Viime kesän muistoja
Nyt oli kuudes kesä peräkkäin, kun piti päästä käymään Karjalassa. Vuorossa oli Kaleniuksen Aimon järjestämä matka 13.-16.6 Räisälään ja Elisenvaaraan. Syyskuun lehdessä oli jo juttua tästä Elisenvaaran 70-vuotis matkasta ja tässä artikkelissa keskityn matkan toiseen päivään Räisälässä. Tällöin jäin muiden matkasta Räisälän keskustassa ja aikomus oli pyöräillen kiertää kyliä.
Jo edellisenä kesänä innostuin pyöräilemään näillä seuduilla ja kyseessä oli silloin Pyhäjärven ympäri pyöräily. Tällöin perehdyin mummoni Anni Haikonen os. Jermolajeff kotipitäjään ja sen eri kyliin. Näillä molemmilla matkoilla sain polkupyörän käyttööni Lomaranta Musakalta. Siellä on joitain vanhoja polkupyöriä varastossa ja Musakan Antti lainaa niitä korvauksetta käyttöön. Tämä vaan vihjeenä, jos joku on kiinnostunut pienestä pyörälenkistä reissuillaan. Hyvä on ennakkoon varmistaa pyörien saanti ennen matkaa.
Matkanpäivän alku
Pyhäjärven Musakalta matkasin muiden mukana Räisälän keskustaan ja pyörä kulki hyvin bussin tavaratilassa. Porukalla kävimme aluksi Myllypellolla ja perehdyimme Räisälän keskusta vakiokohteisiin. Jäin muiden matkasta kirkon vieressä ja jatkoin siitä yksin loppupäivän. Jonkin verran ajelin keskustassa ja kävin tutkimassa työnväentalon ja urheilukentän ympäristöä. Näkemistä olisi ollut paljonkin, mutta päivän aikataulu oli tiukka ja piti kiirehtiä Kaukolan tielle.
Läheniemen talo sijaitsi kuvassa olevan mäen päällä vasemmassa laidassa. Navetan kivijalka on taas hiukan taempana, eikä näy kuvassa. Lampi jää oikealle kädelle.
Ensimmäinen pysähdys oli Ukonkoski ja paikan ihailu. Eipä ole maisema paljoa muuttunut, kun vertaa vanhoihin 30-luvun valokuviin sillalta. Tästä eteenpäin tie muuttui hiekkatieksi ja yllättävän mäkiseksi. Tiepohja oli aika kova ja hyvä pyörällä. Ainut haitta pyöräilyssä oli "nimismiehen kiharat" ja isot irtokivet. Yritin löytää alkumatkalla samoja kuvakulmia kameraan, mitä vanhoissa kuvissa on. Mutta piti luopua ajatuksesta, kun tienvarret ovat niin metsittyneet ja näkyväisyys pidemmälle oli huono.
Ensimmäinen tauko oli Väkelän sillalla ja ympäristön kuvaaminen. Siinä kalliolla istuskellessa oli hetki aikaa miettiä, mitä nämäkin maisemat ovat kokeneen. Sukulaistalojani oli sillan molemmin puolin ja tarinat tuttuja kirjoista. Hiukan masensi venäläisten jättämät roinat leiripaikoilleen siinä mäellä. Roinaa on muutenkin tienvarsilla ja sen huomioi pyörästä paremmin kuin auton kyydissä.
Seuraava pysähdys oli Unnunkosken Nuorisoseuran talolla. Nyt oli aikaa kiertää taloa katsella ympäristöä tarkemmin. Talon takakuisti oli romahtanut, kun kattopellit roikkuivat pahasti. Sisälle en yrittänyt mennä. Ehkä talolla oli joku venäläinen, kun auto oli parkkeerattu sen eteen. Matka jatkui Unnunkosken sataman kohdille, josta sain otettua joitain hienoja kuvia Vuoksesta. Myös sillalla meni tovi, maisemia ihaillessa. Matka jatkui ja pääkohde odotti edessäpäin eli Läheniemi.
Läheniemeen
Olin lukenut ennakkoon kaiken käsiini saaman kirjallisuuden, mikä liittyy Läheniemeen. Tällä paikalla käynti kiehtoi mieltä jo ennakkoon ja Unnunkosken sillalta lähtiessä pidin vauhtia yllä. Ehkä jonkin verran liikaakin, koska ajoin ohi tienhaarasta. Vasta lähellä Sutkenhovia pysähdyin ja totesin erheeni mukana olleista kartta-/satelliittikuvista. Ei muuta kuin takasin päin ja oikealle tielle. Jätin polkupyörän Muonolassa lähelle Junkkarin Antin kotitalon paikkaa. Pyörällä olisi päässyt nykyteitä hiukan lähemmäksi, mutta halusin mennä vanhoja reittejä mukaillen perille. Kumisaappaat jalkaan ja loppumatka tästä kävellen peltoja/vanhoja tienpohjia pitkin Läheniemen suuntaan alkoi.
Matka kului hissukseen luontoa ja seutua tutkien. Oli onni, että olin ottanut kumisaappaat matkaan. Koska monin kohdin oli vanha tielinja vetinen/upottava. Ehkä viikkoa aiemmin oli Läheniemeen ja sen ohi mennyt jokin erittäin maastokelpoinen kulkupeli. Sen jäljet näkyivät hyvin vielä maastossa. Noin 200 m ennen Läheniemen lampea säikytin kaksi hirveä. Toinen pötki heti pakoon ja toinen vähän ajan kuluttua. Nämä hirvet jäivät koko Läheniemen vierailuni ajaksi lähimetsään. Ainakin jotain sen tyylistä kuulin jossain vaiheessa siellä ollessani. Eittämättä tuli heti mieleeni Arvi Naukkarisen kertomus siitä, kun hän oli käynyt Läheniemessä 1996. Hän oli kohdannut silloin kaksi lumivalkoista laulujoutsenta. Ehkä tämän takia jäi koko siellä olon ajaksi minulle tunne, etten ollut yksin siellä. Nyt on jo aikaa kulunut tästä, mutta se tunne/tapaus ei ihan heti mielestäni unohdu.
Läheniemessä
Ruusut Matti ja Veikko Läheniemen haudan edustalla. Olettamani hautakummun paikka on jonkin matkaa ruusujen takana.
Saavuttuani lammen eteläpäähän alkoi Matti ja Veikko Läheniemen hautapaikan etsiminen. Yritin sitä jonkin aikaa etsiä lammen eteläisimmästä päästä, muuta alue vaikutti liian kostealta hautapaikaksi. Myös tiheä aluskasvillisuus vaikeutti siellä liikkumista. Päädyin siihen, että hautapaikka on noin 20 m oikealla Läheniemen tiestä lammen eteläpuolella. Se alue on ainut joka on tarpeeksi koholla kosteikosta. Itse hautakummun paikka en tarkemmin yrittänyt etsiä, koska hautakumpu on maatunut ja mataloitunut. Venäläiset ovat jo vuosikymmeniä sitten avanneet haudan sieltä ehkä jotain löytääkseen. Avauksessa syntynyt kaivantokin on jo maatunut umpeen ja hautakummun ympärillä seisseet haavat ovat kaatuneet vanhuuttaan ympäristöön. Riitti kun tiesin olevani lähellä hautaa. Otin repustani mukana tuomat punaiset ja valkoiset ruusut. Painoin ne oletetun hautapaikan edessä olevaan kaatuneeseen puunrunkoon. Paikka on jonkun metrin lähempänä tietä kuin hauta, mutta näkyvät ympäristöön paremmin kuin olettamani haudan kohdalta. Ehkä ne silloin paremmin muistuttavat satunnaista ohikulkijaa menneestä. Lakinotto päästä ja äänen lausuin sanan KIITOS. Muuta ei matkamies osannut tehdä tässä tilanteessa. Jotain virren tapaista yritin hyräillä, mutta ääni jäi kurkkuun.
Jatkoin Läheniemen talolle, jonne oli matkaa haudalta noin 200 m. Läheniemen päärakennuksen paikan pystyi vain olettamaan, koska mäen peitti tähän aikaan vuodesta vahva aluskasvillisuus. Joitain aikoinaan istutettuja pensaita kasvoi vielä talon paikan ympärillä. Mutta navetan kivijalka näkyi kauas ja paljasti paikan menneisyyden. Kivijalan korkeus oli paikoin yli 2 m, joten kyseessä oli kivinavetta. Lampi ei näkynyt Läheniemen talon mäelle, koska oli kasvanut tiheä koivupusikko lammen rannan läheisyyteen. Enempää en alkanut paikkoja tutkimaan vaan, istuin evästauolle navetan kivijalan viereen. Oli aikaa miettiä paikan menneisyyttä ja mitä kaikkea se on nähnyt vuosien aikana …
Läheniemen talo oli entinen Räisälän Iso pappila ja se oli siirretty tänne 1850-luvun lopuilla. Täällä syntyi Matti poika Erik Puputin ja Katrina Lavosen esikoisena 1861. Matti tullessaan täysi-ikäiseksi vaihtoi nimensä Läheniemeksi tilan nimen mukaiseksi. On oletettu, että nimeen sisältyvällä lähteellä tarkoitettiin tilan alueella olevaa Läheniemen lammeksi kutsuttua lampea. Isän sukunimi oli siis Puputti ja hän oli tullut taloon kotivävyksi. Matilla oli myrskyisä nuoruus ja siitä on kirjoiteltu paljon. Räisälän rettelöiden aikaan hän meni naimisiin Aino Maria Strengin kanssa. Aino oli seurakunnan edesmenneen pastorin tytär ja kirkonkylän kansakoulun ensimmäinen opettaja. Avioparille syntyi kaksi lasta v.1890 Laina Katri ja 1893 Veikko Matti. Näin ollen Läheniemen mäki oli vilkas ja elämää täynnä oleva pihapiiri reilu sata vuotta sitten.
Matti Läheniemi taisteli tsaarivaltaa vastaan ja vuonna 1906 järjesti Läheniemen lammen jäällä ampumaharjoituksia. Mattihan oli saanut sotilaskoulutuksen ja oli nuoruudessaan tullut keisarillisen sotaväen vänrikiksi. Vuonna 1916 santarmit tulivat häntä pidättämään myöhään illalla, mutta tulo huomattiin ja Matti Läheniemi hyppäsi salin ikkunasta puutarhaan ja siitä pelon yli. Vuodesta 1915 lähtien Läheniemen talo kytkeytyi Matin mukana jääkärivärväykseen ja taloa käytettiin jonkin verran etappipaikkana. Talon oma poika Veikko Matti lähti samana vuonna Saksaan jääkärikoulutukseen.
Veikko Läheniemi kaatui 16.4.1918 lähellä Kauksamon kylää Venäjän rajan läheisyydessä. Isä-Matti kävi noutamassa poikansa ruumiin kotiin. Veikko Matti Läheniemi haudattiin kotitilansa Läheniemen rannalle, jonka hän oli itse aikoinaan halunnut hautapaikakseen. Toukokuu 5. järjestettiin Veikon hautajaiset ilman papinsiunausta. Upeat hautajaiset talossa suurelle saattojoukolle, olihan Veikko ainoa räisäläisistä jääkäreistä, joka kaatui isänmaan puolesta. Veikon siunaus tapahtui vasta kesäkuussa ja silloin salaa. Isä-Matin lähdettyä matkalle Helsinkiin oli Aino Läheniemi pyytänyt tytärtään hakemaan pastori Rainion Läheniemeen. Veikon haudalle pystytettiin muistomerkki ja hautakatos.
Isä ei koskaan toipunut ainoan poikansa kuoleman aiheuttamasta surusta. Hiukan lohtua toi se, että tytär Laina-Katri meni naimisiin naapurinsa jääkärikapteeni Antti Junkkarin kanssa. He asettuivat Läheniemen taloon ja saivat jälkeläisiä. Näin jatkui Läheniemen talon elämä vuosia.
Talvisodan syttyminen ajoi Läheniemetkin evakkoon Lohjalle, jossa Aino Läheniemi kuoli 13.7.1940. Matti palasi ensimmäisten joukossa takaisin Räisälään. Matti Läheniemi nukkui viimeiseen uneen kotonaan Läheniemessä 12.2.1942. Tahtonsa mukaan hänet haudattiin Läheniemen lammen rannalle poikansa Veikon viereen maaliskuun 11 päivänä. Matti Läheniemi oli kirkosta eronnut ja aikanaan hakenut oikeuden sukuhautaan lammen rannalle. Evakosta takaisin tulleet kyläläiset ja muutamat tuttavat olivat saattojoukkoina kun Matti Läheniemi laskettiin poikansa viereen. Saattoväki veisasi kaikesta huolimatta muutaman virren säkeistön ja hovioikeuden asessori Robert Rainio lausui Herran siunauksen ennen haudan umpeen luomista.
Nyt tuli jo kiire lopettaa muistelot, koska päivätaival oli vasta puolessa välin. Lähdin Läheniemestä jatkamaan matkaa takaisin tulojälkiä. Olin kulkenut ehkä 500 m takaisin pyörälleni, kun koin uuden säikähdyksen. Viiden metrin päässä kuului mahdoton rääkäisy ja korkea heinä alkoi heilumaan edessäpäin. Siinä meni muutama sekunti, ennen kuin tajusin törmänneeni muutamaan villisikaan tai vastaavaan. Pari minuuttia odottelin paikoillaan ja sitten jatkoin matkaani. Hetken päästä jo nousin pyörälleni ja suuntasin kohti Sutkenlahtea.
Tässä virtasivat ennen vesimassat Sutkenlahteen. Jonkin matkaa edessäpäin oli myllyn pato ja vesirattaat. Nyt on kaivannon pohjalla juuri havaittavissa vettä ja kasvillisuus on vallannut seudun.
Sutkenlahdessa
Tie Muonolan jaa Sutkenhovin välillä on heikkokuntoista. Asiaa sille tielle ei ole kuin maastokelpoisella kulkuvälineellä. Tien kuntoa on vielä pahentanut alueella käynnissä olevat hakkuut. Ajeltuani noin kilometrin alkoi tie laskeutua notkoon pohjalle ja noustakseen siletä samassa myös ylös. Oli saapunut Savilahtea ja Sutkenlahtea yhdistävälle kaivannolle. Tässä olivat korkean Vuoksen aikana vesimassat virranneet Sutkenlahden suuntaani. Tällöin ne olivat pyörittäneet kaivannon suulla olevan myllyn valtaisia vesirattaita. Vuoksen virtaus hiljeni näillä kohdilla 1857 Kiviniemen salmen puhkaisun johdosta. Nyt oli kaivannon pohjalla juuri havaittavissa hiukan vettä. En lähtenyt tarkempaa tutkimaan, olisiko myllyn jäänteitä havaittavissa vielä luonnossa.
Sutkenhovin tienhaara on juuri notkon pohjalla, josta käännyin pihapiiriin. Pihatien vieressä on havaittavissa kiviaitaa. Varsinaisen päärakennuksen kivijalka on kasvillisuuden peitossa, mutta piharakennusten kivijalkoja on havaittavissa ympäristössä. Luonto on ottanut vallan, ennen niin vilkkaan hovin pihapiirissä. Sutkenhovin pelloilta vielä kerätään heinää, koska ne eivät ole vielä metsittyneet pellolle menevä tie ajetun näköinen.
Loppumatka
Sutkenhovista lähtiessä törmäsin taas hakkuutyömaahan ja se on nykyisin aika järeää touhua. Puskutraktorilla puita nurin ja vedetään ne pitkänä tien varteen. Onneksi pyörällä pääsin hyvin ajamaan ohi näiden paikkojen. Näille seuduille iski muutama vuosi sitten myrsky kovalla kädellä ja puuta on nurin vielä monessa kohdin. Tullessani Härskeensaaren tielle, niin poikkesin eteläiseen Härskeensaareen. Halusin pikaisesti nähdä Haikosenmäen ja Peräniittyläisten (Matikat) asuinpaikat. Muuta nähtävää siellä ei ollutkaan kuin hyväkuntoiset pellot. Täältä matka jatkui Kivipellon koululle ja Tyyskän sillalle.
Tyyskän sillalla piti alun perin minun odottaa paluu kyytiä, mutta halu nähdä lisää voitti. Aikaa ilta ruokailuun Pyhäjärven Muskalla oli vielä reilut kaksi tuntia. Siispä suunnisti pyörineni Marttilankolkalle. Siellä ei ole enää muuta nähtävää, kuin aukeaa heinäpeltoa paljon. Täältä matkani jatkui kohti Konnitsan kylää. Tie sinne mennessä on vielä siinä kunnossa, että henkilöautolla voi läpi päästä, bussilla ei. Konnitsasta Pyhäjärvelle menevä tie oli polkupyörällä liikuttaessa aika huonoa kulkea, koska isoja kiviä ja pehmeää hiekkaan on paljon. Mutta onnellisesti pääsin perille ja vain hiukan myöhässä aikataulusta.
Tie Sutkenhovin kohdilla notkon pohjilla. Tien molemmin puolin on vanhan kaivannon jäänteet, jotka runsas kasvillisuus peittää.
Mitä jäi matkasta käteen
Muistoja ja valokuvia, ehkä päällimmäisenä Läheniemessä käynti. Vuonna 2018 tulee kuluneeksi 100 vuotta Jääkäriluutnantti Veikko Läheniemen kuolemasta. Saas nähdä muistaako mikään taho tätä asiaa silloin. Ehkä tehdään pienimuotoinen käynti Veikko ja Matti Läheniemen hautapaikalle jonkun toimesta. Pientä kirjeenvaihtoa on ollut Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry:n suuntaan, jos vaikka sieltä on jotain muistamista tiedossa.
Tässä jo mietin ensi kesän matkaa ja ehkä se jossain muodossa osuu Räisälän pitäjän alueelle. Vielä on joitain kyliä näkemättä pyöräillen tai muilla konstin. Kuvia tästä ja aikaisemmista matkoistani on nähtävillä netti-osoitteessa http://www.haikonen.info/gallery3/index.php/karjalan-matkat
Heikki Haikonen