Räisälän vanhat puvut ja asut


Tutkijoita

Runsaan karjalaisen esineistön, erityisesti kansallispukujen keruu 1880-90-luvuilla ei ollut yksinomaan räisäläisen kansantieteilijän Schwindtin ansiota. Taiteilija Magnus von Wrightin matka Etelä-karjalaan v.1860 ja Severin Falkmanin matka samoille seuduille kaksikymmentä vuotta myöhemmin ovat jättäneet harvinaisen seikkaperäisen kuvan pukukulttuurista, joka silloin vallitsi Laatokan ympäristössä.

Magnus von Wrightin matka kulki Ruokolahden, Kurkijoen ja Jaakkiman kautta Räisälään. Matkalla laatimiensa luonnosten pohjalta hän kokosi pukukuvat akvarellisarjaksi. Von Wright keskittyi yksinomaan pukujen ja niiden yksityiskohtien kuvaamiseen.

Theodor Schwindt toimitti 1883 luettelon Suomen ylioppilaskuntien kansantieteellistä kokoelmista, jotka myöhemmin muodostivat Suomen kansallismuseon esinekokoelman perustan. Räisälästä kerätty aineisto on tässä mukana. Schwindt julkaisi teossarjan tutkimuksista ja sen aloitti Karjalan pukuja vihko 1916. Siinä on yksityskohtaisia kuvauksia naisten pukeutumisesta ja myös miesten.

Yläkuvissa on von Wrightin luonnoksia maalauksiansa varten. Luonnoksissa on hahmoteltu Räisälän naisten ja miesten asuja. Näiden luonnosten perusteella hän teki akvarellimaalaukset

Räisälän kansanpuvun historiaa

Naisen paidat olivat kahta laatua: aivinaiset ja ruohtimiset. Edellisiä, joiden yliset olivat aivinaiset, käytettiin etupäässä pyhäpäivinä ja kesällä puhtaissa töissä (viljanleikkuussa ja heinänteossa). Jälkimmäisiä, joissa sekä yliset että aliset olivat ruohtimisia (vaikka eri laatua), käytettiin muina arkipäivinä. Aivinaisissa paidoissa olivat hihansuut poimutut ja varustetut kauluksella, joka oli mustalla rihmalla kauniisti tikattu, kuten oli myöskin paidan kaulus ja sepalukset. Ruohtimissa paidoissa, joissa niissäkin oli kapea kaulus, ei ollut poimuttuja hihansuita eikä mitään tikkausta. Paidat suljettiin soljella, joka vanhaan aikaan useasti oli vaskesta tai tinasta, myöhemmin aina hopeasta ja monella naisella sangen suuri.

Naisten paidat: vasemmalla aivinainen ja oikealla ruohtiminen

aivina = pellavan paras osa, josta tappurat ja rohtimet on erotettu
aivinainen = aivinarihmasta kudottu kangas
ruohtiminen = rohdinpellavasta kudottu kangas

Hameet olivat joko koko- tai puolivillaisia, mustan harmaita ja pienissä tiheissä poimuissa. Pyhähameessa oli punainen kaulus ja punainen, noin sormen levyinen, verkahelmus. Arkihameessa käytettiin usein helmassa hangolla tehtyä kirjavaa koittanaa eli nyöriä.

Magnus von Wrightin maalaus Räisälän kansanpukuja v.1860. Akvarelli kuvaa savakoitten pukuja. Naisten asusteet on selvitetty alemassa tekstissä, joista on viittauksia tähän kuvaan. Kuvassa: miehillä oli harmaat sarkahousut ja takki, talvella pitkä ja laaja kauhtana, jonka kupeilta avoimet liepeet ja helma olivat koittanalla reunustetut.

Vanhaan aikaan käytettiin nyytinkiniekka esiliinoja, jotka muuten olivat valkeasta liinavaatteesta paitsi että niissä oli kolme harmaata pitsiä; päänyytinki esiliinan alapäässä ja kaksi välinyytinkiä. Nyytingin- eli pitsinteko lakkasi 1800-luvun keskivaiheilla, jonka jälkeen käytettiin enimmäkseen leveitä kokovalkeita esiliinoja, jotka olivat tehdyt hienosta huntuvaatteesta (kuvassa kaikilla naisilla).

Tankki (liivi), joka oli tehty kokovillaisesta mustasta sarasta, oli usein reunustettu, kuten kuva osoittaa, punaisella nauhalla. Se pidettiin rinnasta auki ja oli vyötäisien kohdalla pari hakasta tai muutamia nappeja ja vastaisella puolella lankalenkit. Käytettiinpä yhteen aikaan koko rivi nappeja koristuksena tankissa. Hihattomat tankit eli liivit ovat verrattain myöhään tulleet käytäntöön Karjalaan, toisin paikoin 1700-, mutta ehkä useimmissa paikoissa vasta 1800-luvulla.

Kesällä oli päällysvaatteena kirkkomatkalla kostoli (katso oikeanpuoleista naista), joka tehtiin hienosta toimikkaisesta liinavaatteesta ja ulottui polviin asti (myöhemmin lyhyempi). Siinä käytettiin pientä hopeaista solkea, jolla välistä oli hertan eli sydämen muoto.

Syksyin, keväin, talvella ja joskus kesälläkin oli päällysvaatteena viitta, joka tehtiin paksusta kokovillaisesta harmaasta sarasta (katso naista vasemmalla, jonka viitta kuitenkin on kuvassa liian sinertävä ja liian vaalea). Viittoja oli kahta laatua: pitkiä alle polven ulottuvia ja lyhyitä yläpuolelle polven päättyviä. Pitkillä viitoilla käytiin kirkossa, kun eivät vielä olleet kovin kuluneita, lyhyitä viittoja käytettiin työssä. Pitkissä viitoissa oli säämyskää kauluksena, rohkamoissa (vyötäisien kohdalla kainalon alla), hihansuissa ja vyötäisien kohdalla edessä (katso naista vasemmalla). Viitta oli reunustettu punaisella kirslangalla, jolla ryntäätkin (rinta) olivat vähin koristetut. Viitta suljettiin vyötäisien kohdalta hakasilla, joiden aluksina oli punaista verkapalasia. Rinnasta olivat viitat avonaisia. Vaikka naiset säännön mukaan tekivät kaikki talossa tarvittavat vaatteet, olivat viitat kuitenkin tästä säännöstä poikkeuksena. Kun oli viitta tehtävä, kutsuttiin taloon kylän räätäli sitä tekemään. Lyhyissä viitoissa käytettiin säämyskää ainoastaan kauluksessa ja vyötäisillä hakasen alla toisella puolella.

Kuitenkin viittoja oli turkkejakin kahta laatua: pitkiä, joita pidettiin matkoilla ja lyhyitä, joita pidettiin työssä. Molemmat olivat lampaannahkoista tehdyt, ilman päällysvaatetta, ja liiduttiin etenkin pitkä turkki kirkkoon lähtiessä, jos se oli ehtinyt käytännössä marautua. Lyhyet turkit, jotka istuessa juuri penkkiin tapasivat, olivat useasti rinnasta koristetut siten, että reunoihin oli ommeltu riviin pieniä noin 2 a 3 mm leveitä nahkapalasia, vuoroin valkeilla ja vuoroin mustilla lyhyiksi leikatuilla karvoilla. Näitä turkkeja sanottiin kirjavapuuhkoisiksi. Pitkissä turkeissa ei tällaisia koristuksia pidetty.

Tyttöjen hiukset leikattiin niin lyhyiksi, että ne juuri ulottuivat paidan kauluksen päälle. Jotta ne eivät tytön eteenpäin kumartuessa valuisi silmille, käytettiin pinteliä eli hiusnauhaa, joka tavan mukaan oli punainen (tyttö vasemalla) tai musta ja punainen tai muuten punakirjava, arkena ja pikku tytöillä 4 a 5 mm, pyhinä isommilla noin 8 mm leveä. Kirkkomatkoilla käyttivät isommat tytöt säppäliä. Se oli päätä ympäröivä noin sormen levyinen punainen verkakaistale, joka oli melkein kokonaan katettu neliskulmaisilla piikkipäisillä tinanastoilla, jotka kustakin kulmasta ommeltiin kiinni verkaan (nainen oikealla). Nastat valettiin kotona kivisissä valimissa.

Kun tyttö päästettiin ripille, kierrettiin kirkkomatkaa varten ohimoiden yläpuolella kasvavia hiuksia palmikkonimisellä punavalkea kirjavalla nauhalla sykeröiksi, jotka sitten muodostivat kaksinkertaisen vempeleentapaisen yli päälaen. Sykeröiden päät köytettiin kumpainenkin vastapuolella olevan sykerön juureen kiinni tikute-nimisellä, sormissa tehdyllä nauhalla, jonka tupsupäiset päät riippuivat alas pitkin selkää. Kun sykerölaitos näin oli valmis, pantiin säppäli päähän (katso oikeanpuoleista tyttöä kuvassa).

Kun tyttö meni vihille, oli hänellä sykeröt ja säppäli päässä. Läksiäisissä pantiin huntu (keskimmäinen nainen) sykeröiden ja säppälin päälle niin, että kolme säppälin nastaa jäi edestä näkyviin. Kun sitten lähdettiin sulhasen kotiin, katettiin morsiamen pää suurella nyytinkireunaisella valkealla päänästyykillä, jota ei ollut joka talossa; useimmiten morsiamille se lainattiin. Vasta toisena päivänä sulhasen kodissa otettiin säppäli morsiamen päästä pois. Silloin kai leikattiin kaikki muut hiukset morsiamen päästä aivan lyhyiksi paitsi ne, jotka olivat sykeröihin käännetyt. Kun hiuksien sykeröiksi kiertäminen teki monen pään kipeäksi ja hiukset täten usein irtaantuivat päästä, tehtiin 1800-luvun myöhemmällä puoliskolla monelle vaimolle irtonaiset sykeröt, joissa hiuksien asemesta oli pellavia.

Kreikanuskoiset vaimot Räisälässä käyttivät päähineenään sorokkoja. Se on karjalainen huivimainen valkea pellavapalttinainen päähine, jonka otsamus on kirjottu tai reikäompelein koristettu. Sorokka on suomeksi harakka.

Kesätöissä ollessaan olivat naiset joko paljan jaloin taikka oli heillä tuohiset virsut tai tohvelitjalassa. Molemmissa tapauksissa oli heillä liinaiset sukanvarren tapaiset kalsut pohkeita suojelemassa. Ainoastaan kirkkomatkoilla käytettiin sukkia, jtoka kesällä olivat rihmaiset eli liinaiset. Näiden kanssa säännön mukaan ei pidetty kalsuja, vaan tietysti aina kenkiä. Talvella pidettiin villakalsuja, jotka olivat kokolankaiset (kokovillaisia) ja mustat. Liinasukat taas olivatvalkoiset. Pakkasessa pidettiin välistä matkoilla sekä sukat että kalsut, jälkimmäiset silloin sukkien alla. 1800-luvun alussa käytettiin vielä yhdestä nahkapalasta tehtyjä paulakenkiä, joita sanottiin kurpposiksi. "Paulakengät olj mammallain, mie piin kottasii", sanoin kahdeksankymmenen-vuotinen ämmä kesällä 1910 kertoessaan Räisälän naisen vaatetuksesta. Nuo paulakengät olivat tehdyt kolmesta nahkapalasta, joista suurin muodosti pohjan ja syrjät, toinen reunuksen takaa ja sivuilla ja kolmas oli päällysnahkaa edessä. Reunukseen tehtyjen reikien läpi pujotetulla nahkapaulalla köytettiin kenkä nilkkaan kiinni. Kottaset taas olivat ilman pauloja, sen tapaisia matalia kenkiä, joita nähdään kuvassa naisten jaloissa.

Käsineitä ei miesmuistiin pidetty kesällä. Talvella pidettiin kintaita ja sormikkaita, jotka aina olivat kokovillaisia. Kintaat tehtiin kinnasneulalla, joka usein oli vaskinen; oli niitä myös luisia ja rautaisiakin. Sormikkaat tehtiin puikkoloilla.

Räisäläinen kirkkolapikas (viereinen kuva)
Neulonut Maikki Sipponen v.1929 Martta-liiton kinnasnäyttelyyn Helsingissä. "Malli saatu mummoltani Räisälästä, noin 75 vuotta vanha". Värit: suu punainen (osmansolmu-kuosi), kämmen harmaa, välillä punaista, tummanvihreätä ja vaaleanpunaista. Kotikehruulangoista puikoilla neulottu.

Vyötäisillä pitivät naiset vaskivyötä eli lappavyötä (solkivyötä), jossa riippuivat sivulla vöylliset: pieni veitsi tupessaan, nielikkynä (nielisputki, neulaputki) vaskinen ja pieni nahkainen kukkaro, jossa pidettiin pientä hopeaa, lankakerä ym. Kukkaron sulkivat ns. suilliset (vaskinen helyillä varustettu torvi, jota saatettiin siirtää pitkin kukkaroa kannattavia nahkapauloja).

Naisien sormukset olivat Räisälässä samanlaiset kuin Sakkolassa ja Pyhäjärvellä.

Kaulassa (ei ryntäillä) oli tytöillä helmiä, useasti montakin helminauhaa yhtaikaa. Enin taisi olla käytännössä valkoisia ja mustia helmiä.

Seuraavassa kahdessa kuvassa esitelty vanha Räisälän kansanpuku. Samanlaista pukua kuvaa ylempi teksti ja von Wrightin maalaus. Puvussa päällimmäisenä on viitta, jota käytettiin kylmään vuodenaikaan.

Lähteet:
Värikuvat: museoviraston diakuvat
Tekstit ja mustavalkokuvat: U.T. Sirelius Suomen kansanpukujen historia v.1915

Takaisin etusivulle