Erikoinen tapahtuma oli jatkosodan hyökkäysvaiheessa Räisälää takaisin vallatessa vuonna 1941. Suomalaisten marssiessa kirkolta Alhotojan kautta Vuosalmelle Härkkorven tien laidassa seisoi suomalasia vastaanottamassa vanha pariskunta. Miten nämä siviilit olivat voineet joutua paikalle ennen omia joukkoja?

Seuraava teksti on julkaistu Helsingin Sanomissa v.1941. Tarina on senaikaisen TK-rintamakirjeen-
vaihtajan ajankuvaus ja sanonnat sen mukaisia.

Niitä suomalaisia, jotka syystä tai toisesta jäivät Moskovan pakkorauhassa luovutetuille alueille asumaan, ei ole päästetty kertomaan kokemuksistaan omaisilleen. Heidät on joko likvidoitu aito ryssäläiseen tapaan tai muuten hukutettu tietymättömiin venäläiseen kansanmereen. Vain harvat suomalaiset ovat tästä kohtalosta säästyneet.

Vuoksenrannan pitäjään parhaillaan palaavat karjalaiset kertovat, että Sintolan kylään jäi ainakin kolme suomalaista perhettä, joista ei ole näkynyt jälkeäkään. Samoin näyttää käyneen Käkisalmen kaakkoispuolella, Laatokan rantakylään Vuohensaloon kootuille 30 suomalaiselle, jotka siellä viimeksi olivat eläneet kolhoositaloudessa.

Näin ollen on ollut huomattavan mielenkiintoista tavata edes joku suomalainen, joka on silminnäkijänä saanut seurata Neuvosto-paratiisin tänne pesiytymistä ja myöskin jäänyt siitä tänne kertomaan: Julius Björk vaimoineen ja kasvattipoikineen Vuoksenrannan Härkkorven kylässä on tällainen harvinaisuus.

Julius Björkin talossa

Tapasimme harmaantuneen talon isännän parhaillaan ruismaataan hankmoamasta. Sotasaalishevonen oli nyt ajokkina oman ruunan hamutessa vuorostaan ruokaansa läheisellä laitumella. Hankmolta, tupakalta, nousi meitä tervehtimään yli kuudenkymmenvuotias kumarahko mies, joka oli siinä ollut jo kotvan sotapoikiemme haastateltavana. Luonnostaan puheliaana karjalaisena Björk oli heti valmis aloittamaan juttunsa alusta, ties kuinka monennen kerran jo! Lahdettiin tupapuolelle. Sisällä oli siistiä, kaikki huonekalut tallella ja paikoillaan; koti aivan kunnossa silmiinpistävänä vastakohtana naapuritaloille, jotka vielä olivat ryssän lähdön jälkeisessä sekasortoisessa siivossa. Emäntää aluksi kaivattiin, mutta kohta hänkin saapuisi pojan kanssa lehmiä iltalypsylle hakemasta. Niin Björk eli "Jörkki" kuten hänen nimensä paikkakuntalaisittain lausuttiin, vakuutteli istuessaan juttuvalmiiksi sänkynsä laidalla.

Julius Björk uteliaiden tentattavana 31.8.1941 (Lähde: SA-kuva)

Jörkin taloonsa jäänti

Ensimmäinen kysymys laukesi luonnostaan: Mikä Jörkin sai tänne perheineen jäämään, vaikka kaikki muut lähtivät?

Kuulimme, että Jörkki oli ollut maaliskuun toisella viikolla jo lähtövalmisteluissa naapuripitäjän sairaalassa, mutta lähtenyt asioita vielä viime tingassa käymään kotonaan, missä vaimo ja kasvattipoika olivat olleet lehmiä hoitamassa. Jörkki oli vähän sairas ja hitaanpuoleinen mies, jota yli kolmenkymmenen kilometrin ajomatka oli väsyttänyt. Senpä vuoksi Jörkki oli mahdollisimman haluton pyörtämään kotoaan takaisin vielä samana iltana, kun oli sinne saapunut. Näin olisi kuitenkin pitänyt tehdä jos mieli karjaa ryssän jaloista pois saada. Perheneuvottelu päättyi suomalaisittain itsepäisesti: yönseutu vietetään vielä kotona, lähtiäissaunassa käydään tuli mitä tuli, lehmiä ei ajeta yön selkään. Niin tehtiinkin. Mutta aamulla Jörkki oli niin sairas, ettei lähdöstä tullut mitään. Muut kyläläiset olivat jo kaukana menossa; niitä ei enää päivän parin perästä tavoittaisi. Ja lopultakin: "Yhtä kuolemaa ei voi kuitenkaan kiertää, eikä kahtakaan tule!"
- Jörkin perhe päätti jäädä kotiinsa odottamaan mitä tuleman piti.

Kului pari päivää kaikessa hiljaisuudessa. Sitten alkoi venäläistä sotaväkeä työntyä Härkkorpeen tien täydeltä Vuosalmelta päin. Talot tarkastettiin tarkoin, ja pian kaksi kiväärimiekkaa saapui Jörkinkin tu paan. Näitä oli käsketty kohtelemaan tapaamiaan suomalaisia hyvin, ja kun Jörkin talo oli Vuoksen pohjoispuolella ensimmäinen asuttu, jonka venäläiset tapasivat kehittyi ensitapaamisesta yllättävän ystävällinen.

"Kurit, kurit" - kehoittelivat sotilaat ja tarjosivat Jörkille tupakkaansa. Jörkki ei kuitenkaan olisi heidän rauhanpiipustaan välittänyt, mutta nyt otti kaikin puolin lipeväliikkeisempi Eeva-muori komennon käsiinsä. Mielin kielin tässä on oltava, jurhottamalla vain päänsä menettää, Eeva-muori puhui ja pärpätti osin venäjäksikin. "Kyllähän toki meijän ukko tupakkaa polttaa, kahviikin olisi vieraille, ja lehmä on navetassa, joten maitoakin riittää" - Eivät silti tarjoukset vieraille kelvanneet, pois menivät niine hyvineen.

Ensimmäiset siviilivirkailijat käyttäytyivät tyydyttävästi ja antoivat Jörkin talon suoritella rauhassa jokapäiväisiä askareitaan.

Kyläkolhoosin perustaminen

Niin päästiin vuoden 1940 heinäkuuhun. Silloin komento kylässä muuttui. Härkkorpeenkin saapui Venäjältä siirtolaisia, jotka sanoivat tulevansa Kalinin maakunnasta, Arkangelin läheltä 700 kilometriä Moskovasta pohjoiseen. "Syrjäinen ei voi kuvitellakaan, millaisia eläjiä ne olivat. Vaatteita niillä ei ollut mitään kunnollista, mitäpähän risoja vain aikuisillakin, lapsilla ei juuri sitäkään vähää. Mutta lapsiparvea riitti sitäkin enemmän joka perheessä" - innostui Jörkki ihmettelemään. Eniten kalinilaisissa pisti kuitenkin silmään heidän siivottomuutensa ja tietämättömyytensä. Ihastusta riitti, kun uudet asukkaat löysivät vanhojen vaatteiden tähteitä ullakoilta ja aitoista. Itsellään kalinilaisilla ei ollut mitään ruokatarpeita mukanaan, kun Venäjältä tulivat. Voita esim. uudet tulokkaat eivät näyttäneet tuntevankaan eikä juuri muutakaan lehmänanninta. Kun Jörkin Eeva-muori jakeli maitotilkkoja naapureille maistiaisiksi, pääsivät nämä tästä maidon makuun ja alkoivat kohta kadehtia suomalaisia. Mikäpä poikkeus Jörkillä tuolla suomalaisella tsuhmalla on pitää 7 lehmää, kun meillä isäntäväellä ei ole yhtään! Vot! Lehmät on otettava pois, tasattava, kuten kaikki muukin.

Toistaiseksi näin ei kuitenkaan vielä käynyt. Jörkki sai syödä oman karjansa antimia ja ryssät tyytyivät omaansa. Milloin vain jauhoja kertyi enemmän, keitettiin viinaa, vodkaa, joka talossa. Vodkaa piti olla, sitä piti antaa lapsillekin. Kaksi, kolmivuotias paitaressu istumassa lattialla leipäpala toisessa ja vodkakuppi toisessa kädessä - se oli aivan tavallinen näky kalinilaisessa tuvassa. Lapset nukkuvat paremmin, voivat hyvin, kun saavat viinaa, vakuutettiin. Kaiken muun lomassa järjestyivät kolhoositkin vähitellen kuntoon. Ylin paikallinen hallinto järjestettiin Käkisalmeen, mistä Jörkin perheenkin oli useasti passinsa haettava. Räisälän Tiurin kylässä oli se kyläneuvosto, jonka alaisuuteen Härkkorven kolhoosi tuli kuulumaan.

Junkan kolhoosi käsitti kaikki ne kylän talot, joihin kalinilaiset olivat asettuneet asumaan. Näin ollen Jörkin talo jäi kolhoosiyhdyskunnan keskelle. Kauan ei kestänyt, kun Jörkki sai tietää olevansa kolhoosin itellä, ja häntä kehoitettiin liittymään kolhoosiin. Tietysti hän sitä lupailikin, mutta lykkäsi liittymisen tuonnemmaksi niin kauan kuin suinkin voi. Liittyminen olisi näet merkinnyt omistusoikeuden lakkaamista niihin 14 hehtaariin, joiden isäntänä Jörkki oli tottunut itseään pitämään. Hevonen, sika, lehmät ja lampaat olisivat myös olleet mennyttä.

Kyläkolhoosin puristuksessa

Junkan kolhoosia johti "isäntä" suuri herra, joka Jörkin tietämän mukaan ei tehnyt mitään. Apunaan hänellä oli "kirjuri", joka huolehti kirjanpidosta, ja "työnjohtaja" joka jakoi työosuudet ja valvoi myös sitä, että työntekijät saivat työtään vastaavan palkan. Kolhoosista sai viljaa palkaksi työpäivien mukaan. Jokainen oli itsensä käytävä viljaosuutensa jauhattamassa kolhoosin myllyssä. Yövahteja ja vartiokoiria oli kolhoosissa useampiakin ja kolhoosien varastojen vartiointi oli hyvin tarkkaa.

Muita miespuolisia virkamiehiä kuin nuo kolme mainittua ei kylässä ollutkaan. Sitä enemmän oli naisia, enimmäkseen nuoria tyttöjä kaikenlaisissa virkatehtävissä. Päätehtävänä heillä kuitenkin näytti olevan - ainakin Jörkin mielestä - tupakan-
poltto ja kasvojen maalaaminen. Molemmissa taidoissa naiset olivat täysinoppineita, vieläpä höylejä tarjoamaan Jörkillekin tupakkaansa, kun tämä heidän luona joutui asiaansa toimittamaan.

Naiset tekivät melkein yksinomaan kolhoosin työt. Mutta vasta noin puoliltapäivin nämäkin lähtivät töihinsä ja tekivät miten kauan huvitti. Sen tiukempaa heidän työkomentonsa ei näyttänyt olevan. Ja kalinilaiset miehet taas kuluttivat aikaansa etupäässä tupapuolilla maleksien ja maaten. Naiset viinankin keittivät, mutta yhdessä se kuitenkin juotiin. Milloin mies ja vaimo olivat hevosella ajelemassa, nainen oli aina ohjaksissa. - Mutta lapsiparvi lisääntyi joka tuvassa tasaisesti ja taukoamatta. Ja lapsia syntyi samalle isälle toisissakin tuvissa: avioliitosta ei turhia piitattu, vaimoja vaihdettiin helpommin kuin meikäläisillä markkinoilla hevosia.

Tällä kaikella oli kuitenkin eräs huono puolensa: työt pakkasivat jäämään tekemättä. Vielä viime keväänä oli suuri osa suomalaisten kynnöksiä koskematta.

Jörkki uurasti pelloillaan yksinään vointinsa mukaan ja katseli huolissaan ympäristönsä touhuja. Eeva-muorin ja Reino-pojan avulla hän oli saanut kesän 1940 heinät ja elot korjuuseen. Hätää ei olisi mitään, kunhan saisi edes osan omiaan pitää. Mutta tästäpä juuri oli kysymys. Kolhoosin isäntä alkoi jo hermostua Jörkin tuumailevaan vitkasteluun. - - Ei vetele! Jollet heti liity kolhoosiin, saat muuttaa toiseen kylään! Se oli jo viimeinen uhkaus, joka oli otettava vakavasti. Mutta eivät Jörkin konstitkaan olleet vielä lopussa. "Poika", kolhoosin kirjuri-tulkki oli syntyjään Pietarin suomalaisia ja käynyt usein Jörkin tuvassa Eeva-muorin kahvilla. Lahjat vaikuttivat nyt niin kuin Eeva-muori oli tarkoittanutkin. Tulkki heltyi auttamaan ja puolestaan puhumaan. Tämän kehoituksesta ja suosituksesta Jörkki matkasi Käkisalmeen ja saikin sielä maansa toistaiseksi säilymään itsellään, kun lupasi maksaa veronsa mutkittelematta.

Kolhoosiin liittymisen partaalla

Verot uhkasivat nyt nujertaa Jörkin talouden kolhoosiin liittymisen partaalle. Lehmästä oli maksettava verorahassa 500 ruplaa vuodessa tai annettava luonnossa 300 litraa maitoa, jonka määrä sai korvata myös 12 kilolla voita. Hevosesta oli veromääräys myös 500 ruplaa. Lisäksi oli maksettava "kulttuuriveroa" 275 ruplaa.

Jörkillä oli 7 lehmää ja hevonen veronalaisina. Niistä oli siis maksettava 4000 ruplaa: lisäksi kulttuurivero viljelyksistä. Pian määrättiin myös 500 ruplaa maksettavaksi oman perunamaan "vuokrana", Aulis veronmaksukaan ei viime kevättä pitemmälle Jörkkiä auttanut. Hänen peltonsa olivat nyt kertakaikkiaan kolhoosin tiellä. Suomea puhuva tulkki kykeni vain sen verran auttamaan, että Jörkin talon pinta-alaksi ilmoitettiin korkeammalle taholle vain 12 hehtaaria, joten hänelle jäi vielä 2 hehtaaria omistukseensa. Edellinen määrä joutui valtiolle ja luovutus vahvistettiin valtiolle asetetulla kiinnekirjoilla. Jörkki oli saanut jo viime keväänä muuttaa pois talostaan naapurikylään. Lopulta Junkan kolhoosin miehet itsekin huomasivat, että Jörkki on kuitenkin kylän paras maanviljelijä ja sallivat hänen itsensä siirtyä peltojaan viljelemään. Lehmä ja hevonen saivat käydä yhteisellä laitumella, mutta niitä oli edelleen tarkasti paimennettava.

Opettajalla ei ollut kelloa

Tällä välin 12-vuotias Reino-poika oli käynyt venäläistä kansakoulua, joka aloitti toimintansa Räisälän Alhotojan kansakoulurakennuksessa marraskuussa 1940. Kouluun oli suomalaisenkin pojan pakko mennä, vaikka opetus tapahtui luonnollisesti yksinomaan venäjäksi. Opettajaksi ilmaantui nuori, seminaaristaan päässyt nainen: kaunis ihminen kylläkin, mutta opettajaksi yllättävän likainen ja huonosti vaatetettu. Aluksi hänellä oli vain säkkejä vuodevaatteina ja päällään paikattu likainen hame sekä jalkineinaan vanhat tallukkaat ja repaleiset säärystimet. Ystävällinen hän joka tapauksessa oli suomalaistakin oppilastaan kohtaan, vaikka kumpikaan ei aluksi ymmärtänyt sanaakaan toisen puheesta.

Koulunpito oli vähän sellaista ja tällaista. Tunteja ei kyetty järjestämään kellon mukaan yksinkertaisesti siitä syystä ettei opettajallakaan ollut moneen kuukauteen kelloa. Koko Junkan kolhoosiyhdyskunnassakin oli vain yksi kello, Jörkin ajannäyttäjä poisluettuna. Näin ollen koulutyö aloitettiin, sitten kun oppilaat sattuivat kouluun ehtimään ja välitunnille lähdettiin, kun oppilaat väsyivät kuulemaansa. Kolmen, neljän välitunnin jälkeen päivätyö oli päättynyt.

Seurustelu venäläisten koulutoverien kanssa oli Reinolle vaikeata. Tappelun nahinaa syntyi tuon tuostakin, ja Reino puolusti ehkä liiankin hyvin heimonsa tappelijamainetta. Tästä syntyi toraa myös vanhempien välillä ja venäläiset uhkasivat jo kannella "miliisille". Naapurien pahansuopaisuus meni niinkin pitkälle, että Reinon ilmoitettiin hiihtoloman aikana käyneen Suomen puolella tietoja viemässä. Tästä kehittyi ankara tutkinto. Sotilaat kuljettivat Reino-pojan kuulusteltavaksi Käkisalmeen, missä hänet uhattiin lähettää kasvatuslaitokseen Venäjälle. Pojan syyttömyys saatiin kuitenkin uskottavaksi. Hän sai palata kotiinsa, mutta oli merkitty miehenalku.

Avioliiton solmiminen ja purkaminen helppoa

Avioliittoja ehdittiin solmia Junkan kolhoosin lyhyenä elinaikana hyvin runsaasti. Naimisiinmeno "naiksiminen" olikin kovin yksinkertaista. Eeva-muori selitti: Sulhastarjokas meni mieleisensä naisen luokse ja kysyi tältä: "Tahoks naiksimaan?" Jos nainen vastasi myöntävästi, heitti hän morsiutensa merkiksi harteillensa suuren, värikkään morsiusliinan. Morsiuspari lähti oitis kyläneuvostoon "kolmen kolhoosin johtajan" puheille, joka täällä oli vanha, avioliitostaan eronnut eukko. Kun tälle oli maksettu 8 ruplaa "naimarahaa" ja tapaus merkitty kirjoihin oli naimiskauppa valmis ja vahvistettu. Jos taas aviokumppani tuppasi kyllästyttämään - ja useinpa niin kävi - oli avioero yhtä helposti järjestettävissä. Taas eukon puheille, ja hänelle oli maksettava 50 ruplaa "erorahaa". Jos avioliitto oli ollut lapseton, oli asia näin ilman muuta selvä, olipa eronpyytäjänä mies tai nainen. Jos taas avioliitossa oli syntynyt lapsia, lankesi näiden elättämisvelvollisuus sille, joka oli eroa vaatinut. Useimmiten tällaiset lapset jäivät kuitenkin oman onnensa varaan. Uskonnosta kalinilaisilla ei luonnollisesti ollut aavistustakaan. Olivat täydellisesti pakanoita, mutta välinpitämättömiä jumalankieltäjiäkin.

Kansalaismieltä terästettiin yleisillä juhlilla, joita järjestettiin tavallisesti lepopäivinä. Lepopäivä oli viime kevääseen saakka aina joka kuudes päivä, mutta muutettiin sitten joka seitsemänneksi, että kaupat olivat silloin aina auki, ja niistä ostettiin varsinkin vodkaa päivän kunniaksi. Kaupat olivat suljettuina meikäläistä maanantaita vastaavana päivänä.

Jörkkien täpärä pelastuminen

Sodan kehityksestä ei tiedetty mitään ennen kuin elokuun alussa, jolloin kolhoosi touhusi jo poislähtöä. Jörkiltä oli tosin aikaisemminkin otettu viljat takavarikkoon, mutta kirjuriystävänsä avulla hän oli silti saanut muutaman hehdon ruista ja vehnää kylvösiemeneksi syksyä varten. Uskottiin sitä piankin takaisin päästävän.

Kuitenkin kolhoosin johtomiesten suhtautuminen Jörkin perheeseen kiristyi aivan lähtöpäivinä. Suomalainen ei saanut jäädä kylään, vaan mukaan oli lähdettävä, kimpsuineen kampsuineen. Eeva-muori lupaili ja lupaili. mutta yksissä tuumin kannettiin tavaroita yöllä metsään piiloon ja ajettiin lehmät irralleen. Viivyttely huomattiin ja sotamiehet tulivat jo häätämään. Eeva-muori solkkasi parasta venäjäänsä, näytti passia ja pumakaa, tarjosi kahvia ja antoi mukaan leipää, lihaa. Pyhästi lupasi huomenna lähteä. Sillä sotilaat asian kerrakseen uskoivatkin, mutta uhkasivat huomenna myös ampua joka sorkan pihamaalle, ellei lähtö silloin olisi valmista. - Yöllä kuitenkin jo etäinen taistelu kantautui kylään, joka tyhjeni viimeisistäkin lähtijöistä. Siinä Jörkin perhe unohtui: he pääsivät pakenemaan metsään ja palasivat sieltä parin päivän perästä kotiinsa.

Eeva Björkin tyttären Ainon häät Härkkokorven Tommolassa sodan aikana. Äiti Eeva istuu
morsiammen vieressä pilkullisessa puvussa. (Lähde: Vuoksenrannan mennyt maailma kirja)

Kylä oli hiljainen ja autio, siellä ei oltu vielä taisteltukaan, Jörkkien sanomattomaksi iloksi saapui elokuun puolivälissä kymmenmiehinen suomalaispartio koputtelemaan heidän ovelleen. Suomalaisuus selvisi hetkessä ja Eeva-muori kestitsi poikiamme kananmunillaan, kinkuillaan ja maidollaan, itkeä tihurrellen ilosta siinä touhutessaan. Nyt oli Junka jo ollutta pahaa unta vain. Härkkorpi oli taas suomalaisten. Kuitenkaan ei niin helpolla eikä yksinkertaisesti. Tiurin puolelta oli päässyt kylään kiertämään 70-miehinen vihollispartio, joka avasi kylään kiivaan tulen nähdessään siellä liikettä. Suomalaiset hyökkäsivät vastaan. Kiivas taistelu riehui pari tuntia Jörkin talon lähellä. Kuulat rapisivat seinien läpi: Jörkki lymysi sänkynsä alla ja Eeva-muori poikineen kiviuunin takana. Tämäkin viimeinen taisto humahti ohi naarmuitta: kylän puolustajat tuhosivat tungeksijat viimeiseen mieheen, itse selviytyen tappiotta.

Niin oli Jörkin talous siirtynyt lopullisesti ruplakannalta markan maille. Lehmät löydettiin kaikki kankaalta ja hevonenkin karkuteiltä. Saipa Jörkki pari sotasaalishevostakin sotilailta toistaiseksi hoitoonsa. Mikäpä siinä silloin taloutta jatkaessa. Omat kevätkylvökset olivat jo asianmukaisesti kepillä kuivumassa, kun vanhat naapurit vasta ensi kertaa saapuivat Junkan kummia Jörkiltä kuulemaan.

Tietysti emme malttaneet olla Jörkiltä kysymättä: Mitä hän nyt kaiken koettuaan ja kestettyään arvelee Neuvostolan järjestelmästä? Tähän Jörkki jurautti: "Vae vielä sitäe pitäs jottae arvella' Kahuahan sitä pit' silloin ku oma henken olj kyssees, mut nyt ku toas soap puhhuu suusa puhtaaks, sanon: "Roskajärjestys koko homma. Ja kuka ei siit luulotauvist muute parene, koettakoo kokkee sitä, nii näkköö. Mieluimmin mie tokk elän omassa maassaan, jossa maksut maksettuvvaa soap omistaa mantuns, kokonaan. Eik' täällä aina larvihe tok olla passiloita marnuamassa ja näyttelemässä. Minuakkii ajoivat monta kertoa perästä Käkisalmesta tullessain autoil ja ratsuill..."