Juho ja Maria Lallukka


Pääpiirteitä Juho ja Maria Lallukan elämästä sekä heidän nimeään kantavasta säätiöstä
ja sen Helsingissä ylläpitämästä taiteilijakodista.

Lallukat Räisälässä ja Käkisalmessa

Johan eli Juho Lallukka syntyi 3. helmikuuta 1852 Karjalankannaksella, Vuoksen varrella, Räisälän pitäjän Humalaisten kylässä pienviljelijä Juho Lallukan ja hänen vaimonsa Maria Haikosen viidestä pojasta neljäntenä. Koti oli köyhä ja Juho-poika kävi paimenessa. Luku-, kirjoitus- ja laskutaito oli opittava ilman varsinaista koulunkäyntiä, mutta silti hänestä tuli mainio ja uuttera lukija sekä taitava luvunlaskija.

Lähellä sijaitsevan Sutken hovin omistajan, venäläissyntyisen kauppiaan Kapiton Kanninin poikien kumppanina Juho tutustui vauraiden ihmisten elämään ja alkoi haaveilla kauppiaan urasta. Isä patisti hänet räätälin oppiin, mutta tästä hän pian erkani hakeutumalla 1870 Kanninin puotipojaksi ja kauppakirjuriksi Käkisalmeen. Hän perehtyi kaupankäynnin saloihin niin, että venäläinen kauppias M. Karmasin otti hänet palvelukseensa ja luottomiehekseen.

Käkisalmessa Juho pyysi vaimokseen kruununvoudin tytärtä, mutta tämän isä torjui aikeen tylysti sen epäsäätyisyyden vuoksi. Tämän vastoinkäymisen ja nöyryytyksen masentamana Juho palasi 1878 Räisälään ja ryhtyi maakauppiaaksi. Kauppahuoneena oli Matti Jääskeläisen kestikievarin riihi. Juho nai Jääskeläisen tyttären Marian eli Marin, joka oli häntä kuutisen vuotta nuorempi, ja asettui kotivävyksi. Marin isä kuoli ja äiti avioitui uudelleen. Isäpuoli osti Marin tilaosuuden. Itsenäisenä kauppiaana ja hieman varallisuutta tukenaan Juho palasi 1879 Käkisalmeen Mari matkassaan.

Kauppaneuvos Lallukan ensimmäinen kauppapuoti Siirlahdessa. Kuvattu elokuussa 1910.

Käkisalmessa Juho sai porvarioikeudet. Suomalainen kauppias oli siellä tuolloin vielä harvinainen. Muutaman vuoden kuluttua Lallukka oli kaupungin kauppiaista suurin ja monipuolisin. Hän osallistui toimeliaasti kaupungin kulttuuririentoihin ja kunnallishallintoon. Hänestä tuli kotiseutunsa "kansallismielisten" henkinen johtaja.

Tukkukauppiaana Viipurissa

Käkisalmen ja Sortavalan akselilla oli kaksi erityisen merkittävää kauppiasta, Juho Lallukka ja kurkijokelainen Jaakko Häkli (1848-1902). Heillä oli samansuuntaisia ajatuksia suomalaisen kauppiaskunnan kehittämiseksi ja toimista kansallisen herätyksen hyväksi. Tämä oli Perustana myös sille, että he ja Vilhelm Paischeff (1862-1899) perustivat 1891 Viipuriin tukkukaupan, toiminimen Häkli, Lallukka ja Kumpp.

Kaupallinen toiminta Viipurissa oli tuohon aikaan paljolti venäläis-, saksalais- ja ruotsalais-peräisten yrittäjien käsissä. Kolmen pätevän suomalaisyrittäjäin omistaman ja valppaasti johtaman tukkuliikkeen syntymistä pidettiin kotimaisen liikemiestaidon vaiheiden merkkitapauksena. Liike kehittyi ripeästi suuryritykseksi ja aloitti suomalaisten voimakkaan murtautumisen kaupalliseen valtapiiriin. Yritys välitti sekä kotimaisia että ulkomaisia tavaroita. Paischeffin kuoltua 1899 Lallukka ja Häkli jatkoivat yritystä kaksin. Häkli kuoli 1902 ja Lallukka osti hänen osuutensa yrityksestä. Huhtikuussa 1912 Lallukka möi tukkukaupan Häkli, Lallukka ja Kumpp.- nimiselle osakeyhtiölle, jonka osake-enemmistön hän omisti. Hänestä tuli yhtiön johtokunnan puheenjohtaja ja liikkeen johtaja. Muiksi osakkaiksi tuli hänen lähimpiä apulaisiaan ja Maria Lallukka.

Monessa mukana

Liikeyritysten johtamisen ohella Lallukka oli monessa muussakin mukana. Viipurilaiset liikemiehet perustivat 1891 Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain Seuran Pamauksen edistämään suomenkielistä yritystoimintaa sekä saadakseen kansalliset näkökohdat otetuiksi huomioon vaaleissa ja valtiopäivillä. Lallukka toimi alusta pitäen Pamauksessa, josta tuli väylä moniin luottamustehtäviin. Hänet valittiin Pamauksen puheenjohtajaksi ja työväenyhdistyksen puhujaseuran esimieheksi. Nämä yhteisöt asettivat hänet suomalaisten valtuustoehdokkaaksi. Hänet valittiin valtuustoon 1899, ja siinä hän pysyi loppuikänsä.

Lallukan into ja taloudellinen tuki olivat ratkaisevia monissa kansansivistyshankkeissa. Niitä olivat etenkin Kanneljärven ja Räisälän kansanopistojen sekä Etelä-Karjalan Nuoriseurain Liiton perustaminen ja toiminnan ylläpitäminen. Erityisen voimakkaasti Lallukka tuki teatteriharrastuksia. Hän oli perustamassa Viipurin Maaseututeatteria ja toimi teatteriyhtiön johtokunnan puheenjohtajana vuodesta 1902 elämänsä loppuun. Teatterin toiminta oli moneen otteeseen ratkaisevasti hänen taloudellisen tukensa varassa, joten hän ei aiheetta viljellyt sanontaa "miu teatteriin".

Lallukka oli idealisti, joka uskoi kansanvalistuksen voimaan myös sortovuosien paineissa. Yrityksen menestys ja oma vaurastuminen mahdollistivat lukuisien muidenkin kulttuurihankkeiden merkittäviin rahallisen tukemisen. Niinpä hän avusti muun muassa runoilija J. H. Erkon (1840-1906) kirjailijantyötä, osti kuvataidetta, rahoitti musiikkitoimintaa ja muisti lahjoituksilla myös Wiipurilaista Osakuntaa. Toisaalta lahjoituksiin liittyi pyrkimystä korjata sosiaalisia epäkohtia.

Kulttuuri- ja sosiaaliharrastusten ohella Lallukalla riitti voimia toimintaan kunnallisissa ja valtiollisissa asioissa. Hänen valitsemisensa kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi osoitti suomalaisuuden rintaman voimistumista. Valtiopäivämiehenä hän oli 1901-1903.

Tiloja ja taloja

Yritysvarallisuuden ohella Lallukalle kertyi myös maaomaisuutta. Hän osti kartanoita ja maatiloja lähes yksinomaan venäläisiltä aatelisilta. Arvokkaimmat kiinteistöt sijaitsivat hänen synnyinpitäjässään, josta hän hankki omistukseensa Räisälän hovin, pitäjän suurimman, ja Pudorian hovin, jonka hän luovutti kansanopiston käyttöön, sekä Viipurin lähistöllä, jossa hän omisti Liimatan hovin. Vuonna 1912 hänen hallussaan oli maata 3 000 hehtaaria.

Arkkitehti Allan Schulmanin (1863-1937) suunnittelema Lallukan liike- ja asuintalo Viipurin Repolankadun ja Viskaalinkadun kulmauksessa valmistui 1906. Se oli suomalaisen tukkukaupan ja suomalaisuuden voiton monumentti. Kansallisromanttista tyyliä edustavan rakennuksen ulkoseiniä koristivat kuvanveistäjä Emil Halosen (1875-1950) taidokkaat veistokset ja sisätiloja suomalaisten kuvataiteilijoiden maalaukset.

Merkittävä mesenaatti

Lallukasta, jolle myönnettiin kauppaneuvoksen arvo 1908, tuli siis jo eläessään tunnettu mesenaatti, monipuolinen ja runsaskätinen lahjoittaja ja tukija. Juho ja Mari Lallukalla ei ollut lapsia. Tämä varmaan vaikutti siihen, että he tekivät runsaasti lahjoituksia, ja ehkä myös siihen, että kauppaneuvos ei enää viime vuosinaan laajentanut yritystoimintaansa. Iän karttuessa tuli pohdittavaksi myös kysymys siitä, mihin jäämistö, joka ilmeisesti tulisi olemaan merkittävä, oli puolisoiden kuoltua menevä. Kun Juhon mielenkiinto kohdistui taiteisiin ja Marin erityisesti kirjallisuuteen, arveltiin tietenkin, että nämä seikat saisivat ilmauksensa myös testamenteissa. Niin tapahtuikin.


Maria ja Juho Lallukan muotokuvat Räisälä-keskuksessa.

Puolisot tekivät keskinäisen testamentin 1908. Juho kuoli 1. joulukuuta 1913. Maria ryhtyi johtamaan yritystä. Sen arvon jatkuva kasvu ja olojen muuttuminen Suomen itsenäistyttyä antoivat Marille aiheen harkita osuutensa kohtaloa uudelleen. Vuonna 1919 hän määräsi jälkeen jäävästä omaisuudestaan aiemmasta poikkeavasti, kuitenkin niin, että Juhon viimeinen tahto voitaisiin toteuttaa. Maria Lallukka kuoli 4. kesäkuuta 1923.

Kun testamentit avattiin. havaittiin, että niissä oli runsaasti legaatteja useille yhteisöille ja henkilöille sekä että ne sisälsivät kaksi päätarkoitusta, jotka toteutettuina johtivat suurhankkeisiin:
Juho ja Maria Lallukan Taiteilijakoti-säätiö perustettiin 1925. Säätiö rakennutti taiteilijakodin, joka valmistui 1933 ja vihittiin Juhon syntymäpäivänä 3. helmikuuta 1934. Maria Lallukan Viipurin kaupungille 1919 yleisen kirjaston perustamiseen testamenttaamat varat mahdollistivat puolestaan sen, että kaupunki rakennutti Alvar Aallon (1898-1976) suunnitteleman kirjastotalon, joka valmistui 1935.

Säätiö ja sen kiinteistö

Testamentin toimeenpanijat tulkitsivat Lallukan rajanneen kirjailijat taiteilijakodin ulkopuolelle. Olihan Suomen Kirjailijaliitolle osoitettu testamentissa erillinen legaatti, ja sitä paitsi liitto oli jo 1910 pannut vireille hankkeen kirjailijatalon saamiseksi. Tasavallan presidentti Lauri Kr. Relanderin (1883-1942) kesäkuussa 1925 vahvistamissa säätiön säännöissä määrätään taiteilijakoti kuvataiteilijoiden sekä säveltaiteen ja näyttämötaiteen harjoittajien käyttöön.

Säätiö osti Helsingin kaupungilta kalliotontin Apollonkatu 13 - Etelä-Hesperiankatu 14. Talon suunnittelusta järjestettiin avoin kilpailu. Toinen III palkinnon saajista, arkkitehti Gösta Juslén (1887-1939) sai suunnitelman toteutettavakseen. Ensimmäiset asukkaat muuttivat taloon kesäkuussa 1933. Taiteilijakodissa oli alun perin 45 taiteilija-asuntoa ja kaksi suurta työtilaa. 1980-luvulla saatiin lisäksi kaksi harjoitushuonetta. Talon korottaminen yhdellä kerroksella 1990 toi kuusi uutta taiteilija-asuntoa ja kolme harjoitushuonetta. Vuodesta 1933 tilojen haltijoina on ollut yli 200 taiteilijaa, monet heistä alansa nimekkäimpiä.

Juho ja Maria Lallukka vuonna 1878. Lallukan taiteilijakoti vuonna 2003.


Juho Lallukka ihmisenä

Lainaus katkelman Victor Hovingin muistelmateoksesta 'En wiborgare berättar för sina vänner'
(suomennoksena 'Viipurilainen kertoo', 1946):
Lallukka oli hyvä mies ja luonnoltaan antelias, ja tämä käy ilmi hänen koko elämäntyylistäänkin: ahkerasti hän järjesti juhlia ystävilleen, miehille ja naisille, ja tarjoili heille bourgognea. samppanjaa ja muita jaloja juomia. ltse hän mieluummin pysytteli konjakissa, Meukow 1842, mutta ei suinkaan mitenkään ollut alkoholisti. Hän oli tarmokas, ahkera ja älykäs mies, mutta osasi myös ottaa ilon irti elämästä. Mainio isäntä hän oli, etenkin kun läsnä oli kauniita naisia - kernaimmin laulajattaria ja näyttelijättäriä.

Juho Lallukka, joka koko elämänsä käytti pehmeätä räisäläis-viipurilaista kotimurrettaan, kuvattiin vuolassanaiseksi. Mutta osasi hän puhua lyhyestikin. Tunnetuin hänen puheistaan lienee kaksisanainen pöytäpuhe: Mie maksan. - Ei kai olisi pahasta, vaikka Juho Lallukan veroisia maksumiehiä olisi hyville hankkeille meidänkin päivinämme.

Elämäntyö

Juho ja Maria Lallukan elämäntyön muiston vaaliminen. jota Lallukan säätiö ja sen rinnalla toimiva Lallukan Taiteilijaklubi pitävät yhtenä tehtävänään, perustuu heidän työnsä suureen merkitykseen.

Karjalainen kirjaili ja, sanomalehtimies ja taidemaalari Viljo Kojo (1891-1966) on luonnehtinut Juho Lallukan elämäntyön mittavuutta seuraavasti:
Lallukan osuus puhtaasti suomalaisen liike - elämän kehittäjänä on pohjaa luovaa. Sen menestyksen salaisuutena on näkemyksellisiin vaistoihin perustuva, mielikuvituksellinen ja samalla luova liikemieskyky, joka osasi oikein käyttää suhdanteita, mutta joka vaistosi myös ajan aatteelliset tunnukset. Niinpä Juho Lallukka ei ollutkaan vain loistava talousmies. Hän oli ainutlaatuinen kansallisen kulttuurityön harrastaja ja suosija. Juho Lallukan herkästi syttyvä ja parhaassa merkityksessä aito karjalainen mieli lämpeni kaikelle luovalle työlle, mikä tarkoitti hengenelämän edistämistä. Hän oli omaa luokkaansa taiteen ja kansansivistyksen myötäeläjänä ja kannattajana.

Simo Kärävä
Teksti on julkaistu Räisäläisessä 2/2002.




Lallukan muistomerkit

Sodat ja niiden seuraukset olivat tuhoisat myös Juho ja Maria Lallukan elämäntyöhön liittyville aineellisille ilmenemismuodoille, heidän omistamilleen, rakentamilleen ja ylläpitämilleen taikka heidän lahjoitustensa tai testamenttinsa avulla aikaansaaduille rakennuksille. Niistä ovat jäljellä Viipurissa Lallukan liike- ja asuintalo sekä kirjastotalo, joiden kunnosta ja kohtalosta kannamme huolta, ja Helsingissä taiteilijakoti, joka on hyvässä kunnossa ja sille määrätyssä käytössä.

Näiden rakennusten ohella, joita voidaan tavallaan pitää Juho ja Maria Lallukan työn ja saavutusten muistomerkkeinä, on tallella heidän hautamuistomerkkinsä, ei kuitenkaan enää alkuperäisellä paikallaan Viipurin Ristimäen hautausmaalla, vaan Lappeenrannassa. Kuvanveistäjä Emil Halosen suunnittelema muistomerkki, johon kesän 1944 sotatoimet olivat jattäneet jälkensä, oli näet 1980-luvulla vaarassa jäädä tietöiden jalkoihin, minkä vuoksi Pamaus-seura ja Lappeenrannan kaupunki Neuvostoliiton viranomaisten myötävaikutuksella siirsivät muistomerkin Lappeenrantaan ja kunnostivat sen muistuttamaan tulevillekin sukupolville Lallukoiden vaikuttavasta elämäntarinasta.

Hautamuistomerkin ohella Juho Lallukasta kertoo Lappeenrannassa hänen muotokuvansa, jonka Eero Järnefelt (1963-1931) maalasi 1911. Taulun maalautti ja omistaa Pamaus-seura, joka on antanut sen säilytettäväksi Etelä-Karjalan Taidemuseossa.

Juho Lallukka, teatteritaiteen innokas harrastaja ja suuri tukija, nähtiin Lappeenrannassa myös näyttämö-
lavalla, tosin vain roolihahmona. Inkeri Kilpisen kirjoittaman näytelmän "Lallukka - kauppaneuvos Karjalasta" kantaesitys oli Lappeenrannan Kaupunginteatterissa huhtikuussa 1987.

Juho Lallukka sai jo 1920-ja 1930-luvuilla myös "kirjallisia muistomerkkejä", kun hänen elämänvaiheistaan kerrottiin pääasiassa lähi-ihmisten kuvaamina. Taiteilijakoti-säätiö julkaisi 1976 filosofian lisensiaatti Erkki Markkasen kirjoittaman elämäkertateoksen "Juho Lallukka - Karjalainen elämäntarina", jossa ilmestyi lisäpainos 1999. Kirja Juhosta ja hänen Maristaan, taiteilijakodin aiemmista ja nykyisistä asukkaista sekä säätiön synnystä ja toiminnasta ilmestyi 2002.

Kun Juho Lallukan kuolemasta oli 1988 kulunut 75 vuotta, Taiteilijakoti-säätiö lyötti professori Aimo Tukiaisen (1917-1996) suunnitteleman mitalin. Sen etusivulla ovat Juhon ja Marin kasvot sekä takasivun vertauskuvallisena aiheena "Lallukan lapset", taiteilijakodin asukkaat.


Takaisin etusivulle