Jääkäriluutnantti Veikko Matti Läheniemi


Sotien ja muiden yhdyskuntia muuttavien murroskausien aikana nousee esille henkilöitä, joista voidaan sanoa, että he olivat legendoja jo eläessään tai ainakin kuoltuaan. Heidän aikaan saannoksiaan sanotaan usein sankariteoiksi ja heitä itseään sankareiksi. Joka tapauksessa heillä on muista aikalaisistaan poikkeavia ominaisuuksia, joiden varassa sankariteot tai sellaisiksi koetut syntyvät. Itäisellä Kannaksella, Räisälässä syntynyt ja kasvanut jääkäriluutnantti Veikko Läheniemi täytti nämä mitat. Hän oli syntynyt Räisälän Läheniemessä 22.6.1893 maanviljelijä vänrikki Matti Läheniemen ja kansakoulunopettaja Aino Strengin vanhimpana lapsena. Hän kaatui vapaussodassa 15.4.1918 24 vuotiaana.

Veikon isä Matti Läheniemi oli aikansa kuuluisia kannakselaisia persoonallisuuksia, monella tapaa ristiriitainen ja arvoituksellinenkin. sekä kiivasluonteinen mies. Hänen poikkeuksellisuuttaan kuvastaa mm. se, että hän kansakoulupohjalta pääsi Haminan kadettikouluun ia yleni vänrikiksi. Tällainen elämänura oli silloisissa oloissa aivan poikkeuksellista. Sotilasura ei häntä kuitenkaan lopullisesti kiinnostanut, vaan hän erosi armeijasta ja siirtyi maanviljelijäksi kotitilalleen. Hän meni naimisiin entisen opettajansa Aino Strengin kanssa, joka oli pitäjän kappalaisen tytär. Pitäjän säätyläistö piti avioliittoa epäsäätyisenä ja eräät sen edustajat yrittivät estää sen, mistä Läheniemi katkeroitui niin, ettei koskaan voinut sitä unohtaa. Tästä lienee alunperin johtunut hänen koko elämänsä läpi ulottunut herraviha, joka aikanaan sai mitä merkillisimpiä muotoja. "Räisälän rettelöineen" ja muine hakauksineen, joihin hän joutui paitsi virkavallin niin myös venäläisen keisarivallan edustajien kanssa. Suuriakko vuonna 1905 innosti Läheniemeä toimimaan Suomen itsenäisyyden puolesta ja se taas aiheutti epäluuloja venäläisten vallanpitäjien taholta, jotka yrittivät muutamaan kertaa vangitakin hänet, siinä kuitenkaan onnistumatta. Läheniemi toimi vakaumuksensa mukaisesti voimakkaasti mm. jääkäriliikkeen taustahahmona, perusti Karjalan Kansan Mahti nimisen järjestön maan itsenäisyyden toteuttamista varten jne.

Veikko Läheniemen äiti oli niin kuin mainittu kansakoulunopettaja ja pitäjän pastorin tytär Aino Streng, joka kirkonkylän kansakoulunopettajana työskenteli voimallisesti koulunsa päättäneen nuorison herättämiseksi ja sivistämiseksi näiden omilla ehdoilla. Tätä eivät vanhoilliset pitäjän säätyläiset katsoneet hyvällä silmällä ja koulun johtokunta kielsi opettajia käyttämästä koulun huoneita tällaiseen toimintaan. Mentyään naimisiin Matti Laheniemen kanssa ja tultuaan erotetuksi opettajanvirasta hän siirtyi syrjäiseen Läheniemeen, jossa eli lopun elämänsä "Läheniemen rouvana" kuten häntä kyläläisen keskuudessa nimitettiin. Hän oli luonteeltaan hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Muunlainen rooli olisi tuskin Matti Läheniemen vaimolle sopinutkaan, sillä aviopuoliso oli hallitseva, aktiivinen ja räiskähtelevä persoona.

Lapsuus ja nuoruus

Veikko syntyi Läheniemessä kesäkuun 22 päivänä 1893. Vanhemmat olivat menneet naimisiin varsin iäkkäinä. Isä oli Veikon syntyessä 31 vuotias ja kun äiti oli miestään huomattavasti vanhempi, ei perheeseen Veikon ja hänen sisarensa Laina Katrin lisäksi enää muita lapsia syntynytkään. Ehkä osittain tästä johtui, että vanhemmat pitivät lapsiaan todellisina Herran lahjoina. Molemmat pantiin mm. oppikouluun, mikä siihen aikaa syrjäisessä Niemenkylässä oli vallan tavatonta, mutta äidin ja isän taustan ja siihenastisen elämänkokemuksen vuoksi oli kyllä ymmärrettävää. Veikko kävi sisarensa kanssa Unnunkosken kansakoulun ja heidät pantiin sitten Käkisalmen porvariskouluun, jonka nimi myöhemmin muutettiin yhteiskouluksi. Niin kansakoulun kuin yhteiskoulunkin opettajakunta oli innostuneen kansallistuntoista ja oli luonnollista, että oppilaat omaksuivat opettajiensa maailmankatsomuksen. Läheniemen nuorten osalta isänmaallisuuteen innosti myös vanhempien hankkima elämänkokemus. Herännyt kansalaistunto suuntautui venäläisvaltaa vastaan ja sortokauden aikana oppilaat olivat innolla mukana kaikissa mielenosoituksissa, jotka tavalla tai toisella olivat keisarivallan vastaisia.

Ollessaan Käkisalmessa toisella luokalla koulun oppilaat saivat päähänsä tervata kaikki venäjänkieliset katukilvet, josta tempusta he joutuivat esivallan puututtua asiaan, yhteiskoulun rehtorin puhutteluun. Veikko Läheniemi sattui olemaan juuri ratkaisevana yönä kotonaan Läheniemessä, eikä siten ollut osallisena koko puuhassa, mutta kun tervaajat sitten joutuivat koulun karsseriin eli putkaan. Veikko vaati päästä heidän seurakseen selittäen. että vaikka hän ei ollutkaan puuhassa mukana hän ehdottomasti kannatti hanketta. Kun pelkästä aikomuksesta ei ketään voitu rangaista, ei Veikko saanut tahtoansa läpi. Kun hänellä oli jo aikaisemminkin ollut kahnausta eräiden opettajien kanssa hän tuohtui kohtelusta niin perin juurin että poistui omin lupinsa koulusta. Tästä oli seurauksena joutuminen koulun karsseriin, jonka seinään hänen sanottiin omalla verellään kirjoittaneen lupauksen elämällään maksaa häntä koulussa kohdanneen vääryyden.

Välikohtaus osoittaa selvästi Veikko Läheniemen äkkipikaisen luonteenlaadun, joka lienee peritty isältä, jolta ei myöskään puuttunut ehdottomia elämänasenteita. Tästä ehkä johtui, että isäkin hyväksyi pojan päätöksen erota koulusta, niin ylimitoitettu kuin tällainen reaktio tapahtuneeseen olikin. Oppikoulun käyminen jäi siis kesken ja tätä puutetta Veikko koetti myöhemmin monin tavoin paikata, mm. opiskelemalla yksityisesti kieliä aina Helsingissä asti.

Nuori Veikko Läheniemi. Kuva lienee ajalta ennen vuotta 1910.

Koulunkäynnistä vapautuminen taas jätti tilaa harrastaa muita asioita. Erityisesti urheilun harrastaminen tuli hänen elämäänsä voimakkaasti mukaan siitä johtuen. että hänellä oli eittämättä monia fyysisiä lahjoja, jotka olivat hyödyksi urheiluharrastuksissa. Nuorisoseuran yhteydessä alkuun toiminut Räisälän Pamaus-niminen urheiluseura järjesti erityisesti talvisin runsaasti hiihtokilpailuja. Sen aikaisista lehtiuutisista näkyy, että Veikko Läheniemi oli miltei vakituinen osanottaja hiihtokilpailuissa ja useimmiten myös palkinnoilla. Tukholman Olympialaiset saivat aikaan mahtavan urheiluharrastuksen koko maassa ja niin myös Karjalassa. Tuli tavaksi järjestää seurojen välisiä ja maakunnallisia viestikilpailuja, joihin Pamauksen joukkue innolla osallistui. Veikko Läheniemi oli joukkueen vakiojäsen ja tulosuutiset osoittavat joukkueen saavuttaneen huomattavaa menestystä aina Viipuria, Imatraa ja Lappeenrantaa myöten. Räisälän Pamaus voitti sekä yksilö- että joukkuelajeissa useita SVUL:n piirin mestaruuksia, joiden hankkimisessa Veikko Läheniemi oli miltei säännöllisesti mukana. Hän näyttää toimineen useina vuosina myös seuran primus moottorina, joka vastasi kilpailujen järjestämisestä, osanotosta, palkintojen hankkimisesta jne. Tuloksekkainta Veikko Läheniemen urheilusaavutukset olivat viimeisinä vuosina juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Toinen toiminnan muoto, johon Veikko Läheniemi näyttää uppoutuneen koko sielullaan oli nuorisoseuratyö. Sysäyksenä tähän näyttää olleen äidin Aino Strengin nuoruudenaikainen työskentely nuorison hyväksi. Äiti lauloi mm. Räisälän sekakuorossa, joka aikanaan voitti useita valtakunnallisia kuorolaulukilpailuja. Toinen seikka Veikon nuorisoseuraharrastukseen oli Räisälän nuorisoseuran toiminnan siirtyminen sortovuosien ahdistamana kirkonkylältä yhä enemmän Unnunkoskelle. Seuran tilaisuuksia pidettiin mm. Läheniemen suuressa tuvassa ja kun uusi ja uljas seurantalo vuonna 1913 valmistui Unnunkoskelle. Seuran toiminta siirtyi vakituisestikin Unnunkoskelle. Molemmat Läheniemen sisarukset olivat innokkaasti mukana nuorisoseuran toiminnassa. He olivat useina vuosina myös seuran johtokunnan jäseninä kuten myös Lainan tuleva aviopuoliso Antti Junkkari. Innokkain osallistuja oli kuitenkin Veikko, sillä seuralla tuskin oli tilaisuutta, jossa näinä vuosina ei Veikko Läheniemi olisi ollut ohjelman suorittajana. Hän näytteli. lausui runoja, oli iltamien puuhamiehenä, osallistui seuran vierailunäytäntöihin ja ohjasi myös seuranäytelmiä. Tällöin hän näyttää myös tutustuneen kaukolaiseen Viljo Kojoon, joka oli seurantalon väliaikaisena vahtimestarina ja tuli myöhemmin valtakunnallisestikin tunnetuksi kirjailijana ja taidemaalarina. Tällä ystävyydellä näyttää olleen monessa suhteessa ratkaiseva merkitys Veikon elämän loppuvuosien vaiheisiin. Jatkaessaan vuosina 1914-15 yksityisiä opintojaan Helsingissä Veikko ja Viljo Kojo asuivat samassa "taiteilija-asunnossa", kuten Kojo muistelmissaan kertoo. Hän tunnustaa, että Veikon isä maksoi asunnon vuokrankin yksinään, hänellä kun ei varattomana ollut siihen mahdollisuuksia. Ilmeisesti Kojon vaikutuksesta Veikko alkoi harrastaa mm. runoutta ja alkoi itsekin kirjoitella runoja, mikä kyllä siihen aikaan oli muutenkin nuorison tapana. Nuorisoseuran näyttämöharrastus lienee puolestaan ollut syynä siihen, että hän 1915 haki ja tuli toverinsa Ruupertti Kainulaisen kanssa valituksi kansallisteatterin oppilaskouluun. Sinne hän ei kuitenkaan mennyt, kuten jäljempänä selviää.

Räisälän Pamauksen viestijoukkue vv. 1913-14.
Oikealta Veikko Läheniemi, Simo Kuisma, T.Siren, T. Kuronen ja Arvo Partanen.

Vuodet ennen ensimmäistä maailmansotaa olivat kieltämättä Veikko Läheniemen elämän vilkkaimmat ja sisältörikkaimmat. Suorastaan ällistyttävä on se tarmo, jolla hän heittäytyi urheilu- ja nuorisoseuratoimintaan. Kun tuon ajan kannakselaisia sanomalehtiä lukee, oli tuskin mitään tilaisuutta Räisälässä tai lähiympäristössä, jossa Veikko Läheniemi ei olisi ollut joko osanottajana tai ohjelmansuorittajana. Osallistuminen tiesi lähes yhtämittaista liikkeelläoloa, sillä kotitila oli syrjässä niin kirkolta kuin Käkisalmestakin. Kilpailumatka esimerkiksi Viipuriin vei helposti kaksi-kolme päivää. ensin laivalla Käkisalmeen ja sieltä junalla Hiitolan kautta Viipuriin ja samaa reittiä takaisin. Tuntui kuin Veikko Läheniemi olisi polttanut kuvaannollisesti kynttilää molemmista päistä, niin kiihkeää oli hänen toimeliaisuutensa näinä vuosina. Oli kuin hän olisi aavistanut. että elämä jää lyhyeksi ja sen tähden on koetettava kokea ja nähdä mahdollisemman paljon. Alituisen kiireen keskellä hän näyttää itsekin joskus pysähtyneen miettimään elämänsä vaiheita. Siitä on näytteenä hänen runonsa:

Pois nuoruuden armahan luota
jo mieleni lähtenyt lie
ja unhon autiosuota
mun väsyneen kulkevi tie

Minä nään, miten haavehet hukkuu
ja torveet kuololle käy,
miten syvästi unelmat nukkuu
ja yö pian yllättäy.

Ja vitkaan vuotanut vereen
jo pisara vanhuutta on.
Ilot vaipuvat unhon mereen,
jok on tyyni ja pohjaton.

Viljo Kojo siteeraa tätä nimetöntä runoa ystävästään laatimassaan muistokirjoituksessa Suomen Kuvalehdessä 1919. Runon sävähdyttävä sanoma ja muotopuhdas asu osoittavat millaisia kirjallisia lahjoja piili Veikko Läheniemen persoonassa.

Veikko Läheniemen toimelias ja täynnä vauhtia oleva taival pyöri täydellä voimalla aina syyskesään 1915 asti. Sen jälkeen hänen nimensä katoaa kaikista uutisista kuin maan nielemänä. Syynä oli hänen liittymisensä jääkäriliikkeeseen. Hän oli niin kuin edellä mainittiin tähdännyt kansallisteatterin oppilaskouluun ja tullut valituksikin, mutta sitten olivat jääkärivärvärit tavoittaneet hänet ja niin isänmaallinen innostus kuin keisarivaltaan kohdistunut inho saivat aikaan ratkaisun jääkärikoulutukseen lähdön hyväksi. Isä oli ollut jo varhainen itsenäisyysmies ja toiminut monella tavalla suurlakon aikana maan itsenäisyysajatuksen toteuttamisen hyväksi. Alkanut maailmansota sai uudelleen viriämään hankkeet keisarivallasta vapautumiseksi. Veikko oli empimättä omaksunut isänsä maailmankatsomuksen ja kiihkeän luonteensa mukaisesti antautunut koko tarmollaan itsenäisyysajatuksen kannattajaksi. Siinä joutui väistymään kaikki muu kuten hänen kovasti tavoittelemansa taiteellinen ura. Ystävänsä Viljo Kojo teki toisenlaisen ratkaisun eikä lähtenyt Saksaan. vaan jäi Helsinkiin. Sen sijaan Veikko Läheniemi lähti empimättä kohti uusia kohtaloita.

Jääkärinä

Saksaan menijät joutuivat käyttämään mutkikkaita ja usein hyvinkin vaarallisia etappiteitä Tornion ja Haaparannan kautta perille päästäkseen. Etappiteillä koettuja hankaluuksia on selostanut Aarne Sihvo kirjassaan Kolmesti komennettuna. Veikko Läheniemen matka onnistui kuitenkin hyvin, sillä lokakuun 3 päivänä hän ilmoittautui 27. jääkäripataljoonaan Saksassa yhdessä kaukolalaisten veljesten Ilmari ja Sam Sihvon kanssa.

Saksassa alkoi perusteellinen ja saksalaisen tehokas sotilaskoulutus. Jääkäripataljoona oli koulutuksessa aina seuraavaan vuoteen asti. Tältä ajalta on säilynyt Aarne Sihvon luonnehdinta Veikko Läheniemestä: "astuu silloin esiin nuorukainen, lyhyt ja tanakkatekoinen. Hänen koko ulkoinen olemuksensa uhkuu innostusta ja uhmaa. Silmät, suuret ja vilkkaat, säteilevät sydämmen tulta, sielun hehkua. Hänen pysty, terhakka vartalonsa jännittyy kiinteään perusasentoon ja vetäen sotilastakkinsa takataskusta paperiliuskaleita alkaa hän teräväIlä ponnekkuudella lausua itse sepittämäänsä runoa... Nuorukainen on meille vapaustaistelussamme sittemmin tunnetuksi tullut Veikko Matti Läheniemi. Runon nimi oli "On aikamme tullut nousta". Täynnä nuorteata rohkeutta, isänmaallista taisteluhalua oli tämä runo. Se oli taistelulaulu Suomen jääkäreille. kehoitushuuto rautaisen Saksanmaan avulla nousemaan, iskemään kiinni venäläiseen verikoiraan, ja viimeinkin vapauttamaan maa. Se luettiin innolla se myös vastaanotettiin. Siitä olivat todisteena voimakkaat hyvähuudot".


Räisäläiset jääkärit Aarne Korhonen, Veikko Läheniemi, Juho Henttinen, Antti Junkkari ja Matti Koskinen.

Veikko Läheniemi osallistui jääkäripataljoonan mukana Riianlahden taisteluihin 1916-17 ja sai mm. kranaatinsirun päähänsä. Hän yleni aliupseeriksi, hilfsgruppenfyreriksi. Pataljoona vedettiin pois rintamavastuusta täydennyskoulutukseen Libauhun, nykyisen Latvian alueelle. Vähitellen alettiin myös valmistella jääkärien kotiinpalaamiseen liittyviä hankkeita. Erityisesti sen jälkeen kun helmikuun 1917 vallankumous oli osoittanut, ettei ns. väliaikainen Venäjän hallitus suhtautunut Suomen itsenäisyyspyrkimyksiin sen myönteisemmin kuin tsaarinvaltakaan ja että edessä olisi venäläisten karkoittaminen maasta sodan avulla. Jääkäripataljoonassa laadittiin suunnitelmia varotoimenpiteistä tällaisen sodan varalta. Eräs torjuttava näytti olevan Pietarin-Raasulin-Elisenvaaran rautatien muodostama uhka Pietarista suoraan itä-Suomen keskuksiin johtavat sotilaskuljetukset. Taistelujen alkaessa rautatie haluttiin katkaista Kiviniemessä ja samalla varmistaa, ettei muodostuvan ns. Vuoksen rintaman selustaan päästäisi tuomaan venäläisiä joukkoja. Tähän katkaisu- ja varmistustehtävään valittiin Veikko Läheniemi, joka seitsemän muun jääkärin kanssa lähetettiin saksalaisella sukellusveneellä UC 57 Hamnskariin Loviisan edustalle. Muilla mukana olleilla jääkäreillä oli omat kohteensa eri puolilla maata. Näiden kahdeksan siviili- vaatteissa esiintyneen jääkärin ei enää ollut määrä palata Saksaan vaan heidän oli tarkoitus jäädä odottelemaan sotatoimien alkamista Suomessa. Tilannetta, jonka kaikesta päättäen oletettiin olevan lähellä. Jääkäreitä oli käytetty koko Saksassa tapahtuneen koulutuksen ajan värväystehtäviin Suomessa, josta he olivat aina etappiteitä käyttäen palanneet Saksaan. Niinpä Veikko Liiheniemikin oli mm. joulu-tammikuussa 1915-16 ollut värväysmatkalla Suomessa. Mutta nyt oli siis tarkoitus jäädä pysyvästi kotimaahan.

Sukellusvene laski Suomeen menijät 11.11.1917 maihin Långon saaren lähelle Loviisan ja Kotkan välisellä saaristoalueella. Maassa oli kuitenkin meneillään oleva ns. marraskuun yleislakko ja lakkolaiset ottivat tulijat kiinni heidät vietiin Kotkaan, jossa heitä kuulusteltiin; mitä miehiä olivat, mistä tulivat ja minne olivat menossa. Ilmeisesti pidättäjät saivat rauhoittavat vastaukset. sillä parin päivän kuluttua miehet vapautettiin ja Veikko Läheniemi suuntasi matkansa kotiin Räisälään, jossa hän aloitti määrätietoisen koulutuksen suojeluskunnan piirissä sekä Räisälässä että Käkisalmessa. Jääkärien saapumisesta ja heidän saamastaan kohtelusta on erilaisia tietoja. Kenraali Gustav Hägglund, jonka isä, sittemmin jääkärikenraali Woldemar Hägglund oli mukana sukellusveneellä Suomeen tulleessa jääkärijoukossa kertoo vuonna 1998 pitämässään juhlaesitelmässä, että maihin tulleet jääkärit jakautuivat kolmeen ryhmään, joista Veikko Läheniemen ryhmä joutui Kotkassa työväen järjestyskaartin pidättämäksi ja heitä vaadittiin teloitettavaksi, mutta että jääkärien onneksi kaartin päällikkö, tuleva punaisten "ylipäällikkö" Eero Haapalainen oli erään vangin opiskelutoveri ja päästi tämän tovereineen karkuun vastoin alaistensa mielipidettä. Niin tai näin Veikko Läheniemi selvisi rantaan tulosta ehjin nahoin Räisälään. Aikaa oletettiin olevan vähän, sillä olosuhteet Venäjällä menivät entistä sekavampaan suuntaan, bolshevikkien kaapattua vallan maraskuussa.

Veikon isä Matti Läheniemi oli tehnyt esitöitä ns. Uuden Metsätoimiston peitenimen turvin suojeluskunnan varustamiseksi. Tammikuuhun mennessä oli saatu kootuksi 65 miehen suuruinen suojeluskuntajoukko, jolla oli siis jonkinlainen sotilaskoulutus. Suojeluskunnalta puuttui kuitenkin aseistusta. jota pyrittiin hankkimaan mikä mistäkin, sillä Etelä- ja Länsi-Suomeen suunnatut aselähetykset eivät ulottuneet Itä-Suomeen. Venäjänsaaren retkeen Läheniemen joukko ei osallistunut, sillä Veikko Läheniemi oli vielä siinä uskossa. että Kannaksella olisi mahdollista välttää maan omien kansalaisten välinen sisällissota ja hänen tavoitteenaan oli saada suojeluskunnat ja punakaartit yhdessä ajamaan venäläinen sotaväki pois maasta. Yrityshän ei onnistunut. sillä radikaalistuneet punakaartit saatiin houkutelluksi yhtymään yhteiskunnallisen vallankumouksen toteuttamiseen venäläisen demokratisoituneen sotaväen avulla. Tapahtunut käänne oli katkera pettymys Veikko Läheniemelle, sillä hän oli viimeiseen asti halunnut välttää kansalaissodan puhkeamisen. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taistella loppuun saakka paitsi venäläisiä, myös oman maan kansalaisia vastaan.

Samaan aikaan olivat muodostuneet varsinaiset taistelulinjat valkoisten ja punaisten välille. Karjalan Kannaksella rintama oli muodostunut Vuoksen linjalle, niin että sen itäisin osa oli Kiviniemen-Metsäpirtin linjalla. Tärkein kohde tällä rintamalla tulisi olemaan Kiviniemen rautatiesilta, jonka hallussapito joko turvaisi tai estäisi Raasulin radan käytön.

Rintamakomentajana

Veikko Läheniemi oli siis saanut erittäin vaativan ja vastuunalaisen tehtävän. Erityisesti näin voidaan sanoa kun otetaan huomioon hänen käytettävissään olleet vähäiset resurssit, vain 65 huonosti aseistettua miestä - leikillisesti puhuttiin "Läheniemen aseettomista" - vihollisen lähes loppumattomia joukkoja ja materiaalista ylivoimaa vastaan. Tämän vuoksi on ehkä ymmärrettävää, että hän tuli myös hätiköineeksi. kun hänen määräyksestään tammikuun 26 päivän vastaisena yönä räjäytettiin koko Kiviniemen rautatiesilta. Silloinen rautatiesilta oli puurakenteinen, joten sen korjaaminen olisi ollut suhteellisen helppoa, jos sotatoimet olisivat ulottuneet sillan lähelle, mitä ne eivät kuten tiedetään koskaan tehneet. Sillan räjäyttäminen katkaisi myös valkoisten rautatieyhteyden Vuoksen eteläpuolelle. Onneksi sinne jätettiin veturi ja kaksi vaunua, joilla oli käyttöä Raudun taistelujen alettua.

Vähäinen suojeluskuntajoukko jätti kuitenkin räjäytetyn sillan taakseen ja siirtyi Suomen ja Venäjän väliselle rajalle, Raasulin asemalle, joka oli viimeinen Venäjän puoleinen asema ja josta koko rataosuus oli saanut nimensä. Valitettavasti Läheniemi oli joutunut jähettämään vähäisestä joukosta 50 miestä Antrean rintaman vahvistukseksi ja vain vaivoin hän sai joukkonsa miesluvun värvätyksi ennalleen ennen kuin vihollisuudet Raasulissa todenteolla alkoivat. Hänellä oli tällöin enää 20 miestä käytettävänään. Niillä ei tietysti ollut paljon tehtävissä, mutta ensimmäiset punaisten ja venäläisten partiot saatiin karkotetuksi, kunnes ylivoima pakotti valkoiset perääntymään Rautuun. Tunnelmia kuvaa Veikko Läheniemen sähkösanoma Antreaan Vuoksen rintaman komentajalle Aarne Sihvolle:

"Kiviniemi 21.11. klo 2.05 ip. N:o 949 Ylipäällikkö Sihvo. Antrea. Älä suutu sähkösanomieni paljoudesta. Pidän velvollisuutenani ilmoittaa. Ampumavarojen melkein lopussa ollen, on 65 miestäni ollut pakoitetut siirtymään uudelle puolustuslinjalle. Raasuli vihollisen hallussa. Vihollisen luku varmasti yli tuhannen miestä. Puolustan kynsin ja hampain minkä voin. Veikko Läheniemi."

Vihollinen ei kuitenkaan jatkanut sillä kertaa hyökkäyksiään ja Läheniemikin sai apua. 150 miestä saapui Hiitolan harjoitusleiriltä. Ylimääräinen juna toi aseita ja ammuksia Antreasta ja 100 kivääriä Hiitolasta. Myös ensimmäinen aselähetys Pohjanmaalta saapui Karjalaan. Läheniemi oli helmikuun 2 päivänä nimitetty rintamanosan esikuntapäälliköksi. Käytännössä hän vapaussotakirjallisuuden mukaan toimi itse asiassa koko rintamanosan komentajana muodollisesta asemasta riippumatta, sillä vuoden 1918 olosuhteissa rintamantakaisilla organisaatioilla ei juuri ollut vaikutusta varsinaisiin taistelutoimiin, joita usein jouduttiin käymään improvisoidusti. Taisteluissa mukana olleen tavallisesti komppanian päällikön neuvokkuudesta ja taidoista riippui varsinaisen taistelutoimen johtaminen. Ylemmät esimiehet toimivat lähinnä yhteyshenkilöinä ja miehistön ja materiaalin hankkijoina. Tällaisissa oloissa Veikko Läheniemi osoittautui olevan oikeassa elementissään. Hän ei väistänyt vaaraa eikä vastuuta. Jääkärien saama sotilaskoulutuskin sopi parhaiten tämän tason esimiestehtäviin.

Vähäisten kahakoiden jälkeen rintama vakiintui Raudun eteläpuolelle, niin että varsinainen rautatieasema ja Raudun kirkonkylä olivat valkoisten puolella. Näissä kahakoissa Veikko Läheniemi haavoittui vasempaan käteensä. Onni onnettomuudessa valkoisten puolella oli, että punakaartin ja heidän apunaan toimivien venäläisten sotatoimet olivat verkkaisia ja huonosti johdettujakin valtavasta mies- ja materiaalisesta ylivoimasta huolimatta. Näin valkoisille jäi aikaa parantaa ja koota taisteluvarustustaan seuraavaa koitosta odotettaessa. Punaisten puolella olleiden venäläisten taistelumoraalikaan ei ollut paras mahdollinen. Sattui usein, että he lähtivät taistelun päätyttyä junalla Pietariin "lepäämään", jolloin tilalle tuli uusi samanlainen joukko. Valkoisten puolella taas kaikesta muusta paitsi moraalista olikin puutetta. Läheniemen suojeluskuntajoukolla ei alkuun ollut edes yhtä ainoata konekivääriä tykeistä puhumattakaan. Aseistuksena oli pelkkä kiväärivarustus. Vasta Raudun taistelujen todenteolla alettua täydennyksenä saatiin muutama konekivääri ja pari tykkiä. Tästä myös johtui, että valkoisten oli helmikuun 23 päivänä luovuttava Raudun rautatieasemasta, jonka vihollinen miehitti ja valkoiset jäivät puoliympyrän muotoiseksi renkaaksi aseman ympärille. Rautua puolustaneet n. 500 miestä oli organisoitu 4 komppaniaksi, joista toista komppaniaa johti Veikko Läheniemi. Hänen komppaniansa vastuualue käsitti rautatien kahta puolen olevan kaistan rautatieaseman pohjoispuolella.

Vihollisen saatua vahvistuksia Rautuun se aloitti 27.2. voimakkaan hyökkäyksen rautatieasemalta Raudun kirkonkylään. jota valkoiset puolustivat. Puolustus oli hätää kärsimässä ja toinen komppania määrättiin tekemään kevennyshyökkäys rintaman keskiosasta. Läheniemen johdolla hyökkäys eteni ensin suotuisasti kunnes vihollinen huomasi saarrostusvaaran ja keskitti puolustuksen tälle lohkolle. Läheniemen joukot joutuivat perääntymään ja siltä vähältä, ettei Läheniemi itse ja hänen mukanaan ollut konekivääri joutuneet vihollisen saaliiksi. Hyökkäyksestä oli kuitenkin se hyöty, että vihollisen oli keskeytettävä yrityksensä kirkonkylän valtaamiseksi. Myös valkoiset vetäytyivät entisiin asemiinsa. Vihollisen yritykset päästä Raudusta eteenpäin kohti Kiviniemeä laantuivat vähitellen valkoisten vastarinnan osoittautuessa läpäisemättömäksi. Myös Raudun kirkonkylä onnistuttiin pitämään valkoisilla. Torjuntataistelujen viime vaiheessa erästä vastahyökkäystä tehtäessä Veikko Läheniemi haavoittui jalkaan ja joutui pois rintamalta Käkisalmen kenttäsairaalaan. Kun Raudun taistelu oli kehittymässä ratkaisuvaiheeseen, ei hän malttanut pysyä sairaalassa vaan väen väkisin kainalosauvoihin nojaten vaati päästä rintamalle takaisin. Suositun päällikön paluu takaisin joukkoon rohkaisi suuresti komppanian miehistöä, joka oli masentunut päällikkönsä haavoittumisesta.

Raudun tuhoamistaistelu

Vihollisen hyökkäystoimien pysähdyttyä seurasi noin 10 päivän tauko varsinaisissa taistelutoimissa ja sitä aikaa valkoiset käyttivät hyväkseen vahvistaakseen asemiaan Raudun aseman ympärillä. Myös lisäjoukkoja saatiin avuksi ja päällystöä ja miehistöä täydennettiin. Veikko Läheniemi nimitettiin 3. pataljoonan päällikköksi sen jälkeen kun hän kainalosauvojen avulla pystyi jotenkuten kävelemään. Haavoittuminen aiheutti sen, ettei hän enää kyennyt taistelemaan etulinjassa oman joukkonsa mukana, vaan hänen oli turvauduttava ratsastamiseen ja taaempaa seurattava ja rohkaistava etulinjan joukkoja. Silti hänen mainitaan Raudun taistelun tässä toisessakin vaiheessa ratkaisevasti osallistuneen taistelutoimiin komentajana.

Vihollinen oli linnoittautunut lujasti Raudun asemalle, jossa sillä taistelujen loppuvaiheen alettua oli 3000 miestä ja runsaasti materiaalia, tykkejä, ampumatarvikkeita ja panssarijuna, jolle valkoiset eivät alkuun mahtaneet mitään. Vasta kun panssarijuna saatiin vallatuksi, saartorengas saatiin lopullisesti suljetuksi ja vihollinen jäi ansaan. Saarroksiin jääneet viholliset koettivat epätoivon vimmalla murtaa saartorenkaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Pietarista käsin pyrittiin myös avaamaan tietä Rautuun, mutta valkoisten saartorengas piti kuin pitikin, usein tosin vain äärimmäisin ponnistuksin. Avuksi saatu jääkäripataljoona tukki lopulta pitävästi etelään olevan aukon ja punaiset, joiden joukossa lienee ollut n. kolmannes venäläistä sotaväkeä, jäivät lopullisesti saarroksiin. Veikko Läheniemen sanotaan jalkavammastaan huolimatta osallistuneen tiiviisti joukkojensa kannustamiseen.

Jääkäriluutnantti Veikko Lriheniemi arkussaan kotipihallaan kevääällä 19l8. Hänet haudattiin
kotilammen rannalle, jossa on myös 1942 kuolleen isän Matti Läheniemen hauta.

Vihollisen onnistui lopulta valkoisten kovasta vastarinnasta huolimatta murtautua Maanselän kautta kulkevalle maantielle, jonne kuitenkin pääsi vain kolmisensataa miestä, sillä valkoisten konekiväärit kaatoivat armottomasti ulosmurtautuneet Raudun aseman ja Maanselän kylän väliselle alhaalla notkossa kulkevalle tielle - jota sittemmin ruvettiin sanomaan kuoleman rotkoksi - niin sotilaat kuin heidän mukanaan olleet siviilitkin. Tarkkaa lukua kaatuneista punaisista ja venäläisistä ei tiedetä, mutta aikalaiset arvioivat Kuolemanlaaksoon kaatuneita olleen useita satoja ja vangiksi jääneitä lähes tuhat. Myös valkoisten tappiot olivat suuret, yksistään kaatuneita laskettiin olevan 400 miestä. haavoittuneita kaksin verroin enemmän. Sotasaalis oli mahtava, tykkejä, ammuksia ja kaikenlaista sotatarviketta, jota ei jalkapatikassa pystytty pois kuljettamaan jäi valkoisten saaliiksi.

Raudun taistelu oli vapaussodan verisimpiä. Sen lopputulos ratkaisi sen, ettei vihollinen päässyt kovasta yrityksestään huolimatta valkoisten rintaman selustaan. Veikko Läheniemen osuus erityisesti taistelun alkuvaiheessa, kun vihollinen pystyttiin pysäyttämään ja lopulta saartamaan oli korvaamaton. Hän osoitti johtajaominaisuuksia myös loppuvaiheessa pataljoonan komentajana tavalla, joka suuresti rohkaisi vähemmän taistelukokemusta omaavia joukkoja. Raudun taistelua on pidetty eräänä vapaussodan merkittävimmistä taisteluista, jossa pystyttiin vähäisillä ja aluksi huonosti varustetuilla joukoilla pysäyttämään mieslukuinen ja materiaaliltaan täysin ylivoimainen vihollinen.

Raudun taistelun päätyttyä Veikko Läheniemi 3. pataljoona sai määräyksen lähteä etenemään kohti Kivennapaa Raudusta johtavaa maantietä pitkin. Ollessaan tarkastamassa etulinjan sijaintia ei kenenkään maalla Veikko Läheniemi sai yön hämärässä kuolettavan luodin selkäänsä Miettilän ja Kauksamon kylien välillä olevalla metsätaipaleella. Näin päättyi rohkean ja taitavan, isänmaansa vapauttamisesta koko lyhyen elämänsä aikana haaveilleen vapaustaistelijan taival ja aavistus, joka edellä mainitussa runossa nuorena päättyvästä elämästä kävi toteen.

Isä ei koskaan toipunut ainoan poikansa kuoleman aiheuttamasta surusta. Hän halusi epätoivoisesti selvittää, mistä selkää osunut luoti tuli. Mutta mitkään selvänäkijätkään eivät tuoneet asiaan valaistusta tapaukseen, jolla ei ollut silminnäkijöitä. Oliko kaatunut jo tulossa pois rintaman suunnasta ja vihollisen luoti siitä syystä osui hänen selkäänsä vai tuliko luoti omalta puolelta jäi selvittämättä. Veikko Matti Läheniemi haudattiin kotitilansa Läheniemen lammen rannalle, jonka hän oli itse aikoinaan halunnut hautapaikakseen. Surujuhlasta tuli koko pitäjää koskettava tapahtuma, olihan Veikko Läheniemi ainoa räisäläisistä jääkäreistä, joka kaatui isänmaan puolesta tässä sodassa. Hänestä tuli vapaussodan räisäläinen sankarihahmo.

Hauta lammen rannalla

Veikon haudalle pystytettiin muistomerkki ja hautakatos, jonka vanhat räisäläiset vielä hyvin muistavat. 25 vuotta myöhemmin talvella 1942 isä Matti Läheniemi haudattiin poikansa viereen. Tämän kirjoittaja oli kantamassa vanhaa ja paljon kokenutta itsenäisyysmiestä omasta kamaristaan puutarhamajaan odottamaan hautausta helmikuussa 1942.


Veikko Läheniemen hauta Läheniemen lammen rannalla.

Kun tämän kirjoittaja toukokuussa 1996 lähestyi Räisälän matkallaan Läheniemen lammen rantaa, lammelta nousi lentoon kaksi lumivalkoista laulujoutsenta. Ne suuntasivat matkansa metsäkannaksen yli Ala-Vuokselle. Etsimättä tuli mieleen rinnastus kahdesta vapaustaistelijasta. isästä ja pojasta, kahdesta upseerista, jotka oli aikanaan haudattu lammen rannalle hautakummun alle. Olin yksin. mutta tapaus jäi lähtemättömästi mieleeni.

Hautakumpu on enää tuskin havaittavissa ellei ennestään tiedä sen tarkkaa paikkaa. Muistomerkki ja hautakatos ovat ajat sitten hävinneet, vain matala kumpu on vielä näkyvissä. Sen takana on ristiin rastiin vanhuuttaan kaatuneita jättiläishaapoja. jotka olivat nuoria ja elinvoimaisia puita silloin kun Veikko Läheniemi hautaan kätkettiin.

Arvi Naukkarinen

Teksti on julkaistu aikaisemmin:
Räisäläisessä 1/1997 sekä kirjassa Unnunkoski, kylä vuoksen varrella.


Takaisin etusivulle