Räisälän Tiurinsalossa, Pitkäjärven maisemissa, asusti ennen viime sotia Yrjö ja Helena (o.s. Hietanen) Viipurin perhe. Lapsia oli siunaantunut kymmenen, seitsemän potraa poikaa ja kolme sorjaa tytärtä. Oli oma vankka hirsitalo, oli maatila; hevonen, lehmät, lampaat, siat… Isä ja vanhimmat pojat myös hankkivat särvintä pöytään kalastamalla Vuoksella.

Tyttäristä vanhin Ilmi (s. 1923) sai opetella työntekoa pienestä pitäen. Oli autettava kodin askareissa, ”katsottava perään” pikkusiskoja ja – veljiä, tartuttava tarvittaessa asiaan jos toiseenkin. – Iloa elämään toi koulunkäynti Humalaisissa yhdessä hyvien ystävien, naapurin tyttöjen seurassa.

Evakkotielle

Koitti kauhea sotasyksy 1939. Ilmi kerkesi käymään alkuun rippikoulua Räisälässä, kunnes talvisota alkoi ja evakkoon lähtö oli edessä. Matka johti Ilmajoelle, Peräseinäjoelle ja taas Ilmajoelle, isäntä Niilo Yli-Pirilän taloon. – Kevätrippikoulun Ilmi kävi nyt täällä lakeudella. Konfirmaatiojuhla oli Ilmajoen kirkossa, rippipappeina Räisälän kirkkoherra, lääninrovasti Vihtori Heinikainen ja kappalainen Jorma Helasvuo.

Ensimmäinen evakkomatka jatkui Satakuntaan ja sieltä jatkosodan aikana 1942 takaisin Räisälään. Sielläpä koti ei ollutkaan entisellään. ”Vuokralaiset” olivat siirtäneet sen uusiin maisemiin; tasakertaan jo kohonneena. Nyt se purettiin ja tuotiin takaisin oikealle paikalleen Tiurinsaloon. Viipurin perhe pääsi puoleksitoista vuodeksi asumaan siihen ainoaan oikeaan kotiin!

Maantietä riitti

Kesäkuussa 1944 vihollinen ryntäsi voimalla Kannakselle. Viipurin perhe sai evakuointikäskyn 17. Syy selvisi pian: Ilmi sekä talvi- ja jatkosodan veteraani, sotainvalidi Vilho löysivät toisensa. Syntyi perhe, joka kasvoi tasaiseen tahtiin: Raija, Seppo, Seija, Marjatta, Juha ja Jouni.

Alkuun kasvava perhe asui Vilhon veljen Matin luona. Kuinka ollakaan: tämän tarinan kirjurilla oli tekeillä nätti tupanen Voitoisten koulun naapuritontille. Vilho vieraili päivittäin rakennuksella ja tarkasteli työni jälkiä. Puhkesi sitten yhtenä päivänä puhumaan: ”Et sie möis tätä miul?” Mie vastasin: ”Enhä mie tään kans uo naimisis. Tehhää kaupat”. – Rakennus oli noin kolmatta osaa vaille valmis.

Niin Vilhosta tuli talonomistaja. Kylän miehet, veteraaniveljet, riensivät joukolla auttamaan. Tuossa tuokiossa tupa oli asuttavassa kunnossa. Samaan hötäkkään nousi navetta. Karjalainen talkoohenki näytti valtaisan voimansa. Ilmin ja Vilhon perheellä oli suuri merkkipäivä 16. marras-kesäkuuta. Isä Yrjö päätti, että junaan ei mennä, pakoon hankkiudutaan omin voimin. Olisivatko hyvät henget varoittaneet, että junakyydissä Elisenvaarassa odottaa kuolema. Niinpä Viipurit matkasivat hevospelillä ja jalan, isä, äiti ja kahdeksan lasta. Ilmi ja sisko Aini ajoivat parikymmenpäistä lehmälaumaa. Lapset askelsivat Karjalan hiekkaista maantietä, pienimmätkin. Kun he eivät enää jaksaneet kävellä, otti isä väsyneet vaeltajat tamman kyytiin. Emänsä vierellä taapersi keväinen varsa.

Marssi jatkui päivästä toiseen. Päivistä tuli viikkoja. Tultiin Kallislahteen, pari peninkulmaa Savonlinnasta tänne länteen päin. Siellä päästiin junaan, ihmiset ja karja. Kolkuteltiin Pohjanmaalle. Yli-Pirilän isäntä oli ollut valppaana: hän haki kotiinsa ”omat” evakkonsa. Vanhapoika Niilo avioitui palvelijattarensa kanssa ja pari sai tytön ja pojan. Noina vaivan vuosina alkanut yhteys on ollut voimassa isäntä- ja evakkoperheen välillä pitkään. Kiitollisina Viipurilaiset ovat muistaneet entistä evakkotaloaan.

Omaan kotiin

Viipureiden lopullinen siirto tapahtui tänne Satakuntaan, toisten tiuroisten joukkoon. Köyliön Voitoisiin oli valtion toimesta rakennettu kahdeksan evakkotaloa. Yksi niistä osoitettiin Yrjölle ja Helenalle poikueineen. Työtä riitti nyt jokaiselle siihen kykenevälle. ”Ilmi on ollut meidän perheemme työjuhta”, sanoo nuorin veli Pauli. – Perheen lehmät olivat ensimmäisen talven Voitoisten kartanon navetassa. 1950 saatiin valmiiksi oma navetta, ”oltiin omillaan”.

Naapurin poika Vilho Teperi, ”Sepän Ville”, alkoi pistäytyä Viipurilla poikkeuksellisen ahkerasti. kuuta 1960, muutto uuteen kotiin. Sotavammoistansa kärsivän Vilhon työkyky oli olennaisesti alentunut. Sairasteltuaan vuosia hän nukkui pois täältä ajasta 1968. Ilmillä riitti raatamista: Lapset, peltotyöt, karja. Mutta Tiurin tytöllä oli ”sisu sitkeä pinnan alla”. Kymmenkunta vuotta miehensä kuoleman jälkeen hän luopui karjasta. Pellot siirtyivät vuokraajan viljeltäviksi.

Lapset kävivät koulunsa ja muuttivat kotoa pois: Raija Paneliaan, Seppo omaan taloonsa Voitoisiin, Seija Nokialle, Marjatta Harjavaltaan ja Jouni Säkylään. Juha asuu äitinsä kanssa ja käy töissä Harjavallassa.

Seesteistä iltapäivää

Viikoittain lapset käyvät tapaamassa äitiään; Juha ja Seppohan ovatkin ”omakyllöisii”. Aamulla pistäytyy kunnallinen puuronkeittäjä, hieroja tuolloin tällöin. Mikäpä on Ilmin elellessä muistellen tapahtumia koti-Karjalassa, evakkoaikojen myllerryksessä, elämää täällä Satakunnassa, joista viisi ja puoli vuosikymmentä omassa tupasessa. – Onhan tämä nyt se ainoa oikea koti!

Yhden kerran, vuonna 1991, sisarukset Ilmi, Aini, Elma ja Juha-poika kävivät Tiurinsalossa. Jänissopenojan ylitse mentiin ”heittämällä”. Viipurin talosta löytyivät rakennusten perustat ja metsittyneet pellot. Rakas kotiseutu oli jäänyt ”suurelle ja mahtavalle” turhan panttina, niin kuin koko Karjala. Teperin Ilmi lähettää lämpimät terveisensä sukulaisille ja ystäville ympäri Suomen. Me muut räisäläiset toivotamme terveyttä ja kaikkea hyvää Tiurin tytölle, todelliselle Työn Sankarille!

Takaisin syyskuun 2015 lehteen