Suurlakko v.1905 Räisälässä


Ensimmäinen sortokausi päättyi ns. suurlakkoon loka-marraskuunvaihteessa 1905. Tähän lakkoon ottivat osaa kaikki kansallispiirit. Marraskuun 4. päivänä keisari antoi manifestin, jossa kumottiin kaikki Venäjän hallitusvallan aikaisemmin antamat maamme perustuslakeja loukkaavat määräykset. Valtiopäivät määrättiin kutsuttavaksi koolle joulukuun 20 päivänä 1905. Senaatin tuli näille valtiopäiville valmistaa ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi, joka rakentuisi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle.

Kun sanoma suurlakosta tuli Räisälään Matti Läheniemen tietoon marraskuun alkupäivinä, toimitti hän sanan tästä pitäjän aktivisteille, jotka varhain seuraavana aamuna kokoontuivat kirkolle. Näiden päivien tapahtumista kertoi Matti Räsänen muistelmissaan seuraavasti (julkaistu Räisäläinen lehdessä 1956-3):

--------------------

Eräänä lokakuun viimeisistä päivänä ollessamme Juho Pusan kanssa metsästyksellä Läheniemen kartanon lähellä olevassa metsässä sain kutsun Matti Läheniemeltä tulla pihaan. Siellä oli hän vastassa ja kertoi saaneensa äsken tiedon, että jotakin tärkeää on nyt tekeillä ja odotettu toiminnan aika on käsillä. Lähempiä tietoja puuttuu, mutta aamulla varhain on oltava matkalla Räisälän kirkonkylään ja sieltä saamme lähemmät tiedot. Metsästyksemme Pusan kanssa loppui siihen.

Seuraavan aamun hämärtäessä me ajoimme Läheniemen kanssa hänen hevosellaan Räisälän kirkolle. Mutta ei oltu torkuttu muuallakaan. Kirkonmäellä oli paljon väkeä. Matti Tontti (Räätäli Matti) käveli ympäri kunnantalon edustaa ja huusi: "Keisari on vangittu ja Mjäsejedoff on tapettu, eläköön vapaus." Matti Ohvo, Tiurista, nousi pitäjäntuvan harjalle naulaamaan Suomen lippua ja Tontin Matti osoitti apteekkitalon päädyssä komeilevaa Venäjän kaksipäistä kotkavaakunaa ja huusi: "Alas ryssän variksen raato" ja yhdessä allekirjoittaneen kanssa raastettiin se palohaalla alas. Poliisi Kukkoselta, joka oli ollut nöyrä venäläisten vaatimuksille otatti Tontti kokardin hatusta, ja käski pudottamaan sen likalätäkköön ja tallaamaan ihmisten nähden likaan. Sitten seurasi kansalaiskokous, jonka puheenjohtajana toimi Räisälässä asuva nuori tuomari, sittemmin Viipurin hovioikeuden presidentti J.F.Selin. Hän puhui kansankansanjoukoille lakon aiheuttamasta tilanteesta puheenjohtajan paikalta pitäjäntuvan rapuille nostetun pöydän takaa. Samoin Juho Rakkolainen (Lauta maisteri). Valittiin lakkotoimikuntakin, mutta ketä siihen tuli, en muista.

Myöskin nousi Läheniemi puhumaan, mutta heikonlainen puhuja kun oli, päätti puheensa lyhyeen ja karjaisi: "Eikä tässä ole aikaa puhua, jos ken tahtoo, niin seuratkoon meitä väljemmille vesille katsomaan mitä siellä tapahtuu." Väljemmille vesille lähtijöitä oli kaikkiaan 18 miestä.

Majatalosta tilatuilla hevosilla mentiin Sairalan asemalle. sinne saavuttaessa tuli Viipurista päin juna, joka oli koristettu punaisin lipuin. Se oli Joensuun rautatieläisten juna , joka oli kääntynyt Antreasta takaisin. Junasta hyppäsi mies asemahuoneen rapuille puhumaan. Hän sanoi ettei tilanteesta tiedetä mitään muuta kuin, wttä liikenne seisoo ja aavistellaan suuria tapahtumia, josta saadaan pian varmuus. Kaiken varalta ol oltava valmiina toimimaan jos tilanne sen vaatisi. Tämä tieto kiihotti meitä jatkamaan matkaa Viipuriin.

Iltapimeällä kokoonnuttiin asemalle, jossa retken johtaja Läheniemi selvitti säännöt lähteville ja sanoi, että rangaistus petturuudesta on henki. Me kaikki 18 matkalle lähtijää nousimme resiinalle ja alettiin painaa kohti Viipuria. Kun oli noustu asemalta vastamäkeä, vilkkui vastassa kaksi valoa ja oletettiin sen olevan vastaan tulevan junan ja siksi siirrettiin resiina pois kiskoilta syrjään. Mutta rataa pitkin tulikin vain kaksi jalkamiestä lyhdyt käsissä. Matkaa uudestaan alettaessa huomattiin, että Tobias Varvas oli häipynyt pimeään. Hän oli nähtävästi alkanut punnita lähtiessä annetun ankaran ohjeen seurauksia.

Antrean asemalle saavuttiin puolen yön seutuvissa. Siellä olivat vastaanottajat, jotka tarjosivat illallisen II luokan ravintolassa. Antreassa yritettiin päästä yhteyteen muun maailman kanssa, mutta mitään mainittavaa ei saatu tietoon. Läheniemi palautti sieltä Juho Paavilaisen (Höstikän Jussin) takaisin Räisälään, "jotain tietoa viemään", kun ei katsonut häntä päteväksi matkalle. Näin oli jäljellä joukosta vain 16 miestä, jotka seuraavan aamun hämärässä saapuivat Tammisuon pysäkille. Heitä oli seuraavat: Matti Läheniemi, Matti Tontti, Matti Räsänen, Matti Kauppinen, Vilppo Paavilainen, Pekka Poikonen, Adam Seppä, Simo Suutari, Juho Rakkolainen, Mikko Malaska, Juho Sundell, Heikki Teperi, Adam Karhinen, Adam Rakkolainen, Pekka Roininen,, jotka muistan ja yhden olen unohtanut. (Matti Ohvo?).

Tammisuolla tuli meitä vastaan entinen koulutoverini Apu Anttonen Kaukolasta, joka kertoi teiden ja siltojen olevan kaupunkiin mentäessä venäläisen sotaväen vartioimia ja samoin kaupungissa liikenteen. Jakaannuimme kaksi miehisiin ryhmiin ja ne menivät omia teitään kaupunkiin ja palasivat määräajoilla takaisin Tammisuolle pääkortteeriimme, erään entisen tiurilaisen taloon. (Martti Väkiparta ehkä?).

Ensin elettiin kaikenlaisten huhujen vallassa, joita levisi todellisten tietojen puutteessa. Minä Matti Tontin kanssa kuljeskelin kaupungilla maalaisukkona ja poikana poliisikamarilla, asemalla, mikä oli venäläisten miehittämä jne. vakoilemassa siellä miehitysvahvuutta, aikeita ym. tilannetta. Matti oli kaikkeen sellaiseen kuin syntynyt. Ovela, rohkea ja asiaan innostunut. Samalla vakmistuttiin tarpeen tullen aseelliseen toimintaan.

Sitä varten jaettiin meille aseita. Niitä oli vähän saatavissa, mutta hommassa oltiin ja hengessä elettiin. Eräänä iltapimeänä saatiin niitä Maununkadulla. Määräys oli kulkea sanottua katua rautatieasemalta päin Torkkelille vasemman puoleista jalkakäytävää. Siinä vastaan tullessa antoi Läheniemi silloisen Osuusravintolan edustalla tunnussanaa vastaan miehille asepaketteja. Oliko ketä toisia jakajia en muista. Jos oli, eivät ne olleet räisäläisiä. Miehet jatkoivat kulkuaan edelleen kääröt saatuaan torkkelin kulmaan ja Punaisenlähteen kautta omia teitään Tammisuolle. Näiden aseiden sanottiin olleen belgialaisia ratsuväen pistooleja.

Samoin käytiin jonain yönä hakemassa niitä 8 miehisenä ryhmänä Karjaportinkatu 6:sta. Matka oli jännittävä salaperäisyydessään. Oli määrä pilkkosen pimeässä liikennöimättömässä kaupungissa yösydännä välttää "samaan jalkaan" astumista, joka kaiullaan herättäisi huomiota ympärillä olevassa hiljaisuudessa. Mutta aina tahtoivat askeleet sattua samaan tahtiin useammalta, joten ääni tuli kivikadulla äänekkääksi. Talo oli vanhatyylinen, portti pihaan, raudoitettu. Piha ahdas, jossa portista sisään mentyä, vasemmalla olevista rapuista noustiin pitkään käytävään. Sen perällä, oikealla olevasta ovesta, kynttilöillä heikosti valaistusta huoneesta vanhahko, pitkä nainen jakoi pusseihimme hakemiamme tavaroita. Myöskin oli puhe, - jos tilanne olisi tullut vaatimaan -, jonkin asevaraston valtaamisesta, mistä suunnitelmasta en lähemmin muista.

Eräänä tapauksena näiltä jännityksen päiviltä tulkoon kerrotuksi seuraava: - Levisi huhu, että sotaväki lähtisi liikehtimään jonnekin Karjalan radan suunnalle. Sen johdosta järjestettiin johdollani vahti radalle Heinjoen maantien ja Karjalan radan leikkauspaikasta Tammisuolle päin Hallenbergin metsän kohdalle. Oleskelin sanottujen teiden ylikäytävän vieressä olevassa radan vahtikopissa, toiset 3-4 miestä pitkin radan vartta Tammisuolle päin. Viimeinen oli radan mutkassa. Hänen oli vietävä hälytys majapaikkaamme tammisuolle, jos sellaisen antaisin. - Oli pimeä marraskuinen yö; pimeä ja hiiskumattoman hiljainen kaupunki ympäristöineen. Vain Maaskolan ratapiha-alueella tuikki joku lyhty siellä täällä ja silloin tällöin joku vasara tahi jonkin sellaisen kolkutus häiritsi samalta suunnalta aavemaista hiljaisuutta ja Vanhan linnan valleilla oleva kirkas valonheittäjä heitti joskus valokeilansa ylitsemme, ja muuallekin suunnalle jos toisellekin, vaanien kai vihollisensa aikeita. Tätä jatkui. Sitten äkkiä alkoi asemapiiristä vieriä kirkas valo Papulan lahtea kiertävän radan suunnassa hitaasti ja pysähtyen aina joskus. Se lähestyi lähenemistään nousten nykyisen teurastamon kohdalle ja vähän ylemmäksi siitäkin. Olin antanut sovitun valomerkin ja aiemmin taakseni. Katseltiin sitten siinä "silmästä silmään" joitakin minuutteja, minä kylläkin vahtikopin varjosta ja "peto" pitkin rataa valaisten sitä. Odottelin jännittyneenä nousisiko se ylöspäin. Jonkin aikaa seisottuaan hiljaa ja äänettömästi lähtikin se solumaan samaa tietä takaisin, josta oli tullutkin. Päättelin sen olleen vain resiinalla olleen valonheittimen, mutta millä asialla, se jäi arvoitukseksi?

Marraskuun lakko päättyi tunnetuin seurauksin. Me räisäläiset palasimme takaisin kotiseudulle samana joukkona. Sinne Viipuriin oli tullut tässä kertomani 16 miehisen etujoukon jälkeen lisämiehistöä, joka majoitettiin Häyryn hoviin (Kärstilän kartanoon). Kuinka paljon heitä siellä oli, en tullut ottaneeksi selvää, eikä luultavasti kukaan muukaan. Arveltiin jälkeenpäin kaikkiaan olleen tällä matkalla ainakin 100 miehen paikkeilla.

Niin -, me räisäläiset palasimme lakon päätyttyä samana joukkona kotiin. Ensin junalla Sairalan asemalle ja sieltä hevoskyydillä Räisälän kirkolle pitkänä hevoskaravaanina. Aatteellisestikin samana joukkona isänmaan yhteiseltä asialta. Valitettavasti sen jälkeen emme ole näin yhtenäisissä merkeissä kokoontuneetkaan.

Lakon saavutuksina saatiin erinäisiä valtiollisia ja yhteiskunnallisia vapauksia ja oikeuksia. Näissä toimenpiteissä kokoontuessamme lähiaikoina täynnä Viipurin matkalta saamaamme innostusta katsoivat eri kansankerrokset ja taloudelliset etupiirit hyötyvänsä noista saavutuksista eri menettelytavoin. Se alkoi meillä kuin muuallakin, alalla sekä toisella jakaa kansalaisia uusiin eri menettelytapa- ja etupiireihin.

--------------------

Monet lehdet esim. Karjala-lehti ilmestyi vielä 31.10 ja seuraavaksi vasta 9.11.1905 suurlakon jälkeen. Tämän jutun lehtiartikkelit on kopioitu lähteestä: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

Suurlakon jälkeen syksyllä 1905 syntyi huomattava aseellinen järjestö, Karjalan Kansanmahti, johon kuului miehiä työväen, maanviljelijäin ja sivistyneistö riveistä. Se syntyi vallankumouksellisen työväen ja aktivistisen taistelujärjestön yhteen sulautuessa, jolloin molempien järjestöjen edustajia oli koolla Viipurissa ja jolloin mainittu komealta kalskahtava nimi otettiin käyttöön Matti Läheniemen ehdotuksesta. Läheniemi, joka tunnettiin omalaatuisena vallankumous- ja itsenäisyysmiehenä, valittiin maaseudun edustajana keskustoimikuntaan. Kansanmahdilla ei ollut ketään ylipäällikköä. Asioiden johdossa oli Viipurissa toimiva keskustoimikunta, johon kuuluivat viipurilaiset tuomarit Viktor Furuhjelm ja Otto Åkersson, työmiehet Nestori Valavaara ja Juho Olkkonen sekä maaseudun edustajana Matti Läheniemi.

Kun kansanmahdin eräät ryhmäkunnat ryhtyivät tekemään yksityisluontoisia ryöstömurhia, eikä johto näitä tekoja hyväksynyt, johtivat nämä teot eräisiin selkkauksiin kansanmahdin keskustoimikunnassa ja saivat lopulta koko järjestön hajoamaan.


Takaisin etusivulle