Rautakausi


Rautakaudella tulevat Vuoksen seudut uudelleen asutuiksi. Ensin tavataan Karjalasta vain harvoja todisteita ihmisen liikkumisesta samoilla seuduilla, jotka kivikauden aikana muodostivat rikkaan kulttuurikeskuksen. Ensimmäiset löydöt ovat soikeita tuluskiviä. Sellainen on löydetty mm. Räisälästä, kirkon kaakkoispuolelta. Toisen samanlainen on tavattu Torhonselän eteläpuolelta. Nämä löydöt osoittavat, että erämiehiä on liikkunut seudulla ainakin jo noin vuoden 600 tienoilla j. Kr., kenties jo paljon aikaisemminkin.

Löytöjen määrä Karjalassa lisääntyy vain vähitellen. Ns. kansainvaellusajalta (n. 600-800 j. Kr.) on Räisäiän Särkisalon Hovisaaresta Hynnisen maalta otettu talteen rautainen heittokeihään kärki ja harvinaista tyyppiä, balttilaista mallia oleva pronssinen rannerengas, joka on todennäköisesti 700-luvulta.

Seuraavalta rautakauden jaksolta, ns. viikinkikaudelta, on jo useita löytöjä. Koristeita, aseita tai työkaluja on löydetty Hytinlahdesta Esko Asikaisen maalta, Unnunkoskelta Hoppendorffin Niemenpellolta, Räisälän hovin Kalmistomäeltä, Särkisalon Hovinsaaren Kuusikkomäeltä ja Autiopellolta sekä Timoskalasta ja Kiisanlahdesta. Kalmistomäellä on todettu ruumishautoja ja todennäköisesti myös polttohautoja. Kyseiset löydöt ovat kaikki läntistä tyyppiä Kalmistomäeltä tavattua pientä kirvestä lukuun ottamatta.

Viikinkiajan loppupuolelta on huomattavin Tiurin Linnansaaresta tehty aarrelöytö, joka sisältää joukon hopeaesineitä. Aarre on joutunut maahan luultavasti 1100-luvulla. Koriste-esineitä ja aseita on löydetty edelleen Hovinsaaren Autiomäeltä Tahvo Kaasalaisen maalta, Hytinlahden Väkelästä, Tiurin kylästä ja eräästä tuntemattomasta paikasta.

Rautakauden viimeisen jakson, ristiretkien ajan, löytöjä on Ivaskanmäeltä Haikosten omistamalta Hakamäeltä ja Ollinahon talon maalta, Kiisanlahdesta, Unnunkoskelta ja Särkisalon Hovinsaaresta. Hovinsaaren Tontinmäellä Schwindt suoritti kaivauksia 1886-88. Kaivauksissa tuli esiin mm. 18 hautaa, joista kuitenkin osa on melko myöhäiseltä alalta, tulisijoja sekä erittäin runsas kokoelma tarvekaluja, koriste-esineitä ja aseita. Muinaislöytöjen rikkauteen nähden Hovinsaari on antoisimpia paikkoja koko maassamme.

Tähän mennessä päivänvaloon tullut löytöaineisto osoittaa, että rautakauden ensimmäiset asukkaat ovat tulleet Karjalaan ja siis myös Vuoksen varrelle Räisälään lännestä päin. Onko seudulla kenties asunut vielä rippeitä kivikauden aikaisesta väestöstä, ei ole varmaa. Esineistö sekä vainajain hautaamisessa noudatetut tavat viittaavat Iänteen. Luultavasti Hämeestä on saapunut yksityisiä erämiehiä Karjalaan. Läntinen vaikutus näyttää jatkuvan aina 1100-luvulle asti. Viikinkiajan Iopussa alkava runsas löytöjen lisääntyminen sekä varsinkin ristiretkien ajan rikkaat löydöt puhuvat kuitenkin sen puolesta, että Karjala ainakin niihin aikoihin, jollei jo aikaisemmin, olisi saanut voimakasta väestön lisäystä etelästä tai kaakosta käsin. Eräät muutkin seikat tukevat olettamusta, ettei karjalainen heimo olisi yksinomaan läntistä alkuperää. Novgorodin kasvava paine etelässä on ehkä aiheuttanut karjalaisten esivanhempien siirtymisen Vuoksen ja Laatokan rantamille. Mikäli näin on tapahtunut, ovat aikaisemmat läntiset tulokkaat sulautuneet tähän voimakkaaseen uudisasutukseen.

Ristiretkien aika on karjalaisen kulttuurin voimakasta kukoistuskautta. Löydöt kertovat melkoisesta rikkaudesta. Osoituksena karjalaisen kulttuurin korkeasta tasosta voidaan mainita karjalaisen taidekäsityön saavutukset. Karjalaiset loivat oman erikoisen koristelutyylin, joka huolimatta siitä, että se pohjautui eri tahoilta saatuihin vaikutteihin, kehittyi itsenäiseksi, ensimmäiseksi kansalliseksi koristelutyyliksi maassamme, tyyliksi, jolla on huomattava taiteellinen arvo. Karjalainen ristiretkiajan kulttuuri syntyi 1100-luvulla. Lukuisimmat löydöt ovat seuraavalta vuosisadalta, mutta yksityisiä löytöjä voi olla vielä 1300-luvun puoleltakin.

Karjalan nousuun ristiretkiaikana vaikutti vilkastunut kauppa. Lähinnä gotlantilaiset kauppiaat alkoivat käyttää hyväkseen Viipurin-Vuoksen vesitietä, jonka varrella Karjalan tärkeimmät asutuskeskukset sijaitsivat. Karjalaiset hankkivat ulkomaalaisille kauppiaille turkiksia tekemällä asutuskeskuksistaan Iaajoja retkiä kauas Pohjan perille asti. Vuoksen vesitien varrelle syntyi todennäköisesti juuri ristiretkien aikana kaksi karjalaista linnoitettua kauppapaikkaa, Tiuri ja Käkisalmi. Tiuria, joka sijaitsee Räisälässä, pidetään Karjalan nuoremman rautakauden jonkinlaisena keskuspaikkana.

Tiurinlinna on maamme erikoislaatuisimpia muistomerkkejä menneiltä ajoilta. Se on ollut ainutlaatuinen linnoitettu kaupunki maassamme pakanuuden ajalla. Tiurinlinna on rakennettu saarelle, Linnansaarelle, Vuoksen kapeimpaan kohtaan Torhonjärven pohjoispuolelle. Linnansaarta ympäröi ennen Vuoksen Iaskua Tiurinkoski. Kosken kuohut hyrskysivät aivan linnan muurien juurella, joten linnaa oli senkin takia vaikea ahdistaa. Vuoksen laskun jälkeen on kosken itäinen haara kokonaan kuivunut, ja Vuoksen vedet virtaavat enää kapeassa, peratussa läntisessä uomassa. Linnansaari on vallien sisäpuolelta 225 m pitkä. Leveys vaihtelee 44 m:stä 60 m:iin. Saaren korkeus on 7 metriä vedenpinnasta laskettuna.

Koko saarta ympäröi ennen valli, joka vieläkin on suureksi osaksi säilynyt. Valli on kivistä rakennettu laastia käyttämättä. Varsinkin paikotellen on sen ulkosyrjä koetettu saada aivan pystysuoraksi. Vallin leveys on 4-5 m ja korkeus sisäpuolelta 0,T m, mutta ulkopuolelta 1,2 m. Sen päällys näyttää monin paikoin jokseenkin rikkomattomalta. Eteläosassa on nähtävästi myöhemmin kivimuuria korotettu multakerroksella. Vallin korkeus on siellä sisäpuolelta 2 ja ulkopuolelta 4m ja leveys vallin juurelta noin 8 m. Onko mahdollisesti kivimuurin päällä ollut hirsivarustus, ei ole todettavissa. Muurissa on kaksi syvennystä, jotka ovat voineet olla joko vartiokoppeja tai tavaransäilytyspaikkoja.

Tiurinlinna ei ole ollut vain suojapaikka, johon olisi vetäydytty vihollisen uhatessa. Se on ollut asuttu kaupunki, joskaan sen taloluku ei ole ollut kovin suuri. Kaivauksissa on siellä todettu 11 selvää perustusta, joissa on vielä kolmen tai neljän seinän alusta säilynyt, sekä 4, joissa on jäljellä vain kahden seinän alusta. Suurin rakennus on ollut 22 m pitkä ja 15 m leveä ja pienin 7 m pitkä ja 5 m leveä. Kahdessa rakennuksessa on säilynyt jäännöksiä tulisijasta. Linnansaaresta on löydetty mm. edellä mainittu hopea-aarre, johon kuului 2 arabialaista rahaa, 11 filigraanikoristein somistettua hopeahelmeä, hopeinen pyhäinjäännössäiliö, hopealangasta tehty päänkoriste, kaksinkertaiset hopeaketjut ja kaksi hopeakankea ja kolme niistä leikattua hopeakappaletta, joita on käytetty rahana. Kun löydön on katsottu olevan 1100-luvulta, on se osoituksena siitä, että Linnansaari on jo silloin ollut asuttu ja kenties linnoitettukin.

Vaikka eränkäynti ja kauppa ovat näytelleet huomattavaa osaa Karjalan rautakauden kulttuurin rikastuttajina, eivät ne suinkaan olleet aikakauden ainoita elinkeinoja. Maanviljelys ja karjanhoito olivat silloin jo yleisesti tunnettuja. Maanviljelys on tietystikin ollut kaskiviljelystä. Kotieläiminä on käytetty hevosta, lehmää, lammasta, sikaa ja koiraa. Kalastusta on luonnollisesti myöskin harjoitettu.

Aseita, työkaluja ja muita tarve-esineitä sekä koruja on otettu erittäin runsaasti talteen Schwindtin suorittamissa kaivauksissa. Esineistön joukossa on tietysti tuontitavaraakin, mutta monet omat valmisteet todistavat, kuten edellä on viitattu, hyvin pitkälle kehittynyttä käsityötaitoa.

Löytöaineiston pohjalla Schwindt on sommitellut uudelleen Karjalassa rautakauden aikana käytetyn puvun. Puvut valmistettiin yleensä villakankaasta. Pronssi- ja hopeasolkineen sekä monenlaisine koristeineen naisten puvut tekivät hyvin komean, joskin jonkin verran raskaan vaikutuksen. Naisten esiliinat olivat esimerkiksi pronssilankakierukoin somistettuja. Miesten puvut olivat yksinkertaisempia. Miehen vyössä riippui tavallisesti monia tarvekaluja. Erikoisen koreita olivat puukontupit. Muuan Räisälästä löydetty metsonpäätä esittävä puukonkahva on hyvin taidokkaasti tehty.

Polttohautaus näyttää rautakauden varhaisimpina jaksoina olleen tapana. Joskus vielä 1200-luvultakin on tavattu polttohautoja, mutta ruumishaudat ovat kuitenkin jo silloin yleistyneet. Kalmistoiksi valittiin aurinkoiset hiekkapohjaiset mäenrinteet. Vainajat haudattiin juhlavaatteissa noin puoli metriä syviin nelikulmaisiin puusalvoshautoiltin. Näkyvää muistomerkkiä ei maan pinnalle jätetty. Vainaja varustettiin myös välttämättömillä tarvekaluilla, sillä ajateltiin hänen niitä tarvitsevan kuolemantakaisessa elämässä. Haudalla oli tapana pitää peijaiset, joiden jätteitä on kaivauksissa tullut esiin.

Rautakauden loppujaksolla levisi Karjalaan kristinuskon vaikutus. Schwindt tapasi kaivamistaan haudoista esineitä, jotka osoittavat, että Vuoksen seudun asukkaat olivat joutuneet kosketuksiin kristillisen kirkon kanssa. Kaukolan kalmistoissa oli useiden miesvainajien kaulassa risti. Naisten paidansoljet olivat ristinkuvien somistamat. Ristit ja soljet olivat tulleet maahan kauppatavarana, mutta niitä käytettiin varmaan muussakin mielessä kuin koristelutarkoituksessa. Ehkä niiden kantajat olivat jo kastettuja, vaikka pakanalliset tavat ja uskomukset vielä olivatkin säilyttäneet yliotteen ihmisten mielissä.

Aarno Karimon opetustaulun maalaus Tiurinlinnasta.

Kristinusko saapui Karialaan Novgorodista käsin. Novgorod oli jo 1100-luvulla alkanut levittää vaikutustaan sinne, joskin karjalaiset vielä 1200-luvulla säilyttivät melkoisen itsenäisyyden. Vuonna 1227 kertovat venäläiset kronikat Novgorodin ruhtinaan antaneen kastattaa karjalaisia kristinuskoon. Vähällä piti, etteivät kaikki tulleet kastetuiksi, sanotaan kronikassa. Todennäköisesti, on tämä joukkokaste ulottunut Vuoksen varsille, karjalaisen heimon rintamaille asti. Tällainen käännytystyö on luonnollisestikin jäänyt aivan pintapuoliseksi, sillä vielä 1500-luvulla valitetaan, että pakanalliset menot ja tavat ovat KarjaIassa aivan yleisiä.

Tiedot rautakauden ja historiallisen ajan taitteesta ovat Karjalan kohdalta hyvin niukat. Vain silloin tällöin luovat asiakirjojen lyhytsanaiset maininnat hämärää valoaan tapahtumiin ja kehityksen kulkuun. Ruotsalaisten retket Länsi-Karjalaan ja Nevalle 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa nostattavat taistelun Karjalasta ilmiliekkiin, ja Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Räisälä Karjalan rintamaiden osana jää Novgorodin valtapiiriin kuuluvaksi. Näihin aikoihin Novgorodin ote Karjalasta lopullisesti tiukkenee. 1300-luvun alkupuolella karjalaiset yrittävät vielä karkoittaa novgorodilaiset Käkisalmesta, ja varmaankin Räisälän tienoiden asukkaatkin olivat yrityksessä mukana, mutta karjalaisten voimat eivät enää riittäneet uusien vallanpitäjien karkoittamiseen.

Räisälä jäi nyt raja-alueeksi. Sen länsipuolitse kulki uusi valtakunnan raja, joka jakoi karjalaisen heimon maat kahden erilaisen maailman kesken. Raja merkitsi väestölle liikkumismahdollisuuksien rajoitusta. Karjalaisten itsenäisyyden aika oli lopussa. Taloudelliseen kehitykseen uudet olosuhteet näyttävät vaikuttaneen haitallisesti. Ainainen uhka oli myöskin odottamassa rajaseudun väestöä, sillä Pähkinäsaaren ikuinen rauha ei muodostunut varsin pitkäaikaiseksi. 1400-luvun alussa aivan lähellä rajaa sijainnut Tiurinlinna joutui hyökkäyksen kohteeksi. Venäläisten kronikkain tietämän mukaan ruotsalainen partio-joukko nähtävästi yllättäen saapui rajan yli ja tuhosi linnan vuonna 1411. Muuta ei linnan viimeisistä vaiheista tiedetäkään. Mutta novgorodilaiset tekivät sen jälkeen kostoretken Viipurin-Karjalaan, hävittivät siellä kyliä, tappoivat ihmisiä ja toivat tullessaan joukon vankeja. Tähän päättyy Tiurinlinnan tarina. Sen merkitys oli nähtävästi vähentynyt, kun Käkisalmesta oli tullut Novgorodin-Karjalan hallintokeskus ja kun novgorodilaiset olivat vahvistaneet Käkisalmen vanhaa karjalaista linnaa. Mutta aikaisemmin Tiurinlinna Vuoksen tärkeän vesireitin lukkona ia kauppapaikkana oli varmaankin ollut sangen huomattava tekijä.


Takaisin etusivulle