Talvisodan ajalta

Talvisodan syttyessä jouduimme lähtemään evakkoon. Evakossa oltiin Ilmajoella Mauri Mäkelän talossa (emännän nimi oli Kerttu ja lapsien nimet Helli ja Martti). On sellainen hämärä muistikuva, että olisin ollut tuvan lattialla olevassa leikkikehässä leikkimässä perheen lasten kanssa. Tämä muistikuva sai vahvistusta kesällä 2003, käydessäni Ilmajoella etsimässä entistä evakkotaloani. Tapasin siellä taloa etsiessäni yhdeksänkymmentäyksivuotiaan virkeän mummon, jolta kyselin evakkotaloani ja siellä mahdollisesti ollutta ns. leikkikehää ja hän sanoi sellaisen siellä olleen. Hän neuvoi minulle Mäkelän talon paikan, missä ei kuitenkaan enää asuttu.
Syksyllä 2003 Martti Mäkelä soitti minulle. Hän kertoi, että kyllä heillä oli leikkikehä johon lapset laitettiin, että äiti sai tehdä rauhassa askareitaan. Näin varmistui sekin muistikuva.
Toinen muistikuva talvisodan ajalta on Hangaskylästä äidin vanhemman sisaren Aino-tädin (Aino ja Eeli Hangasluoma) luota, jossa olimme Ilmajoen jälkeen evakossa. Muistan, että asuimme pienessä kamarissa joka oli ulkoa eteiseen tullessa oikealla. Kamarissa oli kaakeliuuni joka ei ollut pyöreä vaan sellainen kattoon asti ulottuva vajaan metrin levyinen ja runsaan puolen metrin "syvyinen" pystyuuni. Uunissa oli kapea "kaulus" alaosassa jota minä sitten sormillani "näpelöin" niin kuin pianoa. Kamarissa oli semmoinen kolmikulmainen joku kolmenkymmenen sentin mittainen laite (kaleidoskooppi) johon katsottiin sisään toisesta päästä ja kun sitä pyöriteltiin käsissä, niin siellä sisällä eriväriset lasinpalaset muodostivat jänniä kuvioita laitteen sisäseininä olevista peileistä heijastuen.
Vielä on sellainenkin muistikuva, että kun isä tuli sodasta lomalle, hänellä oli parta ja sekös minua pelotti, kun en oikein tuntenut isää parrakkaana. Mahdollisesti tuo muistikuva oli talvisodan ajalta, kun isällä oli karvalakki silloin päässään. Toinen mahdollisuus on talvelta 1941-1942 hyökkäysvaiheen ajalta, koska luultavasti vielä silloin oltiin Kauhajoella evakossa ja isä oli täällä Suomussalmen suunnalla Kiestingissä ja Uhtualla sotimassa.
Edelleen tulee mieleen juttu, kun sain joululahjaksi pienen kanteleen. Heti ensimmäisellä kerralla kun yritin sillä soittaa, sain haavan sormeeni kanteleen kielestä ja sen kanteen jäi veritahra. Kantele seurasi mukanani myöhempinä vuosina aina Kiukaisiin asti ja siinä oli se veritahra näkyvissä. Tuokin muistikuva on luultavasti vuoden 1941 joulun ajalta.

Unnunkoskelta

En tiedä, milloin palattiin Karjalaan ensimmäiseltä evakkoreissulta. Luultavasti sinne mentiin keväällä 1942. Asuimme Unnunkoskella pienessä hirsimökissä, jossa oli keittiö ja kamari. Keittiössä ikkuna järvelle päin sekä toinen ikkuna ulkorakennuksen suuntaan ja kamarissa myös ikkuna järvelle päin sekä toinen ikkuna seurantalon suunnassa olevalla seinällä.
Ulkorakennus oli mökistä laivalaiturin suuntaan. Järven puoleisessa päässä oli pieni sauna, sitten keskellä puuliiteri ja tienpuoleisessa päässä "navetta" jossa ainakin muistan olleen mustan pässin joka kerran pukkasi minut takapuolesta pihalle ovesta.
Pihassa oli iso koivu ja sen ja ulkorakennuksen välissä pieni nelikulmainen "leikkimökki". Lankisen Kirstiltä olen varmistanut, että se mökki todella siinä oli. Kirsti kertoi isän rakentaneen sen minulle. Isosta koivusta sellainen muistikuva, että olisin puun juurella makoillut jonkun vaatteen päällä ja joku mies olisi samaan aikaan heitellyt puukkoa pystyyn puun kylkeen. Kun äiti oli tämän huomannut, oli ollut hirveä huuto miehelle siitä hommasta.
Toinen muisto isosta koivusta on sellainen, että ammuin isän sotilaskiväärillä yhden laukauksen niin, että kivääri oli minulla kädessä aivan niin kuin aseella ammuttaessa pidetäänkin, mutta tukki oli koivun runkoa eikä olkapäätä vasten ja vielä isäkin piti aseesta kiinni. Kun sitten laukaisin, paukaus oli tietenkin hirveä ja samalla ase poukkasi ylöspäin ja minä sanoin p e r l k e l e kun säikähdin sitä aseen töytäystä ja ääntä. Sen verran olen minäkin toiseen maailmansotaan osallistunut.
Huussissa en uskaltanut yksinäni olla, vaan aina piti jonkun olla kaverina ulkopuolella. Pelkäsin sodan ääniä, tykkien jylinää ja lentokoneiden ylilentoja.
Sitten koiranpennun osto. Lankisen Armakselta (äidin velipuoli) ostin pystykorvan pennun yhdellä markalla. Lankisen talo oli Unnunkosken partaalla ja sieltä oli polku järven rantaa pitkin meidän mökille. Kun tulin koiranpentu mukanani kotiin ja päästin sen irti, niin saman tien koira pinkaisi polulle ja meni takaisin Lankiseen. Kaupat piti purkaa, koska ei pentu suostunut pysymään luonani.

Kalastuksesta muistan, että ihmiset lipposivat sillan pielestä norssia ihan hirveitä määriä. Se on varmaankin ollut keväällä kutuaikana. Kalat olivat pahanhajuisia. Kerran olin isän kanssa veneellä sillan ja kosken välisellä alueella kalassa. Isällä oli rysä vedessä, ja kun se nostettiin, oli siellä iso hauki. Se oli noin metrin mittainen ja painoi muistini mukaan 100 g vaille 10 kiloa.
Sillasta sellainen muisto, että se haisi karbolitervalta ja aina vieläkin, jos jossain saan karbolitervan tuoksua sieraimiini, tulee Unnunkosken silta mieleen. Silta oli rakennettu uusiksi sodan aikana ja sitten käsitelty em. tervalla lahoamisen estämiseksi. Käydessäni Hannun kanssa vuonna 1990 Unnunkoskella, tuntui vieläkin lievä karbolitervan tuoksu sillasta, vaikka se oli jo kovasti lahonnut ja rapistunut.
Ensimmäinen kosketus viinaan oli semmoinen, että isä oli lauantai-iltana lähdössä "juhlimaan" ja naukkaili ryyppyjä pullosta tuvan pöydän ääressä. Pullo putosi sitten lattialle ja särkyi siihen. Minä vikkelänä poikana konttasin ja rupesin nuoleskelemaan viinaa lattialta. Eihän siinä kovin paljon kerennyt maistella, kun minut tempaistiin pois lattialta. Niin, että nuorena se on vitsa väännettävä joka harrastuksessa.
Edellä olevasta herää kysymys, miksi isä oli kotona eikä sodassa. Isä oli sitä ikäluokkaa, joka vapautettiin palveluksesta iän perusteella hyökkäysvaiheen pysähtyessä keväällä 1942 paikoilleen Uhtuan ja Kiestingin suunnalla. Isä toimi sitten entisissä töissään Unnunkoskella myllärinä ja Ala-Vuoksi laivan lämmittäjänä, ollen sen tähden kotona.

Viimeisestä lähdöstä

Viimeisen kerran kun lähdettiin mökistä evakkoon, muistan sen, että ei oltu päästy kuin noin sata metriä, niin rupesi hirveän iso lentokonelaivue pörräämään koulun suunnalta meille päin. Ei siinä auttanut muu, kuin mennä tien ojaan pensaiden suojaan, kun pelättiin niitä koneita. Eivät kuitenkaan ampuneet eivätkä pommittaneet meitä. Hannu oli äidin sylissä ja minä roikuin mummon käsipuolessa.
Mentiin Unnunkosken koululle, johon oli määrätty kokoontumaan. Me ei kuitenkaan jostain syystä sovittu sen päivän kuljetukseen vaan jouduimme jäämään vielä yöksi koululle. Jos olisimme silloin sopineet kuljetukseen johon meidän olisi pitänyt mennä, olisimme ilmeisesti joutuneet Elisenvaaran pommitukseen 20.6.1944, jossa kuoli paljon Räisäläisiä. Seuraavana päivänä (21.6.1944) sitten pääsimme lähtemään Unnunkoskelta linja-autolla. Viimeinen muistikuvani on se, kun Räisälän kirkko jää meidän taaksemme auton vasemmalla puolella. Historian kirjojen mukaan Viipuri oli jo menetetty venäläisille 20. pvä kesäkuuta ja kovia taisteluja käytiin jo Viipurin ja Vuoksenvirran välisellä alueella.
Kun olimme linja-autossa matkustaneet jonkun aikaa, kuoli yksi vanha mies siinä autossa. Auto pysäytettiin ja vainaja jätettiin tien varressa olleiden Lottien huostaan. Myöhemmin viisikymmenluvulla Kiukaisissa olen kuullut, että kuollut vanha mies oli hyvän kaverini Kähösen Taiston ukki. Taiston isäkin kuoli sodassa.

Pohjanmaalta

Särkisalmen asemalla käytiin usean kerran odottamassa, että päästäisiin junan kyytiin, mutta ei moneen päivään sovittu mihinkään. Yöt vietettiin jossain rukoushuoneen tms. lattialla. Syömässä käytiin hernekeittoa jonkun koulun pihamaalla.
Kun lopulta päästiin jatkamaan matkaa junalla, se pysähtyi metsän keskelle ja matkustajien piti mennä metsään, luultavasti ilmasuojaan. Jossain vaiheessa tuli ihan pimeätä, ja ihmiset rupesivat voivottelemaan, että nyt on jouduttu kaasupilveen ja tähän sitä kuollaan kaasuun, kunnes sitten taas yhtäkkiä oltiin täydessä päivänvalossa. Ihmisiltä pääsi helpotuksen huokaus ja sitten se vähitellen selvisi, että oltiin menty varmaankin pitkän tunnelin läpi ja siitä se oli pimeys tullut. Lieneekö ollut Pönttövuoren tunneli?
Jalasjärveltä muistan sen, että asuttiin maalaistalon pääoven viereisessä pienessä hellahuoneessa jossa kerran meinattiin kuolla häkämyrkytykseen. Onneksi talonväki huomasi tapahtuneen ja meidät vietiin ulos raittiiseen ilmaan (mummo, äiti, Hannu ja minä) virkistymään.
Muistan Jalasjärvellä jossain lähiseudulla olleen pienen joen, joka tulvi evakkotalon laajoille pelloille tai niityille. Lisäksi Jalasjärvellä olen nähnyt elämäni ensimmäisen elokuvan, jonka nimi oli "Yövartija vain". Itse elokuvasta en muista mitään.
Jalasjärveltä muutettiin Kauhajoelle Hangaskylään. Muuttomatkasta on jäänyt mieleeni auton kyydissä mentäessä, että tien vierillä pelloilla oli paljon heinä- tai viljaseipäitä ja sekös minua taas pelotti. Ne seipäät näytti aivan kuin siinä olisi ollut paljon sotilaita rivistöissä.
Jonkun ajan kuluttua sitten muutettiin asumaan aivan koulun lähellä olevan Yrjö Lehtiniemen taloon vintille pieneen huoneeseen. Siinä sitten asuttiinkin vuoden 1949 kevääseen saakka, jolloin muutettiin Kiukaisiin.