Räisäläisten uskollinen ystävä

Robert Eliel Rainio


Räisäläinen lehden ensimmäinen päätoimittaja oli hovioikeudenneuvos Robert Rainio, Räisälän papin poika, joka erityisesti sotien jälkeisinä vuosina tuli tutuksi pitäjäläisillemme. Hän näet kiersi reppu selässään evakkokodeissamme valmiina palvelemaan erityisesti lakiasioissa: sekä korvaus- että maansaanti-
kysymykset osasivat olla hankalia.

Hovioikeudenneuvos Robert Rainion toimia:
  • Räisäläisen päätoimittajana 1955-1965
  • Räisäläisten Säätiön valtuuskunnan puheenjohtaja 1967-1971
  • Räisäläisten Säätiön hallituksen puheenjohtaja 1954-1966
  • Kunniapuheenjohtaja 1972
  • Räisälän kansanopiston johtokunnan jäsen 1954-1965

Seuraava kirjoitus on julkaistu Räisäläinen lehdessä 1981-1 ja 2. Artikkelin on kirjoittanut Robertin veli Yrjö Rainio ja kuvat ovat Räisäläisten Säätiön arkistosta.




Nyt muistelemme Robert Rainion, tämän lehden ensimmäisen päätoimittajan vaiheita

          "Niin paljon hukkuu pois
          muistoja Karjalasta,
          niin paljon nukkuu pois
          vanhempain lähtiessä - "

Nämä rivit ovat runosta, jossa karjalainen ja räisäläinen runoilija, Anni Porenne, purkaa kaipaustaan Robert Rainion lähdettyä 1975.

Vaikka veljeni oli syntynyt Siikaisissa, lähellä räisäläisten nykyisiä asuinsijoja, eikä ollut paljasjalkainen karjalainen hänen tuntemuksensa Räisälästä, ehkä koko Karjalan kannaksesta oli monipuolinen ja laaja. Edellä mainitun todeten omaiset tulkitsivat kuolinilmoituksessa näin: "Lepoon saatettiin eräs kasvatti Karjalan."

Veljeni syntyi 3.7.1899. Hän oli vanhempiemme esikoinen. Siitä kait nimi Essu, jolla nimellä räisäläiset hänet ehkä kaikkein parhaiten tunsivat.

Räisälän kihlakunnanoikeuden istunto talvikäräjillä keväällä 1921. Kuvassa oikealta virallinen syyttäjä vt. nimismies Hugo Hedlund, lakit. ylioppilas Robert Rainio, kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja hovioik. auskultantti Väinö Gunnar Lundell, varatuomari Juho Kuismin sekä lautamiehet Matti Kiuru, Juho Torsti, Olli Kopra, Juho Paavilainen ja Antti Huppunen.

Koulunkäynti. Oppikoulun Essu aloitti Käkisalmessa 1910. Kun jo seuraavana vuonna oli oppikouluun menijöitä perheestämme useampia, tuli koulukaupungiksi Viipuri, missä meillä oli oma kouluasunto hoitajineen. Siihen aikaan ei liikoja matkusteltu, vain joulu- ja pääsiäislomina pääsimme kotiin. Sairaalan asemalta oli kotiin matkaa 26 km. Kerran viikossa lähetettiin meille junalla maitoa ja kori ruokaa. Puolivälissä viikkoa maito oli hapantunut piimäksi. Lukukauden alussa tuotiin myös halkoja ja perunoita Viipuriin asti hevosella. Muistan kuinka illalla syötiin useasti ruisjauhovelliä. Essu, joka vanhimpana määräsi ruoan valmistuksesta, valvoi, ettei velliä saanut sekoittaa liikaa, siinä piti olla jauhopaakkuja, klökkäreitä, joista me toiset emme pitäneet.

Kun syksyllä l9l4 alkoi ensimmäinen maailmansota, muistan että me lapset olimme tyytyväisiä, kun koulut eivät alkaneet ajallaan, ja saimme olla kotona. Vuonna 1917 tuli vallankumous, jolloin kaikilla oli koulussa punaiset nauhat rintapielessä, niin opettajilla kuin oppilaillakin. Iloa ei kestänyt kauan. Valitettavasti vuoden lopulla seurasivat monenlaiset levottomuudet jotka 1918 tammikuussa johtivat vakavampiin aseellisiin yhteenottoihin. Meitä lapsia tuli hevonen hakemaan kotiin tammi- helmikuun vaihteessa, mutta kun emme saaneet matkustuslupaa silloin jo valtaa pitävältä punakaartilta, emme tyhmyydessämme ymmärtäneet hypätä rekeen, vaan noutaja, Ville Pelkonen, palasi tyhjin toimin Räisälään. Me nuorimmat jäimme koko sodan ajaksi Viipuriin.

Häät Raj'ojalla 1937. Keskellä hääpari, meidän räisäläisten hyväksi niin paljon tehnyt hovioikeudenneuvos Robert Rainio ja hänen Irinsä. Edessä vasemmalla Makkolan jouhiorkesterin jäseniä soittimineen.

Sensijaan Essu, joka tuolloin oli 18-vuotias, hautoi muita suunnitelmia. Helsingistä oli Viipuriin tullut sotaa pakoon Aarne Kalliala (Bergroth), joka yöpyi meillä. Yhtenä iltana pojat hävisivät meille mitään virkkamatta. He olivat palkanneet ajurin, ottaneet pari tyttöä syliinsä, ja ajaneet ulos kaupungista. Jos joku kysyisi ilmoittaisivat, että tyttösaatollahan tässä ollaan. Tarpeeksi kauaksi kaupungista päästyään tytöt palasivat takaisin. Matka jatkui pojilta suotuisasti senkin jälkeen. Aluksi pojat olivat eri rintamalinjoilla. Helmikuun alkupuolella heidät komennettiin Vöyrin sotakouluun lähelle Vaasaa. Heidän ehdittyään olla Vöyrissä vajaat kaksi viikkoa, saapui Vaasaan 25. 2.18 jääkärien pääjoukkoa, Saksasta tuova laiva. Kun Päivä oli sunnuntai, pyrkivät pojat Vaasaan tuttuja tapaamaan. Päiväloma myönnettiin. Kun he illalla palasivat Vöyriin, koko joukko-osasto oli yhtäkkiä komennettu Tampereen valtaukseen. Pojilta oli kysytty, haluavatko he mennä Tampereelle perässä tai palata Karjalan rintamalle. He ilmoittivat palaavansa Antreaan.

Karjalaan palattuaan joutui veljeni Ahvolan kylän katkeriin taisteluihin. Miten Essu suhtautui jälkeenpäin tapaamiinsa vastapuolella mukana olleisiin, kerrottakoon täissä pieni juttu, jonka kuulin hänen leskeltään, siis näin:
Rope vei miut erääseen vanhojen tavarain kauppaan Turussa, ja esitti myyjän:
"Tää mies on miu vanhoi rintamakavereitain. Myö oltii Ahvolas' yhes."
Lähtökohta tuttavuuteen oli seuraava. Velimieheni kävi halukkaasti vanhojen tavarain liikkeissä. Myyjän murteesta hän kohta äkkäsi myyjän karjalaiseksi. Vaikka eräs nuori tyttö kerran napsautti velimiehelleni, ettei uteliaisuus kuulu sivistykseen, alkoi Rope, kuten aina, kysellä:
"Olit sie talvel 1918 Viipuris'?"
"Oliha mie."
"No et sie joutunt punakaartti?"
"Kyl mie jouvuin."
"Mis sie jouvuit sotimaa?"
"Mie oli Ahvola rintamal."
"No sielhä miekii olin. Olha hyvä, ettei myö ies ammuttu toisiamme."

Vanhat rintamakaverit puvat toistensa kättä. Ystävyys oli sillä solmittu. Meillä, velimiehellä ja minulla, oli ja on sellainen käsitys, että jos sen aikaiset Venäjän valtiaat, jotka asioista täällä määräsivät olisivat antaneet toteuttaa aikaisemmin suunnitellut torppariasiain järjestelyt olisi todennäköisesti voinut välttyä vapaussodan muuttuminen veljessodaksi 1918. Rivimiehet molemmin puolin tulivat maaseudulta. Olihan kansastamme tuolloin 2/3 talonpoikia ja torppareita sekä heidän perheittensä jäseniä. Asiaa ei ole syytä tilastolaskelmin ja -leikein muuksi muuttaa.


Iri ja Robert Rainio lapsineen 1941. Keskellä esikoinen Robert J, isän sylissä Katri ja äidin Leena.

Päästyään ylioppilaaksi valitsi Rope elämäntehtäväkseen lakimiehen uran. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon 1928, sai varatuomarin arvon 1931. Tällä välin hän oli suorittanut käräjäkierroksia eri puolilla Kannasta sekä Laatokan Karjalassa. Varsinaisen virkauransa hän aloitti Viipurin Hovioikeudessa ja päätti hovioikeudenneuvoksena Turussa 1962.

Velimies alkoi jo tottua vanhanpojan elämään ennen kuin avioitui 1937 Käkisalmesta kotoisin olevan käsityönopettaja Iri Berghin kanssa. Vihkiminen suoritettiin Käkisalmen kirkossa, mutta hääjuhlat pidettiin ensin Käkisalmessa ja seuraavana päivänä jatkettiin Räisälässä Raj-ojalla pienen Helisevän rannalla. Hääjärjestelyt Raj-ojalla olivat mielestäni maininnan arvoiset. Velimies oli antanut pienviljelijä Antti Kinnuselle oikeuden kutsua määrätyllä säteellä jokaisesta talosta ja mökistä häävieraat. Vieraita kertyi n. 300 henkeä, kun osa Käkisalmen hääjuhliin osallistuneista seurasi nuorta paria saattoväkenä. Jos joku Antin kutsumista, piirin sisällä olevista epäili, oli Antilla siltä varalta valtakirja. Juhlaan oli valmistettu 15 häärinkeliä, mutta häiden päätyttyä oli niitä jäljellä 30. "Kansan käsi oli karttuisa." Hääväen ruokailu tapahtui Ropen naapuri Ruposelta ostamassa talossa, kahvitus omassa huvilassa aivan Helisevän rannalla. Hääkutsujärjestelyistä Lumpekon vanha emäntä olikin äidilleni sanonut komeat sanat: "A tuomar hiä kutsu, niiko Jumala kutsuu, kaikk köyhät ja rikkaat, ylhäiset ja alhaiset." Sanon tämän tahallani sen takia, että tiedän velimiehen saaneen elämässään vastakkaisiakin tillikoita, joskus yllättävältäkin taholta.

Istuva tuomari joutuu jo harjoitteluaikanaan ratkaisemaan kiperiäkin käräjäjuttuja. Pannaanpa vaihteeksi tässä eräs. Robert joutui hoitaessaan Sortavalan tuomiokuntaa käsittelemään hevoskaupan purkua koskevan jutun. Ostaja pyrki purkamaan kaupan, koska hevonen oli markkinoilla tapahtuneen kaupan jälkeen tullut äkkiä hännättömäksi. Häntä oli yksinkertaisesti pudonnut, vain tynkä oli jäänyt jäljelle. Eläinlääkäri totesi, että hevonen oli n.s. hännänheiluttja. Sen johdosta oli myyjä heiluttamisen estämiseksi sitonut rautalangan hännän juureen. Kireä lanka aiheutti häntäluuhun kuolion, josta seurauksena oli hännän putoaminen. Velimies teki mielestään Salomonin tuomion, alensi hintaa, mutta pysytti kaupan. Hovioikeuteen asiasta vedottaessa se puolestaan katsoi, että koska hevonen oli nimenomaan ostettu työhevoseksi, ei häntä ollut niin tärkeä, ja hylkäsi kaupan purkukanteen. Sen sijaan Korkein oikeus purki koko kaupan. Niin voivat näkökohdat vaihdella.


Presidentti Risto Ryti ja marsalkka Mannerheim tutustuivat Käkisalmen linnaan
Robert Rainion opastuksella syksyllä 1941.

Velimies harrasti myös metsänhoitoa ja maataloutta. Lankomieheltään hän vuokrasi 1944 Räisälän Ison pappilan pellot pyrkien täten helpottamaan 5 lapsisen perheen kireätä elintarviketilannetta. Sadonkorjuun aikana silloin Räisälässä esikuntineen majailevan armeijakunnan komentaja oli sadon käytöstä toista mieltä. Seurauksena oli, että velimies sai äkkilähdön, t.s. karkoitettiin Räisälästä. Sotapoliisin kyytiauto lennätti hänet Keravalle. Näinkin voi käydä.

Seuraavan tapauksen on kertonut oikein paljasjalkainen räisäläinen (synt. R:ssä 1906), hovioikeudenneuvos O Suvanne. Pohjoismaisessa lakimieskokouksessa Tukholmassa kuningas Kustaa V otti vastaan lähes 1000 miehisen lakimieskunnan hovimarsalkan ohjauksessa. Roope Rainio ei malttanut olla sanomatta nimeään. "Hovrätsasessor Rainio från Åbo." Tämän johdosta hovioikeudenasessori B. Schvindt lausahti: "Kas kun kuningas ei sanonut nimeään?" Roope: "Kyllähän minä tiesin sanomattakin kuka hän oli."

Ja lopuksi. Tiedän velimiehellä olleen helppo tutustua kaikenikäisiin ja myös erilaisissa elämäntehtävissä toimiviin kanssakulkijoihin. Pitäjänjuhlassa 1974 tuli joku mies kertomaan minulle: "Myö istuttii siin penkil ja uotettii päiväjuhla alkamist. Siihe sit tul velmiehes lääkärpoika. Poika jäi haikailemmaa ja katso issääsä siin mieles, jot ketä meist ukkoloist pitäs tervehtii. Tähän veljeis "mätä, mätä kättä vaa järestää, kaik ne on tuttuloita."

Tällaisen neuvon velimies antoi pojalleen pitäjän juhlassa, joka juhla jäi hänen viimeisekseen. Ehkä sama ohje soveltuu vielä tänäänkin tervehtimään hänen räisäläisiä ystäviään.

Y. R.
Takaisin etusivulle