Kaatosen Juhani muisteli joulun alla Ilmajoki-lehdessä Talvisodan jälkeisiä evakkomatkojaan Ilmajoella. Otin yhteyttä Juhaniin ja sovimme, että kirjoittelisin Räisäläiseen jotakin omasta evakkotaipaleestani, joka alkoi kesällä 1944.
Talvisodan lähtöön en ehtinyt, koska synnyin vasta -42.
Talvisodan "seurauksia"

Isoisäni Edvard Hutri (1888-1955) oli syntyisin Käkisalmesta. Hänen sisaruksiaan olivat ainakin Antti, Matti, Tuomas, Iida, Hilja ja Juho, joka jo nuorena "katosi" Amerikkaan.
Isoäitini Maria Ohvo (1887-1965) taas oli syntynyt Räisälän Särkisalossa. Hänen sisaruksistaan taas olen tavannut Puputin Martin äidin, Helenan. Myös Sohvi-tädistä äitini kertoili.Vävyksi Särkisaloon Edvard siis tuli. Sitä taas en tiedä, asuivatko Edvard ja Maria alusta pitäen Leikkolahdessa. Viisi lasta yhdeksästä jäi eloon, äitini Aili (1921-1992) heistä keskimmäisenä. Ainoa vielä elossa oleva on Veikko, joka viime syksynä täytti 80 ja asuu Seinäjoella. Muut sisarukset olivat Rauha, Helmi ja Pentti.Joulukuussa Edva
rdin ja Marian porukka päätyi evakkoon Ilmajoen Pojanluoman kylälle. Äitini Aili (18-vuotias) pääsi piiaksi Kullaksen Ääneksen ja Lempin taloon jonkin matkaa Koskenkorvalta Ilmajoelle päin, joen länsipuolella.
Sattui niin, että Lempillä oli 19-vuotias serkkupoika renkinä. Ääneshän oli rintamalla. Toukokuun 13. päivänä 1940, toisena helluntaipäivänä, renki ja piika vihittiin. Avioliitto kesti yli 50 vuotta ja lapsia "sivutöinä" viisi. Viimeinen 1960.
Lempi ja Aili olivat läheiset ystävät Ailin kuolemaan 1992 saakka. Sittemmin Lempin tyttären poika on viljellyt yhden hehtaarin peltoamme. Ilmaiseksi tietenkin.

Leikkolahdessa kesällä 1943. Takana Aili ja Olavi Korpela, edessä Maria ja Edvard Hutri, sylissä Jorma.

Takaisin Leikkolahteen

Hutrin Veikko muisteli, miten he syksyllä 1941 kaivoivat pinnaltaan routiintuneesta maasta venäläisten istuttamia perunoita. Eivät olleet paleltuneet. Aikaisin ovat muuttaneet!
Mikkelin maakunta-arkistosta löytyi tieto, että vanhempani ovat 29.12.1941 siirtyneet Huittisista Räisälään. Todennäköisesti väestörekisteri sodan aikana "laahasi". Veikko vielä muisti, että isäni oli loppusyksynä -41 ollut lomalla rintamalta Leikkolahdessa ja äidin kanssa saunassa nukkuneet. Joka tapauksessa olen syntynyt 20.08.1942. Ilmeisesti samassa saunassa.
Nimeni on vahvistanut pastori Antero Honkkila, kummeina tätini Helmi ja äidin serkku Lahja Puputti, Martin sisko. Äitini on käynyt ripillä Räisälän kirkossa, rippi-isänä Jorma Helasvuo.

Evakkoon 1944

Lyhyeksi jäi paluu Leikkolahteen, mutta ehdittiin sentään siivota väliaikaisten asukkaiden sotkut taas uusia varten.
Elisenvaaran pommitukselta vältyttiin. Lieneekö sitten oltu etuajassa vai myöhässä. Martti muistanee.
Edvardin ja Marian pääporukka päätyi nyt Jalasjärven Sikakylään, noin neljä kilometriä Vaasa-Tampere tieltä. Ilmeisesti kesällä 1948 olen ainoan kerran siellä vieraillut; ensin junalla Kurikkaan, sitten linja-autolla Jalasjärvelle ja loppumatka hevoskyydillä.
Vuonna 1949 heille valmistui talo Kauttuan Mestilän Ahmasiin. Veikko oli saanut rahastajapojan paikan Lumiaholta ja jäi Jalasjärvelle. Ajoi muutaman vuoden tavarakuljetuksia ja pääsi sitten Keto-Seppälälle ajamaan Seinäjoki-Pori linjavuoroa. Siitä työstä hän jäi eläkkeelle.
Meidän porukkamme päätyi Ilmajoelle Kullaanmäkeen isän tädin taloon noin viiden kilometrin päähän äidin talvisodan aikaisesta piikomispaikasta.
Olihan talossa kylläkin huoneita: keskellä iso tupa, joka toimi keittiönä, ja molemmissa päissä kaksi kamaria. Mutta kamarit olivat pieniä, vain noin 10-12 m².
Toisen pään kamareissa asuivat isän täti, talon emäntä ja hänen aikamiespoikansa. Kumpikin omassaan. Meidän päässämme perimmäisessä kamarissa asui talon 87-vuotias vanhaemäntä, jonka kulku tupaan päivin ja öin kävi meidän huoneemme läpi. Veljeni syntyi 1944-45 vuoden vaihteessa, joten meitä olikin sitten neljä asumassa pientä huonetta.
Tammikuussa 1946 isäni onnistui saamaan vajaan kahden hehtaarin rintamamiestontin ihan vierestä. Velaksi tietenkin.
Oma mökkimme, kaksi huonetta ja 40 m² tuli asumiskuntoon ja syksyllä -46. Muistan, kun Hutrin Edvardkin kävi Jalasjärveltä auttamassa rakennustöissä.
Kohta otettiin Kurkijoen evakoiden 4-henkinen perhe meille asumaan. Kun siskoni syntyi heinäkuussa -47, meitä oli yhdeksän henkeä asumassa kahta huonetta. Sitten alkoi äidin vatsa taas lupaavasti kohota ja vieraiden oli aika poistua. Pikkuveli syntyi syksyllä 1948.
Ei näiden vieraiden kanssa suurempia erimielisyyksiä ollut esiintynyt, mutta kun tila alkoi loppua. Sama koskee isän tädinkin talossa asumista. Vanhaemäntä köpötteli vielä 90-vuotiaana ainakin kerran viikossa meille vajaan 200 metrin päähän kylään ja sama tapa säilyi myös tyttärellä, isän tädillä.

Tiukkaa oli mutta selvittiin

Oman katon alle oli päästy, lapsia oli ja lisää oli tulossa. Mutta töitä ei isälle tahtonut löytyä, vaikka ahkeran maineessa olikin. Kesällä oli tarjolla vain satunnaisia peltotöitä isännille; ojankaivua, heinä- ja elonkorjuutöitä. Talvella taas melkein pelkästään halontekoa, sitäkin satunnaisesti. Kun jalkainvalidi hiihti 5-10 kilometrin päähän savotalleen, valoisan ajan huhki urakalla ja illalla hiihti takaisin, leikki oli kaukana. Illalla sitten sahan teroitusta tai kirvesvarren tekoa.

Oppi siinä vanhin lapsikin äidin apuna työn syrjään! Kävi isä eräänä talvena Pihlajavedellä asti metsätöissä. Tuliaisina olivat uuden navetan ja saunan hirret. Harvialassa kävi puutarhakurssinkin, mutta siltäkin alalta löytyi vain vähäisiä marjapensas- ja omenapuuruiskutuksia keväällä. Elämä alkoi kirkastua vasta 50-luvulla (lieneekö ollut -53), kun pääsi postinkantajaksi. Eihä palkka alkuun kaksinen ollut; noin euro/pv ja elätettävänä kuuden hengen perhe. Mutta vakaa ja varma se kuitenkin oli.
Ostettu tontti oli kannokkoa ja kivikkoa, mutta äkkiä se alkoi muuttua pelloksi. Syksyllä 1946 maa oli sulana jouluun saakka, ja seuraavana keväänä saikin jo istuttaa kymmenen aaria perunalle. Kaikkiaan isä raivasi hehtaarin verran, 60-luvun alussa minä täydensin vielä neljänneksellä. Jostain saatiin edullisesti siirretyksi navetan tapainen yhdelle lehmälle ja uuteen navettaan sopi kaksi. Sopi sinne 10-15 kanaakin.Eihän hehtaarin rehu riittänyt perheelle ja eläimille, vaan vilja ja heinät piti pääosin ostaa. Muistanpa erään jouluaaton, kun eräs hyvä naapuri ajoi hevosellaan pihaan reessä ruisjauhosäkki joululahjaksi.
Suuri huolen aihe oli lämmitys, kun omaa metsää ei ollut. Kyllä kaikki raivatut kannot poltettiin ja kesällä radan varressa paimenessa ollessamme me veljeni kanssa keräsimme kaikki vetureista tippuneet kivihiilet ja koksit, vaikka olikin kyltti "radalla kulkeminen sakon uhalla kielletty!".
Kansakoulussa sain joka syksy kunnan vaate- ja kenkäavustuksen ja oppikoulussa vapaaoppilaspaikan. Sosiaalitoimiston puoleen ei kertaakaan käännytty.
Perheen esikoisena koin syvimmin vanhempieni työ- ja rahahuolet. Muistan erään kerran, kun pappi pyöräili pihaan ja kysyi minulta alle kouluikäiseltä, onko isä kotona. Olin varmaan vanhempieni keskusteluista käsittänyt, mitä asiaa papilla saattoi olla. Kirkollisveron periminen!
Valehtelin ettei ole, mutta pappi meni sisälle ja isä oli. Pari tuntia piileskelin metsässä, kunnes pappi oli varmasti lähtenyt. Oikeudentajuni mukaan papin olisi mieluummin pitänyt jotakin tuoda kuin viedä.Vaikka tiukkaa olikin, varsinaisesta nälästä en muista. Jos leipää ei ollut, syötiin perunoita ja voin tai margariinin puuttuessa voideltiin leipä laardilla tai syötiin paljaaltaan. Kerran tosin eräs kurkijokelainen saunassa ihmetteli äidilleni, onko tuolla pojalla matoja kun on niin laiha. En muista mitä äiti vastasi. Matoja ei kylläkään ollut, muttei paljon ruokaakaan. Enkä ole koskaan ollutkaan lihavuuteen altis.

Maailmalle ja Lappiin

Äitini oli käynyt pakolliset neljä vuotta kansakoulua Särkisalossa, sitten piikomaan. Isäni oli käynyt peräti seitsemän vuotta, tosin keskeytyksin. Kasvatti-isä kun ei töiden vuoksi aina ollut päästänyt kouluun.
Siksi kummallakin oli luja päätös, että heidän lapsensa saavat käydä kouluja halujensa ja kykyjensä mukaan. Vaikka oppikoulu vielä olikin maksullinen ja kaikki tarvikkeet piti kustantaa itse. Viisi vuotta kävin Peuralan koulua, sitten seitsemän vuotta yhteiskoulua. Ylioppilaaksi pääsin keväällä 1961. Lukioluokilla pystyin isän kesälomantuuraajana tienaamaan vähän koulurahojakin.
Asevelvollisuuden jälkeen pääsin opiskelemaan Turun yliopistoon, lainarahalla. Kesällä 1966 vietin noin kuukauden Kemijärvellä ehtolaisia opettamassa. Sitten kului kaksi vuotta Iissä ja Oulussa. Vuonna 1969 tulin pysyvästi Lappiin ja jälleen Kemijärvelle. Neljätoista vuotta siellä vierähti.
Kemijärven lisäksi olen asunut Pelkosenniemellä, Savukoskella, Kolarissa, Vihdissä (2 vuotta) ja lopuksi Sallassa kohta 23 vuotta. Yhteensä olen asunut Lapissa 39 vuotta.
Työurani on ollut 17 vuotta opettajana, 15 vuotta kouluhallinnossa (Sallassa).
Entisistä Särkisalon asukkaista olen Lapissa tavannut vain äitini (viimeksi 1989), Anja-serkkuni ja Veikko-enoni.
Eräänä loppusyksyn aamuna 1997 koin yllätyksen kultavaltauksellani noin 100 kilometriä Sallan kirkolta pohjoiseen. Pakkasyön jälkeen lähdin aurinkoiselle rinteelle puolukoita poimimaan ja samalla vieraitani vastaan. Tulossa olivat Tuunasen Martti ja Kaveniuksen Hannu Imatralta.
Kohta tervehtimisen jälkeen selvisi, että olemme Hannun kanssa molemmat lähtöisin Räisälästä. Martti tallensi tapaamisemme videonauhalle ja lähetti kopion minulle. Näkyy meitä entisiä räisäläisiä vielä riittävän lähes joka paikkaan, kuten Sallan erämaahankin ihan kaksittain.
Enpä ole sitten lähdön jälkeen käynyt Räisälässä. Pitkä matka lienee ollut suurin este. Kerran olen kuitenkin eksynyt aivan oikealle tielle. Nimittäin kesällä 1982 osallistuin vaimoni kanssa seuramatkaan Leningradiin. Menomatkalla paljastin matkanjohtajalle osaavani venäjää, mutta en halunnut muiden tietävän, koska silloin joutuisin yleiseksi tulkiksi. Hätätilanteessa olisin käytettävissä.
Hätätilanne tulikin paluumatkalla. Olimme ajaneet muutamia kymmeniä kilometrejä, kun yhtäkkiä huomasin auringon paistavan suoraan oikealta, kun sen olisi pitänyt olla suoraan takana. Ilmoitin kuljettajalle ja matkanjohtajalle, että taidetaankin olla matkalla kohti syntymäseutujani. Mukavahan olisi pistäytyä vaan ei ole lupaa.
Kohta tulikin miliisiasema ja venäjän taidoilleni käyttöä. Sai sitä selitellä ja bumaskoja täyttää, miksi olimme harhautuneet. Syy, että tienviitat olivat puutteelliset, hyväksyttiin. Mutta muutaman kilometrin paluuta oikealle tielle ei hyväksytty, vaan piti lähteä toista tietä takaisin Leningradiin uutta vauhtia ottamaan.
Kerran pysähdyimme helteessä shakkia pelaavilta ukkeleilta kysymään tietä ja kyllä ihmettelivät, miksi meidät oli pantu kiertämään tällainen mutka ja helteessä! Runsaan kahden tunnin kuluttua lähdöstämme ihailimme taas Pietarinkirkkoa.
Tutkimme sitten eksymispaikkaamme ja kaksi pientä tienviittaa siinä oli; toinen Viipuriin, toinen Käkisalmeen.
Naapurin tullissa olin sitten ainoa, jonka tavarat pengottiin lompakkoa myöten. Viesti oli kulkenut!