Terveisiä Räisälästä!


Kesällä 1957 pitäjänjuhlilla maanviljelijät Tauno Tiussa ja Mauno Puputti toivat juhlavieraille terveisiä Räisälästä Tauno Tiussan kertoillessa näkymiä sieltä kotipuolesta. Kun useat räisäläisistä eivät olleet tilaisuudessa Tauno kertomusta kuulemassa, hän laittoi sen paperille jonkun verran lyhenettynä. Seuraava matkatarina Räisälän Myllypellolle on Tauno kirjoittama Räisäläinen lehteen 1958 nro 1.

Hyvät räisäläiset! Useimmat meistä ovat varmaankin todenneet omakohtaisesti, että ajatusmaailmamme ja sielunelämämme ei voi mikään maallinen mahti vangita, vaan se voi vapaasti liikkua yli maallisten raja-aitojen. Ja tästä johtuen me joskus aivan kuin huomaamattamme tapaamme itsemme kotoisessa Karjalassamme, Räisälässä, kotikylässämme, kotonamme.

Tunnustankin rehellisesti, että allekirjoittanutta aina erikoisesti kevätkylvöjen lähestyessä vaivaa vieläkin kova kotoinen ikävä. Oikein totinen ikävä tekemään toukoa "Mustanojan mustaan multaan", Vuoksen varsille. Ja vaikka olenkin kotiutunut mielestäni hyvin tänne Satakuntaan, niin sittenkin Karjala, entisyys ja entiset maisemat, naapurit ja naapurikyläläiset, joskus ja nimenomaan juuri keväisin kulkevat yhtenäisenä nauhana silmieni editse. Ja näin syntyykin päätös, sinne on päästävä, Karjalaan, synnyinseudulle, Räisälään, Myllypeltoon.

Ja kun Hinnerjoen Karjalaseuran vuosikokouksessa esitän päätökseni matkasuunnitelmistani, niin jopa sain sopivaa matkaseuraakin. Lauri Inkinen, joka nuorukaisena v.1944 17-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi joutui painamaan synnyinkotinsa oven Myllypellossa kiinni, huomautti olevansa halukas vaikkapa "adjutantiksi" matkalle. Ja aivan tämän jatkoksi 67 v. täyttänyt Mauno Puputti huomautti vakaaseen ja harkittuun tapaansa, "pojat, kun lähdette, niin älkäähän jättäkö pappaa".

Hoitelimme tarvittavat matkapaperit kuntoon ajoissa, ja niin olikin meitä kolme entistä ja nykyistä naapurusta valmiina 16 pnä kesäk. 1957 alkamaan turistimatkansa Leningradiin, tuohon entiseen Pietariin, josta vanhempi väki on kertonut paljonkin mielenkiintoista. Ja tapahtumarikkaita ne päivät olivat meillekin, ensikertalaisille.

Vaimoni ja tyttäreni olivat saattamassa matkalaisia aamuvarhaisena ja toivottivat sydämellisesti onnea matkallemme. Tilanne ja tunnelma oli jollakin tavoin juhlavakin, kaihomielinen, sillä perheeni tiesi todellisen matkani päämäärän.

Kuopus, 10-vuotias, joka ei ole Karjalaa nähnyt, vaan vakuuttaa joskus unissaan sielläkin pistäytyvänsä, ojensi viimeksi matkalaiselle plastikpussin ja toi julki saattajien yhteisen toivomuksen lausumalla: "Isä jos onnistut sen Karjalan kodin näkemään, niin parhain muistolahja sieltä on kotipihan ja -pellon multa kukkamullaksi meille kaikille yhteisesti". Onnistuinkin täyttämään tämän mieltäni sillä kertaa herkästi liikuttaneen toivomuksen.

Kun matkamme alkoi klo 7.00 Hinnerjoelta, niin jo klo 19.00-20.00 välisen ajan kuumeisella kiirellä tutustuimme vanhaan ja historialliseen Viipuriin, tuohon entiseen Karjalan sydämeen. Paljon siellä oli tapahtunut muutoksia uusien isäntien toimesta ja edelleenkin tapahtuu, mutta kaikesta huolimatta siellä liikkuessaan sai herkän kosketuksen menneisyyteen.

Matkamme jatkui mitä ihanimmassa kesäisessä iltayössä halki Länsi-Kannaksen Terijoelle ja edelleen Leningradin miljoonakaupunkiin. Ensimmäisen päivän kuljimme virallisen turistiretkueen mukana ja myöntää täytyy, että paljon meille näytettiin. Emme kuitenkaan tunteneet oloamme täysin rauhalliseksi, sillä aivomme työskentelivät kuumeisesti ratkaisun löytämiseksi miten parhaiten pääsisimme katsomaan kaivattua synnyinseutua ja kotia, matkamme todellista päämäärää.

"Kolmas kerta toden sanoo", tuo vanha suomalainen sanaparsi toteutui nytkin meidän kohdallemme. Kun 18.6. -57 olimme jo kahdesti joutuneet kääntymään takaisin puutteellisten matkavalmistelujemme vuoksi, niin 19 pnä ihailimme Itäisen Kannaksen, tuon taistelujen Kannaksen kauniita maisemia aina yli Kiviniemen sillan.

Mauno Puputti ja Lauri Inkinen tähyilevät Räisälän-Käkisalmen maantiellä autereiselle Vuokselle.
Kuvan ottanut kolmantena mukana ollut Tauno Tiussa.

Ja kun kotoinen Räisälämme, yrityksistämme huolimatta, ei ottanut meitä vastaan rajojensa sisälle haluamistamme kohdin, niin jouduimme kiertämään ja kaartamaan aina pohjoisempaan suuntaan. Viimeinkin Käkisalmen Norsjoen tienristeyksen kautta käännyimme kohti etelää, Räisälän Myllypeltoa.

Käkisalmesta Räisälän suuntaan oli edelleenkin mukava huristaa kestopäällysteistä tietä noin 8 km. Mutta sitten alkoikin jo tuntua pientä jännitystä ja sitä jatkui koko loppumatkan. Ostamon mäeltä alkoi valtava tietekotohina, jota riitti aina kotikyläämme ja siitä eteenkin päin. Tientekoa johtivat sellaiset henkilöt, joihin nähden tunsimme olomme epämiellyttäväksi edellisen päivän kokemuksista johtuen.

Matkamme jatkui kaikesta huolimatta onnellisesti, ja kohta avautuikin eteemme se kotoinen rakas kyläkuva, jota olimme niin kiihkeästi odottaneet ja kaivanneet. Olimme tosin varautuneet siihen, etteivät maisemat ole aivan kuin ennen, mutta sittenkin yllätyimme vallitseviin näkymiin.

Ensimmäiseksi tervehti meitä Kuvajan, Nuijan, Rintamaan, Pärssisen ja Kuisminin taloryhmä. Kuvajan pellolla oli mies parivaljakolla kylvötouhuissa. Hän istua kyyhötteli tavattoman korkean kylvökoneen päällä torkuksissa. Pusan Armaan pajarakennus oli häipynyt, mutta Korhosen talo oli juuri saanut uuden pärekaton. Haikosen ja Mulin talot totesimme Vuokselle menevän tien varrella. Kuisman Taunon talo ja karjakartano olivat säilyneet, mutta kaikki muut rakennukset olivat häipyneet. Maantien ja Murolan talon välinen hyvä peltolakeus kasvoi niin korkeaa koivikkoa, ettei tästä Haikosen veljesten omistamasta talosta näkynyt kuin vähäisen savupiippua.

Ja niin tulimmekin Mustanojan viljelyslakeuden laitaan, josta tie erosi kotiini. Jo maantieltä saakka huomasin, että v.1942-43 Tammiston Antin rakentamani taloni oli paikoillaan ja kotoiset sauhutkin nousivat kutsuvasti savupiipusta. Sen sijaan lähinaapurini, Tuomas Haikosen eli Hakalan Tuomaan rakennukset olivat kaikki kadonneet. Samoin naapurini hellästi hoivailemat kauniit pihakoivutkin. Tiekin oli muutettu useampaan kertaan ja nytkin se eräässä kohdin oli niin heikossa kunnossa, että automme oli jätettävä siihen.

Kiireesti astelin tutulle kotipihalle. Avasin ulkoeteisen oven melkoista jännitystä tuntien. Mutta samalla tuli jännityksestä vapauttava tunne kun eteisessä oli karsinassa sikapossu, joka silminnähtävästi ilostui tulostani. Hyvälin sitä korvan takaa, josta se kovin piti. Naputin tuvan oveen ja kun kuulin sisältä jotain ääntä, avasin oven ja astui sisään. Emäntä käsitteli separaattoriastioita ja isäntä kahden tyttärensä kanssa oli ruokailemassa. Hämmästys oli molemminpuolinen, luultavasti heillä vielä suurempi. Emäntä kasteli märän räsyn ja puhdisti jakkaran pyytäen istumaan, tosin oven pieleen. En pystynyt siihen, vaan otin jakkaran kainalooni ja astelin pöydän päähän ja istuuduin siihen. Koetin parhaani mukaan esittää kuka olen ja mistä matkalla. Eivät asukit luultavasti täysin ymmärtäneet, ennekuin menimme pihalle ja autokuskimme esitti asian, että olin talon entinen isäntä. Sen kuultuaan kohteliaasti kehoittivat katsomaan niin rakennuksia kuin peltojakin.

Lähempi tarkastelu osoitti, että taloani asuttiin kolmen perheen voimalla. Havaintojeni perusteella asukeilla oli ollut eripuraisuuttakin, koska olivat tehneet omatyylisiä varastosuojia omien ikkunoidensa läheisyyteen. Samoin oli tehty uusi kaivokin, vaikka entisessäkin vesi heille kaikille olisi pitänyt hyvinkin riittää. Ja kun kaikki perheet olivat tulleet pihalle ja siinä tehty tuttavuutta, pistäydyin uudelleen sisälle heidän tekemästään uudesta ulko-ovesta. Perheet seurustelivat sillä ajan matkatovereitteni kanssa. Olin utelias ja tein pikaisen tarkastuksen näiden perheiden ruokavarastosta, ruokailuvälineistä, vuode- ja muusta vaatevarastosta. Siis ns. elintasosta. Meidän suomalaisten, jootka paljonkin purnaamme juuri näistä asioista, olisi hyvinkin terveellistä saada tehdä vertailuja mahdollisimman monen.

Peltojeni lähempi tarkastelu osoitti, että niistä oli talon ympärillä noin 10 hehtaaria perunalla. Tämäkin alue oli puusta vapaa ja olivat ojatkin kynnetty umpeen. Mustanojan suuntaan oli 15 hehtaaria heinällä, jossa alueessa ojat kasvoivat niin valtavaa koivua ja pajukkoa, ettei läpi tahtonut joka paikasta päästä. Mustanojan viljelylakeus kasvoi kauttaaltaankin jo niin pitkää puustoa, etten kävelykierroksella pellollani enää nähnyt Puputin Armaan, Äijön Augustin, Salo-Hynnisten, Pokkisenmäen eikä Karosen veljesten ja Paukun taloja. Kaikki viemärit olivat täynnä puuta ja rappiolla. Peltokierrokselta saavuin takaisin pihapiiriin ja huomasin ryhmän naisia karjakartanoni takana multaavan perunaa täysin käsipelillä.

Mitä ihminen kaiken tämän jälkeen ajattelee ja tuntee omalla kotoisella pihallaan, se jää kuvaamatta. En täysin pysty siihen - Tunsin, että ne juuret, jotka kerran oli siitä maisemasta irti reväisty, olisivat hyvinkin herkät juurtumaan voimallisesti ja nopeasti uudelleen tilaisuuden siihen tullen. Suunnitelmat selvisivät aivan itsestään tuolla tekemälläni peltokierroksella, jos niinkin onnekkaasti vielä kerran kävisi.

Koko vierailuni ajan käki kukkui kotoisessa koivikossa niin että lähimetsä aivan helkkyi. Pääskyspariskunnatkin esittivät parhainta lentotaitoaan, aivan kuin ne olisivat tunteneet entisen tutun isännän äänen. Eri ihmiset elävät myöskin tällaiset hetket eri tavalla, mutta ehken Juho Kurki on osunut lähelle tunteitamme sanoessaan:
       Ei liene enemmän muuta
       maat, rantaa rakastettu
       kuin on, Karjala, sinua
       tuskan, ilon itkettäissä.

Sanoin jäähyväiset kodilleni ja sinne jääville perheille sekä ajatuksissani sanoin myöskin tuon siunatun vuokrasuhteen irti. Mitä pikemmin, sen parempi, sillä talo näytti todella menevän alaspäin heidän hoidossaan.

Palasimme asematien risteykseen, josta matkaa jatkaessamme totesimme marttojen ja maamiesseuran "Pierin" raunioiden vihoittavan. Siitä eteenpäin vasemmalle olivat uudet isännät rakentaneet pari uuttakin taloa. Sutken - Suutarin-Jussin talo oli entisellään ja Myllylammen rannalle entisen vanhan Suutarin talon raunioille oli rakennettu punaisesta tiilestä asuntotalo. Mylläri-Jussin ulkokartano oli paikoillaan, samoin Tiiran Pekan ja Haikosen Idan talot. Petäjän talon kohdalta erosimme Kivikkomäelle. Päästyämme Saarisen Eetun pihalle oli kynnöspeltoa pitkin ajettava Mauno Puputin taloa niin lähelle kuin suinkin pääsimme. Kun Mauno kävi pois autosta omalla kotipellollaan, niin ensimmäinen toteamus oli: "Jos minut olisi pimeässä tähän tuotu, en olisi paikkaa tuntenut". Kun me sitten jatkoimme matkaamme kotoisentuttua pellonpiennarta pitkin pihalle, niin näky oli mielestäni historiallinen. Astellessani tämän nykyisen Mauno Vilponpojan jäljessä näin ajatusmaailmassani aivain kuin sukupolvien saaton, alkaen 1650 luvulta. Saatossa kulkivat peräkkäin nen kymmenen Vilppo Maunonpoikaa ja mauno Vilponpoikaa, jotka saattoivat tämän Puputti-suvun vanhinta elossa olevaa miespuolista jäsentä sille maankamaralle, joka on ollut yksi vuoronsa perään heille jokaiselle kallista ja rakasta. Kun lisäksi koko ajan pihalle matkatessamme kuulin todistettavan lausetta. "Voi minun kotiani, voi minun kotiani", niin tunnelma oli vaikuttava ja herkkä.

Pihalla meitä tervehti taaskin possu iloisesti, puolenkymmentä lammasta, kanoja ja vihainen koira. Talossa oli ainakin kaksi perhettä ja kun hekin tulivat ulos ja kuskimme esitteli heille oikean isännän, niin kävimme taloa ja ympäristöä lähemmin tarkastelemaan. Valokuvauksen suhteen nuorempi isäntä oli hyvinkin arka, suorastaan pelkäsi meitä. Sanoi: "herroja, herroja". Mutta naisväki ja pienet tyttöset suhtautuivat meihin hyvnkin vapaasti. Vanhempi emäntä sanoi: "pappa, pappa", ja oli reippaasti samassa kuvassakin naapurini kanssa.

Myllypellon aukeaa vuonna 1957.

Aikamme taloa tarkasteltuamme oli sanottava haikeat jäähyväiset tälle sukutalolle ja hyvästit sen nykyisille haltijoille ja jatkoimme matkaamme Inkiselle. Matkalla totesimme Sepän Pekkolaisten ja Puukan talot pystyssä. Etäämpänä Kiurun Veikon rakennukset olivat kaikki kadonneet, mutta talon etelärinne oli täynnä kasvilavoja. Kiurun Matin, Hiireläisten, Tannisen Jussin, Tattarin Mikon ja Väinö Inkisen taloryhmä oli entisellään. Tattarin Mikon karjakartanossa oli kolhoosin konekorjaamo ja Kalmistonaholla sahalaitoskin. Ylemmällä totesimme Kuisman Juhon, Pääkkösen Vilhon ja Matin talot. Pökkösen karjakartanossa käydä kolisteli myllykin ja iv. aseman rakennelmatkin olivat vieläkin katolla paikoillaan. Patrakan vanhan sukutalon rauniot vihoittivat kauniisti ja Heikkosen Antilla oli vain suuri hopeapaju jäljellä. Kallion Reinon talo oli myöskin häipynyt. Niin olimmekin jo Inkisen pihalla. Siellä ei ollut meitä ketään vastassa. Erikoista oli se, että talvella oli ajettu rankakuormia, jotka oli purettu ympäri pihaa, kuorma paikassaan.

Laurin mentyä tupaan olivat siellä emäntä ja tytär. Avoimesta kamarin ovesta näkyi, että isäntä oli siellä iso tilikirja edessään, johon hän teki merkintöjään. 50 ruplan raha oli pöydän kulmalla. Lauri meni isännän luo, tervehti ja esitteli itsensä sekä rauhallisesti jatkoi: "Olen minäkin tämän pöydän päässä aikoinani isnnöinyt". Mutta kun autokuski oli ulkona täytyi isäntäkin pyytää sinne. Hyvin hän tarkesikin lähteä ulos, sillä hänellä oli päällään polviin saakka ulottuva lammasnahkaturkki, jossa vielä karvakauluskin ja mustat pitkävartiset hupatossut jaloissaan, varret ylhäällä. Varmuuden vuoksi hän ulos lähtiessään pisti karvalakin päähänsä ja korvukset alas. Kun kuskimme oli taaskin esittänyt ketä me olimme, hyväksyi hänkin meidän talon ja ympäristön lähemmän tarkastuksen.

Huomioimme Sihvon, Tommokan veljesten, Pariasen, Thusbergin, Juho Inkisen, Paakkunaisen ja Taposen Juhan talot kuuluvan kyläkuvaan. Koko kylän huomioiden oli toistakymmentä kivistä karjakartanoa häipynyt. Samoin puimala- ja riihirakennuksia. Keskikylän pellot olivat puusta vapaat ja kynnöksellä, kait kesantona, mikäli ymmärsimme Inkisen nykyistä isäntää. Jokainen avo-oja, jopa viemäritkin oli kynnetty umpeen. Kiviäkin oli raivattu pois ja talojen rajapyykitkin menneet sen tien. Kylä oli kokonaisuudessaan sähköistetty ja havaintojemme perusteella oli siellä asukkaita enemmän kuin ennen.

Sanottuamme jäähyväiset Inkisen talon nykyisille haltijoille jatkoimme matkaamme asemalle. Korkan Simon ja Lingrenin talojen välille oli rakennettu puolenkymmentä uutta asuntotaloa. Samoin asemarakennus oli uusi ja voimallisella sinertävällä värillä maalattu. Puusniekan talossa oli vilkasta liikettä ja miesväkeä kovasti sekä pihalla että sisällä. Talo oli kai jonkinlaisena vierastalona. Muut talot lähiympäristössä olivat suurin piirtein ennallaan aina ns. "Kolikkoinmäkeä" myöten.

Asemalle oli ajettu komeaa mäntytukkia ja havaintojemme mukaan rautatieliikenne vilkkaampaa kuin ennen. Asemalla emme olleet tilaisuudessa viipymään pitkään ja erinäisistä syistä emme täällä voineet sillä kertaa valokuvatakkaan. Johtui kait siitä, ettei meidän myllypellolaisten "Teräsvaari", Nuotion-setä, ollut vastaanottamassa! Asemalta ajoimme hitaasti halki kylän Viipuri-Käkisalmi tielle. Tienristeyksessä tulimme viimeisen kerran pois autosta ja loimme jäähyväiskatseemme taakse jäävään kotikyläämme.

Tunsimme ja elimme voimakkaasti, että tuo kotikylä on ollut meille ennen niin tavattoman läheinen ja rakas. Sitä se oli omalla tavallaan vielä nytkin, mutta nykyisellään se oli lisäksi niin pelottavan vieras. Mutta kun käänsimme katseemme Vuokselle yli Hovisaaren, Unnunkosken ja Käkisalmen suuntiin, niin me näimme, että se maisemiensa ja luontonsa puolesta oli se entinen herkkä, kaunis ja kotoinen Karjalamme, Räisälämme, jossa autereinen Vuoksi välkehti vapaana edessämme. Ilta-aurinko loi hopeita ja kultiaan Vuoksen vesikaivoon. Alkuperäinen tarkoituksemme oli ollut ajella Räisälän teitä "ristiin ja rastiin". Siinä emme onnistuneet, mutta sittenkin me vaistosimme, että ympärillämme oli se Räisälä, jossa Helisevän herkät laineet loiskuvat, Killatsu kohisee ja Tietävälänjärvi ja -virta ovat paikallaan, Ukonkoski kuohuu ja Hussaari huminoi ihanassa loistossaan, Neitsytkallion kauniit näkymät ovat entisellään ja Unnonkoski levittää utuista usvaansa kuulussa kauneudessaan. Puriseva poreilee idyllisen Tuulaskosken yläjuoksulla ja Torhonjärven mahtavat laineet lyövät edelleenkin Humalaistenkylän komeita mäntyrantoja vasten.

Nousimme autoomme ja Räisälä katosi silmistämme, mutta Räisälä jäi edelleen elämään voimakkaana meidän sydämissämme!

Hinnerjoki 15.11. -57
Tauno Tiussa

Takaisin etusivulle