Tuskinpa on montakaan Jääkäriliiton Parolea ilmestynyt ilman tuota surullista viestiä, että "tuonen viikatemies" on taas temmannut keskuudestamme yhden ja toisen jääkäritoverin. Noiden vuoden kuluessa poiskutsuttujen luettelo muodostaa usein murheellisen pitkän sarakkeen. Surren muistelemme heitä ja heidän inhimillisesti katsoen aikaista poismenoaan.

Mutta ajan hammas puree myös entisiä jääkärivärväreitä, apulaisiamme, henkiystäviämme, jotka raskaan painostuksen alaisina suorittivat uhrautuvaa työtään täällä kotimaassa. Heidänkin rivinsä harvenevat nopeasti.

Kun viime kevättalvella tapasin jääkärivärväri Vilppu Paavilaisen Räisälästä, niin yhteisistä elämyksistä jutellessamme hän - luullen minun tuntevan asian - aivan kuin sivumennen mainitsi, että "Matti Henttinenkin se sitten on kuollut". - Tieto tuli minulle yllättäen, ja lausuin ihmettelyni "sellaisen tervaskannon" äkillisen kuoleman johdosta.

"Tervaskantopa niinkin, mutta tauti kaataa sellaisetkin kannot, - kun kohdalle sattuu", lausui vakavana Paavilainen.

Minun ajatukseni eivät silloin kiinnittyneet siihen, mitä hän sanoi. Mietin itsekseni: "Taas on laskettu maan poveen yksi "meikäläinen", "tuntematon sotilas", joka päivät yönsä päätyttyä lähtee mananmajoille!"

"Enpä ole nähnyt pienintäkään mainintaa lehdissä tuon uhkean miehen pois menosta", lausuin ääneen ajatukseni jatkoksi.

"Vai mainintaa", kivahti Paavilainen. "Eihän tuosta näkynyt hiiskaustakaan edes historialliseksi teokseksi tarkoitetussa kirjassakaan, vaikka jätin tarkoitusta varten aineistoa oikein valokuvan kanssa. Ja itsehän tiedät yhtä hyvin kuin minä, miten paljon hänellä oli ansioita sellaiseen mainintaan, - Mutta haudallaan katsoin minä aivan kuin siveelliseksi velvollisuudekseni edes muutamalla sanalla mainita miehen epäitsekkäistä teoista."

Matti Henttisen elämä oli ankaraa taistelua, mutta hän oli sitkeä ja murtumaton, kuin kataja kivikkoisessa maankamarassa. Kansalaisena ja aktivistina häneen voitiin aina luottaa. Ja kun sitten kansamme vapaus vaati jokaiselta kansalaiselta uhrauksia, hän oli kaikkein suurimpaankin uhraukseen valmis. Jääkäriliikkeen aikana hän antoi apuaan monella tavoin, milloin matkustaen itse komennuksilla Helsingissä tai Viipurissa, jopa Nurmeksessakin asti, milloin luovuttaen passinsa toisten käytettäväksi. Kapinan puhjettua hän rohkeasti lähti Viipuriin suorittamaan tärkeitä tehtäviä siellä. Paluumatkalla hän toi tullessaan eversti Värnhjelmin Antreaan. - Hän kuoli 64 v. ikäisenä kotonaan Räisälässä. Töittensä tunnustukseksi hän sai Vapaussodan muistomitalin ja Jääkäriliiton aktivistimitalin sekä Suomen entisten sotilaiden muistomitalin.

Matti Henttisen vanhin poika Jussi oli Jääkäripataljoonassa, keskimmäinen jäi vapaussota-invalidiksi ja nuorin menetti äskettäin henkensä katalan vakoojan kuulista rajalla. Miehen suhtautumista jääkäriliikkeeseen ja meihin jääkäreihin tahdon valaista muutamalla omakohtaisella muistelmalla.

Kun maaliskuussa 1917 olin päässyt Shpalernajasta ja onnellisesti saapunut kotiini Karjalan kannaksella, niin jo muutaman päivän kuluttua sain puhelimitse Viipurista kehoituksen lähteä kalppimaan ja vältellä sellaisia "paikkakuntia, missä on venäläistä sotaväkeä!'" Silloin suuntasin matkani pohjoista kohti, ensin Antrean (nyk, Vuoksenrannan) Oravankytöön jääkäri-toverimme Toivo Kuisman kotiin ja sieltä sitten Vuoksen toisella puolella sijaitsevaan Henttisen taloon. Olinhan Lockstedtissa saanut Jussi Henttiseltä sekä passin että oivallisen pieksut lähtiessäni aikaisemmalle komennusmatkalleni Suomeen. Nyt päätin käydä viemässä Jussin terveiset kotiinsa, - niin vanhentuneita kuin ne olivatkin.

Siellä minä sitten saatoin omakohtaisesti todeta sen, minkä oikeastaan jo kauan olin tiennyt, nim. Matti Henttisen ja hänen huonekuntansa isänmaallisen mielenlaadun ja pelkäämättömän, uhrimielisen alttiuden yhteisen asiamme eteen ja hyväksi. Minuahan oli Viipurista käsin kehoitettu välttämään venäläisten varuskuntapaikkoja, joten matkustaminen junissakin oli silloin vaaranalaista.

Tarvitsin siis hevoskyytiä, lähinnä ns pitkänmatkan kyytiä. Mutta minulla ei ollut niin paljon rahaa, että olisin voinut ostaa hevosen. Kun Henttisessä tätä kysymystä selvittelimme, niin Henttinen ja hänen innostamanaan pari muuta läsnä ollutta osallistuivat hevosen hinnan suoritukseen, vaikk' eivät olleetkaan mitään raha-rikkaita, vaan pienviljelijöitä, pikemminkin "puutteen Matteja" kaikki tyyni.

Vilppu Paavilainen, jonka pakopaikka oli Hyrynsalmen Hallan, oli Venäjän vallankumouksen jälkeen uskaltautunut kotiseudulleen Räisälään. Mutta hänenkin oli vielä lähdettävä "pohjoiseen". Yhdessä me päätimme sitten lähteä ajelemaan Hallaa kohti. Päästyämme noin kuusi tai seitsemän kilometriä kirkolta tavoitimme jalankulkijan, joka kohdalle päästyämme "teki hyvän päivän", niin kuin maalla on tapana.

"Kuka oli tuo mies?"

"Se oli nyt se surullisen kuuluisa "Adressi-A", josta tällä pitäjällä ei ole iloa ollut", vastasi Paavilainen.

Jäin miettimään sitä huomattavaa eroa, mikä näiden kahden saman pitäjän miehen välillä oli: toinen varakkaana miehenä hakemassa "adresseineen" Seynin ja venäläisen virkavallan suosiota, toinen vähävaraisena uhraamassa viimeisensäkin linnasta päässeen jääkärin pakomatkan helpottamiseksi.

Matti Henttinen oli puhdashenkinen jääkäri-aatteen mies ja isänmaan ystävä, jonka toiminta ansaitsee tunnustusta ja kiitosta.

Aarne Sihvo

Tämä teksti on julkaistu aiemmin v.1973 Karjala-lehden Räisälä liitteessä.
Aarne Sihvo oli suomalainen jääkärikenraali, joka oli vuosina 1926–1933 (sotaväen päällikkö) ja
1946–1953 puolustusvoimain komentaja.