Unnunkosken pojan kertomus matkasta lapsuuden tanhuville

Alpo Hoppendorff
Illalla 2.6.2004 astuin linja-autoon Suomussalmen kirkonkylällä. Eri kulkuvälineitä käyttäen saavuin Kotkan lähiseudulle Motelli Leikarin baarin eteen. Pian kaarsi pihaan Matka-Salonen Oy:n bussi, jossa olivat myös veljeni Jorma, Mikko ja Matti sekä puolisonsa Riitta.
Rajamuodollisuudet menivät suht´koht sutjakkaasti, tosin Venäjän puolella Salosen Veijo joutui kävelemään useamman kerran auton ja tullikopin väliä. Taisi jokin paperi olla vähän hukassa.
Matka jatkui kohti Viipuria. Torille mennessä havaittiin, että eipä ollut enää kovin paljon torimyyjiä. Ajeltiin hiljalleen kaupungin läpi ja Salonen kertoili tavanomaisia juttuja eri rakennuksista, ja matkan edetessä tienvarsilla näkyvistä erilaisista kolarien muistomerkeistä. Niitä on siellä todella tiheään. Venäläinen liikennekulttuuri on vähän semmoista kamikaze-tyyppiä.
Kiviniemen sillan tuntumassa Salonen pysäytti auton ja jalkauduimme ihailemaan kosken kuohuja sillalta, samalla siirryimme kävellen kosken toiselle rannalle. Seurailimme jonkin aikaa kylän elämää sillan pielessä. Näytti paikka vaurastuneen sitten viime käynnin.
Käkisalmeen saavuttuamme kiertelimme hetken kaupunkia kunnes ajelimme majapaikkaamme Motelli Vapaa-Aikaan. Majoituimme hieman uusittuihin ja maalattuihin mökkeihin. Huone, jonka saimme, oli siisti, uudet tapetit, verhot ja pöytä sekä nojatuoli, vuoteissa puhtaat tyylikkäät lakanat ja tyynyliinat.

Entiselle kotimökille

4.6.2004 aamu valkeni ohuessa pilvessä ja hienoinen tuulen henkäys tuntui iholla. Kukunta kuului melkein jatkuvasti.
Vahvan aamupalan jälkeen kiipesimme bussin kyytiin, erinomainen tulkkimmekin Iso-Paavo oli saapunut aikaisen aamun kuluessa Pietarista joukkoomme.
Matkalla Räisälään pysähdyimme ihailemaan järvimaisemaa vähemmän hienon hotelli Vuoksenhelmen kohdalle. Ohuet pilvetkin olivat hävinneet taivaalta ja ilma oli niin kaunis, kuin se vain Karjalassa voi olla.Osa porukasta jäi Räisälän kirkolle, mistä jatkoimme matkaa Makkolaan, johon jäi noin kymmenen hengen Sepän istä kotimökkiä. Siellähän se oli entisellä paikallaan ja kauppa auki.
Oli rakennettu mökin laivalaiturin puolelle pieni muutaman neliön avoseinäinen "terassi". Entinen ulkorakennus oli purettu, samoin mökissä oleva uuni ja savupiippu. Kaupassa oli myyjättärenä nyt eri nainen kuin viime kerralla. Tavaraa oli hyllyt täynnään.
Annoin kaupan "tädille" muistoksi kirjan "Muistojen Räisälä - kuvia kotipitäjästä", jossa on lähes 900 valokuvaa, että näkevät, minkälaista oli ennen vanhaan Räisälässä. Iso-Paavo tulkkasi. Täti kiitteli.Lavosen Topi vaimonsa kanssa ja joitain muitakin sekä tulkki kiipesivät Paavilaisten entiselle kotitalolle. Me Matin ja Riitan kanssa lähdimme kävelemään tietä pitkin kohden kolme vuotta sitten tapaamaani tuttavaperheen taloa.
En kuitenkaan enää muistanut, minkä polun kohdalta sinne käännytään. Onneksi tietä pitkin käveli vastaan nuoripari lapsensa kanssa. Näytin valokuvaa em. perheestä ja yritin kysellä polkua sinne. He tunsivat oikean polun ja lähtivät kävelemään, pyytäen että seuraamme heitä.Menin portista sisään ja kävelin talon etupuolelle, jossa talon emäntä oli puutarhatöissä. Hän ilahtui silminnähden ja halasi minua antaen pusun poskelle. Annoin viime kerralla otetun valokuvan hänelle, jolloin hän näytti kuvasta miestään ja kertoi miehensä kuolleen noin vuosi sitten (näin ymmärsin hänen puheestaan ja ilmeistään sekä käsimerkeistä) jo aiemminkin tiedossani olleeseen vatsan alueen sairauteen (ilmeisesti syöpä).

Haitarinsoittaja

Jatkoimme matkaa polkua pitkin, joka näytti vievän lähelle meidän mökkiä. Siinä hiljalleen kävellessämme ja kuvatessamme, juoksi peräämme venäläinen mies, (sama, jonka olin tavannut vuonna 2000 Unnunkosken retkellä musiikkiryhmän haitarin soittajana) heiluttaen kädessään kirjekuorta. Pysähdyimme ja mies näytti kuoresta lähettäjän nimeä ja osoitetta, joka oli Ritva ja Yrjö Heikkinen (Heikkonen, selvisi myöhemmin)Vammalasta.Hän selitti kyllä kovasti jotain, mutta kun ei ollut yhteistä kieltä, niin esitin elekielellä, että kun palaan kotiin, etsin Heikkisten puhelinnumeron ja soitan ja kerron miehestä ja kirjekuoresta.
Käveltiin sitten koulun kautta (oli aidattu, iso lukko portissa), pitkin polkua kosken rantaan. Työmiehiä oli raivaamassa "mökkikylän" ympäristöä vesakoista ja hitsailivat joitain putkia polun varrella, lieneekö vesijohtoa varten. Kuvailtiin kosken partaalla ja sitten kävin Lankisen talon pihalla olevien kolmen miehen luona. Annoin heille kirjan "Unnunkoski, kylä Vuoksen varrella" ja esittelin valokuvia täältä Suomussalmelta. Lähettivät Lankisen Kirstille kovasti terveisiä.
Kun palasimme linja-autolle, huomasin unohtaneeni yhden tärkeän jutun, nimittäin tarkoitukseni oli ottaa pieneen filmipurkkiin multaa kotimökin seinustalta ja viedä se sitten Kiukaisiin isän ja äidin haudalle. Asiahan oli niin tärkeä, että minulle annettiin lisäaikaa käydä hakemassa multaa aivan mökin seinän vierestä.Palasin autolle, olimme juuri lähdössä, kun aiemmin mainittu venäläinen mies tuli ison kassin kanssa, jossa oli pieniä kukkapuketteja. Ei oikein saatu selvää, oliko hän niitä myymässä, vai miksi hän niitä esitteli.

Hoppendorff
Kuvassa vuodelta 2000 on se mies "lastensa" kanssa, josta kerron jutussani.

Hän antoi minulle yhden puketin ja kaivoin lompsastani 10 ruplan setelin ja tarjosin hänelle, mutta ei hän sitä ottanut, niinpä otin vielä toisen 10 ruplan setelin ja yritin antaa kummatkin yhdessä hänelle. Nyt jo puuttui asiaan bussikuski Ansion Seppokin ja sanoi, että kyllä se yksi seteli on aivan riittävä ja niinpä sitten työnsin setelin miehen käteen ja kiittelin miestä.
Auto lähti sitten hiljalleen ajamaan kohti kirkonkylää ja mies jäi tienvarteen kukkineen. Jäi epäselväksi, mikä oli hänen lopullinen tarkoituksensa.
Kävin viemässä aiemmin saamani kukkapuskan sankarihautamuistomerkille ja otin kuvan siitä. Kun palasin autolle, niin siellä kaverit jo sanoivat, että em. kukkien tarjoaja ajoi kovaa vauhtia polkupyörällä perässämme meitä kohti. Emme kuitenkaan jääneet siihen, vaan lähdimme kohden Makkolaa ja Sepän porukkaa.

Laatokan rannassa

Makkolan linja-autopysäkin luona pysähdyimme ja odotimme "Seppiä" tulevaksi polun suunnasta ja kyllähän he sieltä sitten saapuivatkin hikisinä, mutta onnellisina. Olivat kävelleet noin 15 km lenkin lämpimässä kesäsäässä.
Räisälän keskustassa jäin autoon muutaman muun kanssa seurailemaan kylän elämää auton ikkunoista.
Olihan siinä monenmoista nähtävää, miliisi ratsasi autoilijoita, paikkakunnan puliukot ryyppäsivät ja horjuivat kadulla, yksinäinen lehmä käveli rauhallisesti Makkolan suunnasta liikenneympyrän viertä ja kääntyi oikealle menevälle pikkutielle, niin kuin olisi joskus aiemminkin siitä kulkenut. Meni varmaankin kotiinsa lypsettäväksi, koska utareet olivat täysinäiset.
Päivän aikana oli ollut puhetta veljesten kanssa, että pitäisi käydä Laatokan rannassa katsomassa Karjalan mäntyä ja kaunista hiekkarantaa. Tullessamme majapaikkaan kysyin Paavolta, että miten se onnistuisi. Hän sanoi, että kyllä Kolja (Vapaa-Ajan "pomo") käyttää meitä siellä.
Lähdimme Jorman ja Mikon kanssa Koljan Ladan kyytiin ja ajelimme aivan kuuluisan Karjalan männyn luokse. Mänty seisoi uljaana paikoillaan kuten vuonna 2000, edellisen kerran käydessäni. Puskettiin vuoroin mäntyä ja kuvattiin dokumentiksi jälkipolville.
Laatokan vesi oli kirkasta ja kohtuullisen lämmintä eikä tuulta juuri lainkaan. Hiekkarantaa oli kumpaankin suuntaan kilometrikaupalla. Siinä olisi voinut olla vaikka vuorokauden yhdessä paikassa katselemassa ja kuuntelemassa suuren Laatokan loivia maininkeja.

Käytiin Pietarissa

Aamulla 5.6. lähdimme kohti Pietaria. Ajeltiin Kiviniemen sillan eteläpuolelle Viipuriin menevää tietä, josta jatkoimme sitten varsinaista Pietarin tietä.
Pietarissa kierreltiin katuja ristiin rastiin ja katseltiin nähtävyyksiä sekä Iso-Paavo kertoili paikkojen historiasta. Ajettiin sitten Lomosovin porsliinitehtaan hienon myymälän luo, jossa tehtiin ostoksia. Ostin pienen, Pietarin vaakunalla koristellun pikarin, 55 ruplaa.
Paluumatkalla ajettiin aluksi Muurmanskiin menevää moottoritietä, melko lähelle Pähkinälinnaa, josta käännyttiin kohti pohjoista, aivan Laatokan länsirantaa noudattelevaa vanhaa betonista sotilastietä pitkin. Tie on avattu siviililiikenteelle, kun sotilasalueita on tyhjennetty.
Käkisalmen linnassa oli puolisen tuntia aikaa tutustua linnan maisemiin. Jotkut ehtivät käydä jopa linnan tornissakin maisemia ihailemassa. Itse käyskentelin vain parkkipaikalla, vanhan muistomerkkinä olevan panssarivaunun luona.

Mullat perille

Sitten valkeni 6.6. aamu edelleen yhtä kauniina kuin muutkin aamut. Suuntasimme auton nokan samalle reitille, mistä olimme tulleetkin. Mannerheim-linjan räjäytetyn bunkkerin levähdyspaikalla, jonka vieressä on horoskooppipatsaiden muodostama aurinkokello, "löysivät" kauppamiehetkin meidät uusine autoineen. Ei ollut enää mitään Ladoja.
Tavara vaihtoi omistajaa ja rahatukut myyjien käsissä paksunivat. Ostin minäkin uuden Kannaksen kartan 206 ruplalla. Hetken kuluttua jo toiset kertoivat saaneensa 200:lla. En taida olla oikein kunnon tinkaava ostaja.
Siitä sitten ajeltiin läpi Viipurin kaupungin, torinkin ohi vaan hiljalleen pysähtymättä. Torilla näkyi nyt olevan hieman enemmän elämää kuin silloin tulomatkalla.
Rajan ylitys sujui sutjakkaasti, niin Venäjän, kuin Suomen puolellakin, jossa olimme noin puolikahdentoista aikaan (Suomen aikaa). Ilmoittauduin puhelimella kotiin, että ollaan palattu taas "sivistyksen" pariin. Seuraavina päivinä ollessani vierailulla sukulaisten ja tuttavien luona Satakunnassa mentiin 8.6. Kiukaisten uudelle hautausmaalle. Ripottelin mullat isän ja äidin haudalle, terveisinä Unnunkoskelta entiseltä kotipaikalta.
Kiitoksia koko isolle matkaseurueellemme, unohtamatta matkan järjestäjää tai kuskiakaan.

Takaisin kesäkuun 2010 lehteen