Tiurin myllyn taru


Jo viime vuosisadan puolivälissä oli Tiurinkosken kyläläisten yhteinen ns. yhtiömylly, joka Vuoksen laskun jälkeen menetti käyttövoimansa. Laskuyhtiö olisi korvannut myllyn, mutta isännät eivät siihen suostuneet, ja niin laskuyhtiön toimesta mylly siirrettiin Konnitsankoskeen. Vuoden 1920 vaiheilla entinen mylly-yhtiö purettiin ja perustettiin uusi osakeyhtiö. Viljelyksen laajentuessa ja monipuolistuessa kaipasi mylly korjaus- ja laajennustöitä. Toiminnan saamiseksi joustavammaksi ja omistuksen "kansanvaltaisemmaksi" muutettiin osakeyhtiö v. 1926 osuuskunnaksi, jonka viralliseksi nimeksi tuli Tiurin mylly- ja sahaosuuskunta r.l. Osuuskunnan ensimmäiseen hallitukseen kuuluivat Heikki Lallukka, Matti Teperi, Juho Jortikka, Tuomas Paavilainen ja Juho Haikonen.

Näkymä Tiurin myllyltä. Etualalla myllytupa, jonka etuosassa oli mylläri Koposen asunto ja toisessa
päässä suuri myllytupa yöpyviä jauhattajia varten. Talo uudelleen rakerutettuna v 1939. Myllyssä oli suorajauhatus- ja vehnämylly, viljanlajittelija, apilanhankaaja, pärehöylä, sirkkelisaha ja villa-
karstaamo. Voimansa laitos sai Konnitsanjoesta.

Vuoden 1930 vaiheilla uusittiin myllyn laitteet perusteellisesti ja sinne hankittiin ajanmukaiset vehnänjauhatuslaitteet. Tiurin mylly olikin Viipurin läänin parhaitten vehnämyllyjen maineessa. Pitkäaikaisena myllärinä toimi Israel Koponen sekä hänen poikansa Matti Koponen. Osuuskunnalla oli jäsentensä käytettävänä myös apilansiemenhankaaja ja viljanlajittelija. Vanha myllytupa paloi 1937 tammikuun 27. päivänä. V. 1939 rakennettiin uudelleen varsinainen suoran jauhatuksen puoli kahdella jauhinkiviparilla niihin kuuluvine laitteineen. Jo 1920-luvulla osakeyhtiö hankki sirkkelisahan ja pärehöylän sekä järjesti vuoden 1930 vaiheilla villankarstauslaitoksen.

Vaikka osuuskunnan jäsenmäärä parhaimmillaankin oli vain 30-35, palveli mylly- ja sahalaitos kuitenkin hyvinkin laajan alueen tarpeita. Niinpä myllyssä kävi Vuokselan, Vuoksenrannan, Pyhäjärven jopa Kaukolankin viljelijöitä. Talvisodan ajan myllyn koneisto säilyi, joten mylly vv. l94l-44 oli jälleen käynnissä.
- Osuuskunta aloitti toimintansa vaatimattomasti Konnitsan jokikosken äyräällä seisovasta verraten alkeellisesta myllyrakennuksesta, mutta pysyen jatkuvasti aikansa tasalla se pystyi tyydyttämään omalla alallaan jäsentensä suurimmatkin vaatimukset . Osuuskunnan tukijoista edellämainittujen ensimmäisten hallituksen jäsenten lisäksi on mainittava Matti Jortikka, Pierari Leppänen, Heikki Puukka ja Simo Lallukka. Nykyisin Tiurin myllystä Konnitsanjoen koskessa on jäljellä vain perustukset.

Tiurin Vehnämyllyn rakennusvaiheista kertoo Kunto Jortikka:
1930-luvun alussa rakennettiin vehnämyllyn ulkokuorta. Meitä pikkupoikia ihmetytti rakennelman korkeus verrattuna vanhaan suorajauhatuspuoleen. Meille sanottiin vain että sen pitää olla sellainen. Jonain päivänä alkoi kuulua ihan outoa ääntä Teperilästä päin. Me pojat juoksimme paljain jaloin ääntä kohti. Sieltä tuli AUTO korkeine kuormineen. Myllylle se purki kuormansa ja lähti sitten uutta kuormaa hakemaan. Oli meillä ihmettä kerrakseen: Olimmeko edes autoa ennen nähneet, saatikka noin korkeita paketteja! Sinne myllylle ne askeleet aina veivät.
Vehnämyllyn seinät saivat punamultamaalinsa ja punaisenahan me jokainen sen muistamme. Kun sitten koneisto oli asennettu paikoilleen saksalaisen insinöörin valvonnassa, alkoi koekäyttö. Insinöörillekään ei tekniikka ollut täysin selvillä: yritettiin vetää na- rusta jos toisestakin, tuloksetta. Illalla töistä lähtiessään inssi totesi: "Gyllä sen bidää duosda bullosda duohon bydgeen mennä", mutta ei mennyt kumminkaan. Yön tunteina Koposen Matti teki omia kokeilujaan ja löysi oikean systeemin. Sitten aamulla Matti hiljakseen totesi insinöörille: "Tuo pullo kautta se männyö tuoho putkie". Sen jälkeen myllyn laitteet pelasivat erinomaisesti.

Vehnämyllyn maalauksesta kertoo Heikki Lallukka:
Kopos-Mati kanssa keitettii suures kattilas punamultahuttuu öljy ja laka kans. Erräänä lauvantain puoliltpäivi ruvettii penssellöihe kans suttaamaa niitä paneliponttilautaseinii. Se insinööri Nessler sano aina: "Minä en näke missää ni hieno mylly ku Tiuri mylly on."

Ilkka Teperi kertoo:
Tiurin mylly oli Joenpuolen asukkaille kohtaamispaikka. Räisälä, Tiurin mylly oli myös monen perheen postiosoite ja postinhakupaikka. Myllytuvassa minä näin ensimmäisen kerran elokuvia, myllyllä kun oli oma sähkökin. Koposen Aamen kanssa me usein kuuntelimme noita myllytuvan tarinoita, joita juttelivat pitkämatkalaiset yöpyvät myllymiehet. 1942 kuulin keman kerottavan kuinka Konnitsan osuuskaupassa on karbidia, ei muuta kuin Lappalaisen Toivon kanssa reppu selkään ja suksille karbidin ostoon. 1943 joku kertoi kuinka Kiimajärven Kalamajan lahdesta 25 metrin syvyydestä oli saatu pilkillä paljon kalaa. ei muuta kuin pilkille. Kerran kuuntelimme kerrottavan hoitokeinoja lapsettomuuteen, kertoja sanoi olevansa kuulun kansanparantajan Björkin akan poika. Mieleen jäivät myös Koposen, myllyn Helmin realistiset toteamukset. Kun 26.9.1943 uutisissa juuri luettiin saksalaisten luovuttaneen Smolenskin neuvostojoukoille sanoi Helmi: "Kyll saksalaine häviää tään sovan, ei se maha ennää mittää venäläisel", ja niinhän siinä kävi.

Myöhemmin Köyliössä


Tiurin mylly Pajulassa toiminnan lopettamisen jälkeen. Kuva vuodelta 2013.

Tiurin kylässä oli vuodesta 1926 toiminut mylly- ja sahaosuuskuta. Sen vehnämylly oli Viipurin läänin parhaitten myllyjen maineessa. Köyliössä sahaustoimintaa jatkettiin aluksi Kallismaan suulin vierellä, sillä siinä sähkön saanti oli mahdollista. Myöhemmin 1950-luvun alkupuolella rakennettiin Pajulaan samannimisen yhtiön toimesta mylly- ja saharakennukset sekä viljankuivaamo. Käyttövoimana oli sähkö, koskivoimaanhan ei ollut mahdollisuuksia kuten Karjalassa. Mylläriksi saatiin jo Räisälässä taitonsa osoittanut Matti Koponen.

Vuosikymmenien ajan laitos palveli asiakkaitaan heimorajoista piittaamatta. 2000-luvun alkupuolella osuuskunnan toiminta hiljeni ja toiminta lopetettiinkin 2004. Mylly-yhtiön viimeisessä hallituksessa olivat Erkki Karhinen, Ilmo Jortikka, Juho Viskari, Reima Karonen, Esa Puukka ja Mauri Karilainen.


Takaisin etusivulle