Unnunkosken pojan muisteloita
Kaksi laivaa kulki Unnunkosken ja Käkisalmen väliä, meidän rannassa oli laituri. Muistan kun sitä tehtiin talvella. Jäähän reiät josta naapurien miehet junttasivat tukit, näin toiset tukit laiturin kantta varten. Laiva poikkesi aamulla kaupunkiin vietäviä hakemaan, lähinnä maitoa ja muita maataloustuotteita lähinaapureista. Kun illansuussa laivat tulivat takaisin, oltiin me lapset aina vastassa, se oli päivän kohokohta.
Näin kesä alkoi kulua kohti syksyä. Olikohan syyskuuta, kun elämä muuttui äkkiä. Tuli sotilaita niin että melkein joka talossa heitä oli majoitettuna, vieläpä teltoissakin. Koululla oli esikunta, Pohjanmaan poikia. Meilläkin oli yksi jalkaväkiryhmä. Mukavia he olivat meitä lapsiakin kohtaan. He pyysivät äitiä leipomaan pullaa ja keittämään kahvia, maksoivat mielellään. Myös omenat kypsyivät, joita he söivät mielellään.
Sitten jonkun viikon oltuaan saivat lähteä lähelle rajaa linnoitustöihin, pelättiin itäisen naapurin hyökkäystä. Jonkun ajan kuluttua he tulivat takaisin. Kuuntelin tarkkaan kun he keskustelivat isäni kanssa. Se jäi mieleen kun he sanoivat että on siellä sellaiset varustukset, että ei sieltä ryssä pääse tulemaan.
Kului jonkin aikaa ja niin he lähtivät takaisin rajan läheisyyteen. Muistan kun yksi heistä. Mäntylä Jurvasta, sanoi: "Jos joudutte jättämään kotinne, niin menkää meille, hän kirjoittaa vaimolleen joka on yksin kotona, hän ottaa teidät kyllä vastaan".
Silloinen poikanen, olin 9-vuotias, sain havaita isän ja äidin puheista, olivat huolestuneita tulevasta. He seurasivat päivittäin tapahtumia. Silloinen Neuvostoliitto esitti aluevaatimuksia Suomesta. Neuvottelut Moskovassa eivät johtaneet tulokseen ja marraskuun lopussa alkoi talvisota.
Ensimmäinen tapahtuma jäi mieleen pysyvästi. Olin ulkona kun alkoi kuulua kova moottorien ääni. Karosen suunnasta tuli 9 viholliskonetta niin alhaalla että näin punatähdet koneiden siivissä ja lentäjien päät näkyivät, nahkaiset päähineet päässä, kallistivat päätään paremmin nähdäkseen, eivät onneksi ampuneet. Isä antoi ohjeet, että jos vielä tulevat, niin kiertäkää tupaa aina niin että ette ole näkyvissä.
Niin sota jatkui ja aika jolloin määrättiin vanhukset ja lapset evakoitavaksi kaiken varalta. Niinpä isä vei meidät lapset äidin mukana Ojajärven asemalle pimeän aikana, talviset vaatteet päälle, reppuun vähän evästä. Vanhin sisar Kerttu ja isä jäivät karjaa hoitamaan. Isä joutui armeijan palvelukseen kouluttamaan tulevia taistelijoita muistaakseni Kouvolaan. Sota jatkui ja niin oli tullut määräys, että kaikkien on lähdettävä, karjat mukana.
Niinpä Kerttu ja enoni vaimo, he asuivat naapurissa, saivat lehmät siihen Vuoksen jäälle asti, mistä ne kuulemma karkasivat takaisin navettaan. He yrittivät uudestaan, sama tulos. Samaan aikaan olivat sotilaat tulleet ja sanoneet; te lähdette heti, me hoidamme karjan. Ettei karja olisi jäänyt sinne kärsimään, he ampuivat ne sinne navettaan.
Me päästiin sieltä rautatieasemalta junaan. Niin alkoi matka kohti tuntematonta tulevaisuutta. Ei ollut matkustajavaunu mihin jouduimme, vaan niin sanottu härkävaunu. Keskellä oli kamina, molemmin puolin vaunua oli laverit, ylä- ja alalaveri, pieni myrskylyhty heilui katosta. Ulkona saattoi olla 30-40º pakkasta. Kaminassa oli jatkuva tuli. Kova paalaveri ja talvi vaatteet päällä, siinä ei paljon unta saanut.
Vihdoin meille sanottiin, että olemme perillä Ilmajoella, se oli määrätty meidän majoituspaikaksi. Pääsimme johonkin kouluun lämpimään ja saimme lämmintä ruokaa. Siellä oli järjestetty kaikille tuleva majapaikka, meitäkin haki isäntä hevosella kotiinsa, oli oikein ystävällinen meitä kohtaan. Hänen talonsa oli iso komean näköinen Ilmajoen varrella.
Hän toivotti meidät tervetulleiksi, ohjasi pihapiirissä olevaan tupaan jossa oli myös pieni kamari. Tuvassa oli avotakka, kamarissa pystyuuni, kehotti pistämään puita takkaan. Talossa oli isännän lisäksi emäntä, 3 tytärtä, 4 poikaa, ystävällisiä kaikki ja kovin isänmaallisia. Kaksi vanhinta poikaa lähti vapaaehtoisina sotaan. Olivat vielä niin nuoria ettei oltu vielä kutsuttu sitä ikäluokkaa. Kiitos talonväelle, kaikki he olivat ystävällisiä.
Sotahan päättyi maaliskuun 13. päivänä. Isäkin pääsi pois armeijan palveluksesta, sisareni Kerttu tuli myös meidän luoksemme. Onneksi sota loppui mutta menetimme kotimme ja koko Karjalan kannaksen rauhan teossa. Se oli raskasta kaikille, raskainta niille jotka menettivät sodassa omaisiaan, säilyi sentään itsenäisyys.
Sitten lähdettiin Ilmajoelta Nokialle. Isä ja äiti saivat työtä Nokian kartanosta, jossa oli iso lypsykarja. Etuihin kuului asunto ja joitakin tuotteita ruokapuolelta. Muutto sinne tapahtui 1940 keväällä.
Heidän työpaikkansa päättyi lyhyeen. Isäni kertoman mukaan väki oli pellolla karjanlannan levityksessä, kun työnjohtaja tuli katsomaan työn edistymistä. Hän oli ottanut isältä talikon, heittänyt muutaman kerran lantaa ylös isolla kaarella, levitä tähän tapaan, niin menee tasaisesti, antoi talikon isälleni takaisin. Levitä paskais, oli isä sanonut, meni toimistoon pyytämään lopputiliä. Niin päättyi muonamiehenä olo. Varmaan osasi sen levityksen, ikänsä sitä tehnyt ja maamieskoulun käynyt.
Unnunkosken laivarannasta 1990-luvun alussa otettu kuva. Eero Ruotsalaisen koti näkyy vastarannalla.
Ruotsalaisen sisarukset Virtakalliolla, vasemmalta Irma (Lammensalo), Inkeri (Öyry), Pertti ja Tero.
Niin tuli uuden työn hakeminen. Se löytyikin siitä läheltä. Epilän nahkatehtaan johtajalla oli maatila Lamminpäässä, Saarikorvessa, jossa oli karjaa, lehmiä, hevosia, sikoja näin johtaja turvasi perheen ruokapuolta niiltä osin. Niin muutettiin -40 syyskesällä Saarikorpeen, samalla saimme asunnon, mikä sekin oli tarpeen.
Niin kului talvi aina kevätpuoleen. Saimme maitoa ja lihaa, mikä oli tarpeen, silloinhan oli pulaa ruuasta. Niin talvi kului kohti kevättä. Sitten oli eräänä päivänä tehtailija Sandbacka käymässä ja oli kysellyt kuulumisia, niin isä oli sanonut, ettei oikein suju nämä hommat. Jos se on palkasta kiinni, niin lisätään sitä. Isä oli sanonut, ei ole rahasta kysymys vaan kun on tottunut omaa työtä tekemään, niin tämä tuntuu vieraalta. Tehtailija oli hyväsydäminen, oli sanonut että katsele lehdistä maatiloja mitä on myytävänä, ilmoita kun löytyy sopiva.
Löytyi kaksi varteenotettavaa ja Sandbacka tuli hakemaan. Siinä ennen lähtöä isä oli sanonut että kun ei ole saatu korvauksia Karjalaan jääneestä omaisuudesta ja paikalliset pankit eivät varmaan anna evakkoukolle luottoa. Elä siitä huolehdi, oli tehtailija sanonut ja niin lähdettiin ajelulle Teiskoon, jossa se maatila sijaitsi. Tutustumisen jälkeen paikka miellytti, tuli sitten hinnasta kysymys, niin tehtailija oli sanonut, nämä ostavat paikan, hän maksoi kauppahinnan ja sanoi isälle että maksat sitten kun saat rahaa, tosi jalomielinen mies.
Niin kului kesä-41. Tilalla oli karjaa joka kuului kauppaan, joten päästiin elämisen alkuun. Sitten -41 kesällä alkoi niin sanottu jatkosota. Pian oli koko kannas vallattu takaisin, menipä ja syksyllä osa karjalaisista takaisin koteihinsa. Olimme kuitenkin vielä talvenkin Teiskossa ja keväällä isä kävi katsomassa, ja koti oli ehjänä. Niinpä tila myyntiin, tehtailija sai rahansa takaisin ja muutto takaisin kotiin tuntui hyvältä.
Elämä lähti alkuun vaikka sota jatkui joskin asemasotana. Koulut alkoivat toimia ja muutenkin päästiin elämisen alkuun vähän joka alalla.
Äiti oli ehdottanut isälle että pitäisi rakennuksia korjailla, johon isä oli sanonut, että katsotaan. Nyt tuntuu siltä, ettei me täällä kauaa saada olla. Meille lapsille se oli hyvää aikaa, saatiin leikkiä, uida ja onkia kesäisin, koulussa oli tutut kaverit, ei meistä tuntunut että sota oli koko ajan käynnissä.
Niin kului kesä ja talvi, tuli kesä -43 elämä jatkui tuli talvi ja kesä -44. Alkoi kuulua hälyttäviä uutisia rintamalta, alkoi suurhyökkäys kannaksella. Suomalaisjoukot joutuivat perääntymään moninkertaisen vihollisen edessä. Tuli lähtö vanhuksille, äideille ja lapsille.
Niinpä hevonen pienien kärryjen eteen, vähän eväitä ja vaatteita mukaan, lehmä kärryn perään, niin jäi koti toisen kerran. Tuntui paljon pahemmalta kuin ensimmäinen lähtö, olin 14 vuoden ikäinen, isä antoi ohjakset ja sanoi: hoida sinä hevosta äidillä on lehmä. Sisareni Irma 11v ja veli Pertti 9v olivat mukana. Isä ja Inkeri jäivät evakointi tehtäviin Unnunkoskelle. Tulimme naapurin Karosen perheen kanssa evakkotaivalta taas kohti tuntematonta.
Pääsimme onneksi jo Punkaharjun asemalta junaan. Matkalla kuultiin että määräasema on Kurikka. Jalasjärvi oli sijoituspaikka. Äiti kävi siirtoväen huollosta katsomassa mihin meidät ohjataan. Käytyään talossa hän sanoi, että ei me tähän taloon jäädä, oli ollut huono vastaanotto.
Seuraava paikka oli Komsin kylässä. Kuivinen oli isäntäväen nimi. Emäntä ja isäntä olivat jo iäkkäitä, mutta hoitivat vielä tilan töitä. Yksi sotavanki oli heillä töissä. Kiitos heille.
Sota loppui ja raskaat olivat rauhan lunnaat. Kaatuneita oli paljon ja invalideja. Karjala menetettiin toisen kerran rauhan ehdoissa, itsenäisyys maksoi kovan hinnan.
Sitten tultiin Satakuntaan Euran Naarjoelle, Veini Kause oli isännän nimi. Oli talvi -45. Kävin isän mukana metsäajossa pinotavaraa. Keväällä olin isän kanssa kalkkia levittämässä. Homma jäi osaltani kesken, koska oli vettä keuhkopussissa. Kesä kului Kauttuan parantolassa, syksyllä pääsin pois, hyvin paraneminen sujui.
Keväällä 1946 muutettiin Honkilahden Mannilaan, joka silloin oli meidän lopullinen sijoitus paikka. Maat olivat Ahlströmin, josta lohkaistiin maatila, peltoa ja metsää. Alkoi rakentaminen niin että -48 syksyllä muutettiin omalle maalle pystytettyyn tupaan asumaan. Vielä piti saada navetta karjaa varten.
Silloisen Honkilahden alueelle tuli meitä Unnunkoskelta lähteneitä noin 80 henkilöä pääasiassa maanviljelijöitä. Paikallinen väestö suhtautui hyvin meihin karjalaisiin, joten rinnakkaiselo lähti suhteellisen mukavasti alkuun.
Eero Ruotsalainen
Mannila Eura