Pässirata


Myllypellon asema oli 1920-luvulla yksi koko Suomen vilkkaimpia puutavaran lastausasemia.

Karl Fazer hankki omistukseensa v.1918 Pyhäjärveltä Vpl. Taubilan kartanon, jota kutsuttiin myös hoviksi. Kartanoon kuului mm. metsää n. 2770 hehtaaria. Metsä rajoittui Myllypellon kylään.

Taubilan hovin metsän hakkuut aloitettiin v. 1924 ja ne kestivät pari vuotta. Tukkien kuljetus asemalle oli mies- ja hevosvoimin mahdotonta. Siitä syystä Karl Fazer hankki Valtionrautateiltä luvan pienoisrautatien rakentamiseen.

Kapearaiteinen rata alkoi Myllypellon aseman pohjoisvaihtee1ta metsään runsaat pari kilometriä välivarastolle. Sieltä se haarautui itään Hepoharjua kohti. Toinen pää suuntautui pohjoiseen, jonka päätettä nimitettiin työläiskielellä "Muurmanski".

Veturilla oli 12 vaunua, joita käytettiin siten, että neljää vaunua lastattiin metsässä, neljää purettiin Myllypellon asemalla VR-vaunuihin. Veturin perässä oli aina neljä vaunua, joko tyhjänä tai lastattuna. Jokaista vaunua kohti oli kaksi miestä purkajina ja lastaajina. Veturin miehistöön kuuluivat kuljettaja, lämmittäjä (Hugo Rissanen) ja jarrumies. (Muistitiedon mukaan yksi kuljettajista oli Parkkonen nimeltään.)

Noina vuosina oli Myllypelto yksi suurimmista tukkipuun lähetysasemista. Ostajina esiintyivät mm. saksalaiset. He halusivat jättitukkien joukosta parhaimmat. Myös Hollanti osti pitkiä puita sähköpylväiksi.

Jouko Lindgren

Murju

Metsätyömaa antoi leivän moneen perheeseen. Myllypellon kylän väki ei yksin riittänyt vaan työväkeä tuli muualtakin. Perheissä varmaan oltiin vuokralla, mutta työmiehiä varten rakennettiin asumus metsään. Metsää sanottiin Salokankaaksi, siitä noin kahden kilometrin päästä alkoi Hovinmetsä. Siitä taas noin kilometrin päähän rakennettiin tämä tupa, joka sai nimekseen "Murju". Murjun toisessa päässä oli keittiö, jossa laitettiin miehille ruokaa. Siellä pitivät myös pientä "käsikauppaa" Juho ja Mari Parkki.

Heikki Pärssinen kertoo:

"Olin 'rahdissa' Taubilan metsässä puutavaran teko- ja ajomiehenä rautatien Hepoharjun puoleisella haaralla. Rautatie helpotti paljon jättiläispuiden kuljetuksissa. Muistan, kun radan näköpiirissä oli tehty laivanmastopuita, joiden pituus oli 70 jalkaa (n. 23 metriä) ja latvan halkaisija 10" (tuumaa). Niiden telauksessa oli kappalemaksu, huikea hinta. Se taisi olla kappa1eesta päiväpalkka ajomiehelle. (telata = koota tukkeja säännöllisiin kasoihin)

Mutta monet epäonnistuivat telauksessa; ei edes kaksi hevosta kyennyt niitä siirtämään radan varrelle. Oli kuitenkin eräs kekseliäs mies. Hän kuori mastoista suurimman osan latvapuolelta. Näin kitka ei ollut edes puolta siitä, mitä kuorimattomana. Miehet telasivat tukit yhden hevosen vetäminä radan varteen."

Pyhäjärvi N:o 5/1975

Työtä ja toimeentuloa kotoa ja kauempaa

Hiitola - Raasuli -radan asemista oli Myllypelto se asema, jossa käsiteltiin eniten puutavaraa. Pässiradan aika oli asia erikseen, muistelen tässä aikaa rauhan vuosina ennen talvisotaa.

Myllypellon asemalla lastattiin puutavaraa yli 10 rautatievaunullista joka päivä. Pässi oli vaihtunut rahtimiehiin hevosineen. Näitä rahtimiehiä eivät olleet yksin omat ja lähiseudun miehet, vaan kauimmaiset tulivat Metsäpirtistä asti. He tapasivat pitää kortteeria aseman lähiseudun taloissa. Olen tavannut täällä Pohjanmaalla muutamia sellaisia miehiä, jotka ovat olleet Myllypellolla rahdinajossa. Puumäärä tuli suurimmaksi osaksi valtion metsästä. Vaikka kyllä yksityisetkin paljon toivat. Asemalla oli jatkuvasti eri yhtiöiden ostajia. Kun tukkikuorman vei, niin sai heti rahat käteen. Ei siinä sen kummempia sopimuksia tarvittu.

Mieleeni on jäänyt suuri koivumäärä, joka lastattiin. Siinä oli kaksi lastausporukkaa, jotka lastasivat sitä vaunuihin joka päivä. Kesäisin autot ajoivat aina lisää, sanoivat, että ne koivut tulivat jostain Pyhäjärven Konnitsan puolesta. Kaikkia puulaatuja kulki läpi, koivun lisäksi tietysti mäntyä ja kuusta, mutta myös visakoivua ja haapaa.

Lastattiin erilaisia valmiita pylväitä, ratapölkkyjä, rullapuita (olivat noin 2 metriä), eri pituisia kaivospölkkyjä, mäntyä. Erittäin paksuja mäntytukkeja meni kuulemma Saksaan lentokoneteollisuuteen. Tavallisia halkoja kulki vaunuittain. Ja sitten kuusipropsit, kun niiden kuorimisen aika tuli keväällä, niin silloin olikin vilske asemalla. Siellä oli isä poikineen elannon hankinnassa.

Kun nämä hommat loppuivat, niin sitten alkoi miehille valtion metsässä metsäojien kaivuu. Heitä tuli muutamia tuolta Laatokan Karjalasta, alan ammattilaisia. Muutama heistä avioitui Myllypellolla.

Myöskin Waldoffille avautui monelle työpaikka vesipuilla. Venäjältä tuli paljon ropsia, etupäässä 2 metrin pituisia ja paksuja. Olihan siellä käyttöpuolellakin aina muutamia myllypeltolaisia ja joskus muutama uusikin otettiin ja sitä pidettiin lottovoittona. Työhön pääsyä edesauttoi, jos kuului suojeluskuntaan ja oli urheilusuorituksia. Työpaikka oli kokolailla varma.

Oli hyvä, että Käkisalmi oli lähellä. Vaikka kaupunki oli pieni, oli se vilkas. Siellä oli paljon teollisuutta, kauppoja ja ravintoloita. Sieltä moni mies kuin nainenkin sai itselleen vakituisen työpaikan. Käkisalmi oli hyvä kauppapaikka ja sieltä löytyi ostovoimaa. Torielämä oli vilkasta. Siihen aikaanhan sai torilla myydä ruokatavaraakin: lihaa, maitoa, voita, munia, piimää, leipää, piirakoita, pullaa. Syksyllä kaikki pellon ja puutarhan tuotteet olivat kysyttyjä. Myllypellolta käytiin säännöllisesti torikaupoilla. Olihan kylässä hyviä puutarhoja mm. Tiiran Pekkoa en voi olla mainitsematta, joka päivä liikkeellä.

Heikki Loikkanen

Teksti ja kuvat: MYLLYPELTO ~ täälthä myö lähettii kirja

Takaisin etusivulle