Kalastusta Konnitsan joella ennen talvisotaa
Joessa noin kilometrin verran ennen Vuokseen laskuaan oli ennen sotaa Tiurin Mylly ja Saha Osuuskunnan hallinnassa oleva mylly. Myllyn kohdalla oli pato, jolla nostettiin veden korkeutta ennen patoa ja näin sai mylly käyttövoimansa tuosta vedestä kun se laskettiin turpiinin kautta alas.
Padon oikea reuna alavirrasta katsottuna päättyi myllyn rakenteisiin ja vasen reuna oli tuettu Karilaisen Simon maihin sinne rantatörmään. Kenties tuo tuenta oli jätetty liian vähäiseksi, koska siihen alapuolelle oli päässyt muodostumaan tuollainen puolisen metriä leveä ja muutaman metrin pituinen hiljalleen virtaava puro. Lopuksi puro laski padon alapuolella itse jokeen. Tuon puron suu oli vielä kaiken lisäksi hyvin kapea. Lisäksi siinä oli paljon pieniä kiven lohkareita.
Itse pato muodosti luonnollisen esteen kaloille, ne eivät päässeet sen pitemmälle vaan pakkautuivat tuohon padon alle ja tietysti itse siihen joen osaan joka niillä oli käytettävissä. Toisin sanoen tuo noin kilometrin pituinen joen osa oli varsinainen kalasumppu.
Tämän kertojan kotipaikka oli myllystä noin 400 metriä alaspäin oleva talo. Pihapiiristä joen rantaan oli tuollaiset viitisenkymmentä metriä, joten se mahdollisti mainion paikan tarkkailla kalojen käyttäytymistä ja suorittaa siinä kalastusta.
Joessa oli pieni koskipaikka myllyn ja kotirannan välillä ja oli joskus suoritettu perkaustöitä siirtämällä kiven murikoita rannan tuntumaan.
Kalastuksessa pyyntivälineitä olivat onget, uistimet, haavit, merrat ja katiskat. Käytettiin myöskin hirttosilmukkaa, jolla nostettiin ahvenia siitä myllyn alapuolella olevasta virrasta. Nämä ahvenet olivat tavallisia onkiahvenia huomattavasti suurempia.
Varsinaisia kalapaikkoja oli myllyltä alkaen tuon padon luona sen vasemmalla puolella virtaava pieni puro. Lähdemme tulemaan virtaa alaspäin. Tuo virta solui siinä pitkin vasenta reunaa, tässä oli ahventen hirttopaikka. Pikkasen alaspäin tullessa oli salakoilla kutupaikka samalla puolen jokea. Niitä oli kutuaikoina huttunaan tuossa vähän syvemmässä paikassa.
Kotirannan ja myllyn välissä oleva koskipaikka kivikkoineen oli haukien väijytys paikka, jossa ne kivien alla vaanivat saalistaan. Hauet olivat aina majoittuneet nokka kohti ylävirtaa noihin koloihin.
Kotiranta oli hyvä onkipaikkana ja siitä alaspäin oli oikeastaan monessa kohtaa tuollaisia suvanto paikkoja, joissa kalat viihtyivät ja joista niitä kävimme pyytämässä.
Onki oli varsinainen pyyntiväline. Metsästä haettiin vapa, koivusta, haavasta tai pihlajasta. Kuorittiin se ja vapa oli valmis. Siimana käytettiin kalastaja- tai karhunlankaa. Koho vuoltiin männyn kaarnasta. Koukku taas oli valittava pyyntitavan mukaan. Salakalle mahdollisimman pieni. Muille vähän isompi ja hauki-koukku oli suuri metallisella perukkeella varustettu. Vielä tarvittiin painoksi pieni pala lyijyä. Siitä oli puutetta, sitä kaivettiin rakennusten seinistä, joihin oli ammuttu joskus haulikolla. Lyijypula helpotti kun myllylle rakennettiin uusi osa, vehnämylly ja samalla rakennukset saivat sähköt. Johtona käyttivät lyijyllä suojattua kaapelia, joiden pätkiä purimme ja saimme niistä lyijyä tarpeisiimme.
Uistin oli se väline jota soutelimme Vuoksen vesiä. Uistinsiimana oli erikoinen uistinlanka, lippauistin ahvenille ja Frofiisori haukea varten.
Haavi tehtiin runkokatajasta, jonka tuli olla kaksihaarainen. Nuo haarat taivutettiin yhteen. Näin oli itse runko valmis. Siihen kudottiin kalastajalangasta oikein tiuhasilmäinen verkko, joka sitten sidottiin tuohon runkoon kiinni. Näin oli tuo pyyntiväline valmis käytettäväksi.
Hirttosilmukka taas tehtiin rautalangasta, päähän pieni silmukka, toinen pää tuosta silmukasta läpi. Pieni mutka sopivan matkan päähän, jolloin tuo silmukka pysyi paikallaan. Tarvittiin vielä noin puolitoista metriä pitkä ohut varsi ja siihen tuo lanka sitten kiinnitettiin.Merta kudottiin kalastajalangasta, vanteet kuusen oksista ja johonkin kiven koloon sitten kalaa pyytämään.
Vielä olivat katiskat käytössä, joilla oli käyttöä siellä Vuoksen puolella ja aivan joen suulla.
Tiurin pojat narraavat ahvenia. (kuva Räisäläisten Säätiön arkisto)
Miten noita pyyntivälineitä oikein käytimme?
Aloitetaan noista haaveista. Siellä myllyn tammen luona oli tuo pieni virta Karilaisen Simon maiden puolella.Hiljaa sinne hiipien menimme tuon puron suulle ja no-peasti haavi virran suuhun ja kohta oli muutama kilo salakoita, ahvenia ja särkejä haavissa. Monesti äitini sanoi, menkääs pojat hakemaan paistikalat sieltä myllyn luota, peratkaa ne ja tuokaa kotiin paistettavaksi.
Monasti tuli kiistaa myllärin vaimon isän kanssa tuosta pyyntipaikasta, hän kun piti sitä omana reviirinään. Lohdutimme häntä sanomalla, siellä on jo kalaa, mene vain hakemaan. Ukko oli muuten armoton kalamies, se on hänen kunniakseen sanottava. Kalasaaliit kyllä pienenivät varsinaisen kutuajan loputtua, mutta aina siinä oli jonkun verran kalaa, josta paistikalat sai.
Puhuin tuosta hirttosilmukasta ja nyt palaan sen käyttöön. Alaspäin tullessa vesivirta oli uurtanut itselleen varsinaisen uoman tuohon myllyn puoleiseen reunaan. Siinä nuo suuremmat ahvenet uivat vastavirtaan, tosin ne pysyivät melkein paikallaan. Siihen rantaan oli muodostunut polku jota seuraillen havaitsimme nuo kalat. Hiljalleen laskimme myötävirtaa lankasilmukan kalan alle ja äkkiä nykäisten kala oli silmukassa ja nostimme sen ylös. Niistä sai varsin maukkaan keiton tai paistinkalat. Ihmeen kummasti ne antoivat tuon lankasilmukan allensa laskea. Meillä oli ämpäri mukana ja kalat siihen, kotirannassa perkasimme ne. Tosin tuo perkaaminen oli paljon vastenmielisempää kuin itse kalastus.
Merrat olivat vajaan metrin pituisia pieniä kapeita pyyntivälineitä joita sijoitettiin kivien väleihin ja aina nielu alaspäin. Muistan näitä olleen meillä vain kaksi ja niidenkin käyttö vähänlaista. Kalaa tuli muutenkin.
Salakoiden varsinainen onkipaikka oli ns. myllypellon kohdalla, johon virtaava vesi oli tehnyt itselleen suvanto paikan, kuljettanut siitä maan pois. Paikka oli tuosta ahventen nostopaikasta muutaman kymmenen metriä alaspäin. Kutuaikoina siihen sulloutui salakoita sadoittain.
Siihen onkimaan. Onkeen mahdollisimman pieni koukku. Koukun pohjaan noin kolmisen milliä matoa. Onki laskettiin veteen ja sen sai samassa nostaa ylös kaloineen. Teimme noihin onkiin kaksikin koukkua ja hyvin niihin kala kävi kiinni. Se oli kaksi kalaa per nosto.
Puhuin noista kivien koloihin majoittuneista hauista. Niitä kalastimme sillä pienellä haavilla. Hiljaa hiipien noilla kivillä katselimme olisiko hauki kolossaan. Sen etuosa oli näkyvissä muutaman sentin ennen silmiä, joten se ei nähnyt suoraan ylöspäin. Äkkiä haavi kymmenkunta senttiä tuosta nokasta eteenpäin ja kala oli haavissa, senkun nosti ylös. Kävi monta kertaa, että hauki oli nopeampi ja meni menojaan, mutta kokemus karttui meilläkin ja kalaakin tuli.
Lähellä virran suuta oli tuollainen suvantopaikka, josta vesi oli irrottanut maata ja kuljettanut sen ties minne. Siitä tuli aika mukavasti kalaa, lahnaa, ahventa ja säynävää. Tuo paikka oli sellainen, johon laitoimme vahvemman ongen "maivaamaan". Siinä oli paksumpi vapa ja tukevampi siima. Koukkuna oli haukikoukku. Koukussa pieni särki tai sittiäinen josta oli siivet poistettu. Tuollainen onki iskettiin vavastaan lujasti rantapenkereeseen kiinni ja jätettiin siihen yöksi. Aamulla sitten tarkastimme oliko koukussa kalaa. Oli ja monesti sieltä nousi hauki. Suurimman kalan olen saanut tuollaisella ongella. Se oli säynävä ja painoi 2 kg ja 800 g.
Uistinta soutelimme pääsääntöisesti niillä Vuoksen selillä ja salmissa. Varsinaisia kalapaikkoja oli Mertaniemen edustalla oleva karikko. Pikkuluoto siinä Päiviön lahden suulla ja siitä edelleen kohti Napulin selkiä. Oli suorastaan ihme, ellei jossakin kohtaa noilla paikoilla kala tarttunut uistimeen.
Joki oli soutukelpoinen aina kotirantaan asti ja yleisesti sillä matkalla nousi muutama kala, joko hauki tai ahven.
Mihin kalat sitten käytettiin. Paistettiin tuoreeltaan, keitettiin kalakeittoja ja suolattiin talveksi. Kaloilla elettiin perunoiden ja kotipelloista saatujen viljojen turvin. Eikä voi unhoittaa karjaa, joka antoi voita leivälle ja maitoa suuhun.
Olen viimeksi Karjalassa käydessä käynyt noilla kotimaisemilla. Poissa on mylly, vesi virtaa avonaisista patoluukuista vapaana ja kalat voivat tehdä matkoja aina Kiimajärvelle asti. Aika entinen ei koskaan palaa.
Kunto Jortikka tässä muisteli niitä nuoruutensa kalastusasioita 7 vuosikymmenen takaa tuolta Konnitsan joelta.
Kunto