen”; tielle, jonka Baltian kansat joutuivat kulkemaan. – Kun Suomi ei suostunut idän ukaaseihin, syntyi sodan uhka. Lokakuussa tapahtui armeijan liikekannallepano, alkoivat ”ylimääräiset kertausharjoitukset”, jotka tunnetaan lyhenteellä YH. Kotonamme se tuli todellisuudeksi, kun ”mei issoo kammarii” majoittui Pohjanmaalta tullut jalkaväkiryhmä. Hyvässä sovussa elettiin. Minä pääsin porukan maskotiksi, nukuinkin alikessun kainalossa. Saimme valmiiksi tutustua pontevaan Pohjanmaan murteeseen.

Sota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä -39. Neuvostoliitto hyökkäsi aggressiivisesti suurin voimin maalla, merellä ja ilmassa. Kotimme ohitse vaelsi sotaa pakoon rajan pinnan kansaa katkeamattomana kulkueena. Meidän vuoromme tuli 9. joulukuuta, minun 7-vuotispäivänäni. Meille tuotiin sana, että tunnin kuluttua pitää olla valmiina lähtöön. Mukaan sai ottaa tavaraa sen verran kuin jaksoi kantaa, pääasiassa evästä. – Antti-setä jäi kylän luottomiehenä hoitamaan tavaroiden ja karjan evakuointia. Hän liittyi joukkoomme vasta rauhan tultua maaliskuussa -40.

Ulriika-mumma otti minut lemmikikseen

Myllypellon asemalla meidät ahdettiin ”mullivaunuun”, jossa kolkuttelimme länteen päin. Matka kesti pitkään – armeijan kuljetuksilla oli etuajo-oikeus. Jossain asemalla saimme nauttia Lottien tarjoamaa kauravelliä. – Iltapimeällä saavuimme Ilmajoelle, Koskenkorvan asemalle, josta meidät vietiin hevospelillä Västilän koululle ”vastaanottokeskukseen”, kuten nykyään sanottaisiin. Siellä oli levitetty olkia lattialle. Niiden päällä makailimme odotellen, kuka huolii meidät ”evakoikseen” – tämä nimitys vakiintui nopeasti käyttöön.

Nyt meille kävi hyvin. Isäntä Lenni Tuominen Pietilän kylästä tuli ja kyseli: ”Onkos täällä semmoosia poikia, jokka tulis meirän klopin kans tappelemahan?” (Ei muuten koskaan tarvinnut tapella) Isäntä vei meidät pulskalla hevosellaan kotiinsa. Meidät otettiin sydämellisesti vastaan. Saimme asuttavaksemme yhden kamarin. Alkuun olimme myös talon ruuissa. – Tuomisen perheeseen kuuluivat Lenni – isännän lisäksi emäntä Katri ja heidän lapsensa Eila ja Erkki. Eila oli vajaa kakskymppinen kaunis neitonen ja Erkki-veljeni ikätoveri. Vielä oli suvun vanhimpana joukossa isännän äiti, Ulriika- mumma. Hän otti minut heti lemmikikseen.

Tutustuminen sujui juoheasti. Talon väki teki kaikkensa, että me kovan kohtalon kolhimat saisimme kokea olomme mahdollisimman mukavaksi. Lenni pruukasi sanoa: ”Äläkää orjaalko!” Sopeutumista auttoi varmasti paljon sekin, että Tuomisen pari ja minun vanhempani olivat ikätovereita, samoin Erkki ja Aaro. Minä sain leikkikavereita naapurista Latva-Pietilästä; Tapanin ja Lainan sekä heidän evakkoperheensä lapset Kaasalaisen Matin ja Railin. - Totuimme pian pohjalaiseen ruokavalioon, jossa mielestäni parasta oli ”kropsu” , makoisa pannukakku. Meidän äiti paistoi piiraita, ja ne maistuivat talon väelle.

Tuli sotajoulu -39. Naapurukset päättivät järjestää yhteisen aattoillan Latva-Pietilän avarassa tuvassa. Molempien talojen isäntäväet ja evakot kokoontuivat sitä viettämään. Luettiin jouluevankeliumi, veisattiin ”Enkeli taivaan” ja nautittiin pöydän antimista. Pukkikin tuli ja toi minulle arvokkaan lahjan, komian puukon. Oltihin Pohojanmaalla!

Kaloja ja rapuja

Pietilän kylä sijaitsee Kyrönjoen partaalla. Toinen vesiväylä on ”Luoma”, pienempi uoma, joka laskee jokeen. Nopeasti nämä rantapenkat tulivat tutuiksi. – Yksi leikkikavereistani, Kaunismäen Heikki sieltä Luoman toiselta puolen kotiin mennessään lähti kurkistelemaan jäässä olevan sulan virtapaikan reunalle ja hukkui. Musta raita lapsuuden riepumattoon…

Veli Aaro oli innokas kalamies. Hän puhui Erkin kaverikseen, ja pojat lähtivät kalastamaan joelle. Isäntä ei uskonut, että sieltä mitään tulisi – eipä oltu varmaan juuri kalasteltu. Niinpä hän lupasi syödä poikien kalat paljaaltaan raakana suomuineen päivineen. Hämmästys oli suuri, kun nuoret herrat saapuivat saaliinaan lähes ämpärillinen ahvenia. Nehän perattiin ja paistettiin ja syötiin herkutellen. Pojat jatkoivat kalastamista. Kun ravustusaika tuli, he saivat suuria saaliita, jotka markkinoitiin kirkonkylän karvarille.

Surullisia uutisia

Kaksi murheen päivää talvella -40: - Rauha Neuvostoliiton ja Suomen välillä astui voimaan 13. maaliskuuta. Radiosta kuunneltiin ministeri Väinö Tannerin puhetta: Karjala menetetty viholliselle. Seurasi katkeraa itkua; niin evakot kuin talonväkikin. - Toinen suru: tuli tieto, että meidän lehmämme on teurastettu Espoossa, johon ne oli evakuoitu. Siihen aikaan karja oli talon turva. Tummia raitoja…

Olin ehtinyt aloittaa koulunkäynnin Särkisalossa. Ensimmäinen luokka kuittaantui kuudessa viikossa siellä kotikylässä armeijan alkaessa isännöidä koulutaloa lokakuussa -39. Onneksi osasin lukea jo kouluun mennessäni. Syksyllä -40 pääsin jatkamaan toiselle luokalle Luoman koulussa. Meitä evakkolapsia oli joukossa melkoisesti, olihan lähes koko Räisälän asujamisto siirretty nimenomaan Ilmajoelle. En muista, että kukaan koskaan olisi edes yrittänyt kiusata meitä vaikkapa oudon murteemme takia. Olimme ”toisen luokan mustalaisia”, mutta tulimme hyväksytyiksi pohjalaisten koulukaveriemme taholta.

Kesällä -40 Tuomiselle tehtiin uusi tiilinavetta. Saman katon alle tulivat heinä”sarrain”, halkovaja, aitat, karjakeittiö ja sauna. Myös asuinrakennuksessa tehtiin remonttia. Antti-setä ammattimiehenä oli työssä tarpeellinen. Lennin ja Antin kesken toimi hyvä kaveruus ja yhteishenki.

Keväällä -41 muutimme Satakuntaan. Isäntäväen ja evakkojen ero oli haikea. – Kun jatkosota alkoi ja Räisälä vapautui ”vuokralaisista”, pääsimme palaamaan kotiin marraskuussa. Ilo oli suuri: joulu oman kurkihirren alla. Sota oli käynnissä, armeija valvoi turvallisuuttamme rintamilla. Kuitenkin elelimme kuin rauhan aikaa. Yhteyttä Ilmajoelle pidettiin yllä. Katri ja Eila sekä Helena kirjoittelivat ahkerasti kertoen kuulumisia suuntaan ja toiseen. - Meiltä tuli suru -uutinen kesällä -42. Isä Juho, joka vaikeasti sairaana oli jaksanut ensimmäisen evakkomatkan vaivat, nukkui pois. Hän sai viimeisen leposijansa Räisälän hautausmaalla ikikuusten katveessa. Tumma raita…

Tuomisen Eila löysi rinnalleen himankalaisen Toivo Mäki-Rautilan ja avioitui hänen kanssaan. Toivo palveli Isänmaata Kannaksella ja kävi meillä kylässä lyhyillä lomillaan. Parille syntyi esikoinen Tapio 29.12.43. Meillä iloittiin Tuomisen suvun uudesta jäsenestä.

Takaisin tuttuun taloon

Vihollisen suurhyökkäys 9. kesäkuuta 1944 ajoi Karjalan kansan jälleen evakkotielle. Äiti- Helena ja minä lähdimme naapureiden kanssa ajamaan karjaa kohti länttä. Vaellus kesti viikkokausia, tälle puolen Pieksämäen. Sieltä pääsimme junaan suuntana Jalasjärvi, jonne räisäläiset oli määrätty evakuoitavaksi. Tuomisen isäntä oli ollut tarkkana, saanut selville, missä me kuljemme. Olimme Kurikan aseman lähellä nuotiolla lähteäksemme seuraavana aamuna kävelemään karjan kanssa Jalasjärvelle. Lenni ilmestyi piiriimme ja ilmoitti: ”Ettehän te koroostanne sivuutte mene”. Niin me pääsimme taas tuttuun taloon. Suurta kiitollisuutta saimme kokea. – Missä olivat Aaro ja Antti-setä? Aaro ajoi erään isännän orihevosen Räisälästä Jyväskylään ja liittyi sitten hetkeksi joukkoomme. Antti hoiteli taas evakuointitehtäviä siellä kotitanhuvilla. He molemmat olivat sitten sadonkorjuussa Räisälässä aina syyskuussa solmittuun rauhaan asti.

Kesällä -44 minulla oli mieluisana tehtävänä pienen Tapion nukuttaminen. Lykkelin lapsenvaunuja pitkin Pietilän kylän raittia. Poika kasvoi rivakasti, oppi kävelemään ja vähitellen alkoi sanojakin tulla. Kun nuoren herran mieli teki talliin hevosia katsomaan, hän tuli, veti sormestani ja lausui selvällä suomenkielellä: ”Pruuu”! Teimme miehissä tämän hauskan tarkastuskierroksen.

Ystävyys on kestänyt

Asuimme Tuomisella kevääseen -45 asti. Kävin kuudennen luokkani Luoman koulussa. Muutimme Satakuntaan, lopullisille uusille asuinsijoillemme. Äiti ja Aaro lähtivät edellä lehmien kanssa, me Antti sedän kanssa vähän myöhemmin. Muistan Lennin ja Antin eroamisen: raavaat miehet halasivat ja itkivät.

Saimme seurata evakkotalomme väen vaiheita. Toivo Mäki-Rautila oli taitava käsistään. Hän rakensi talon naapuriin ja perusti puusepänverstaan palvellen vuosikymmeniä asiakkaitaan. Eilan ja Toivon perheeseen syntyi vielä tytär Terttu -46 ja kuopus Timo -63. Tapio valmistui insinööriksi ja teki pitkän uran Ilmajoen kunnan teknillisenä johtajana. Tertusta tuli sairaanhoitaja, työpaikkanaan hänellä oli kunnan terveyskeskus. Molemmat ovat virkeitä eläkeläisiä. Timo antautui sotilasuralle. Hän palvelee everstinä Sodankylän varuskunnassa.

Erkki tuli aikanaan vuorostaan Tuomisen isännäksi. Hänen ja Salme-vaimon tytär Tiina yhdessä Keijo -puolisonsa kanssa pitää nykyisessä Tuomisen talossa sijaiskotia nuorille tytöille. Myös Latva-Pietilän talo kuuluu tälle yritykselle. Sen maille on rakennettu talli 15 hevoselle ja kaksi ratsastusmaneesia.

Sodan varjossa syntynyt ystävyys on kestänyt. Vierailuja on jatkuvasti tehty kumpaankin suuntaan. Poisnukkuneet rakkaat ystävät on saateltu haudan lepoon. Merkkipäivät on huomioitu. Ilmajoen oopperoita olemme Sinikkani kanssa käyneet katsomassa Jaakko Ilkasta alkaen. Tapion ja hänen vaimonsa Annelin sekä Tertun kotiin olemme olleet tervetulleita. Tapio, Anneli ja Terttu olivat mukanamme Räisälässä katsomassa menetettyä kotiseutuamme. Viimeksi olemme tavanneet tämän vuoden keväällä, kun nämä Tuomisen suvun ”lapset” olivat vierainamme. Tutustumiskohteena oli upea Räisälä-keskuksemme täällä Köyliössä.

Oi kiitos kaikesta Karjala,
mit´ annoit armasta mulle!
Nyt kuljen teistäsi kaukana,
mut´ aina oon sua muistava,
rukoillen onnea sulle.
(Anni Porenne)

Takaisin joulukuun 2015 lehteen